Suomen talous ajautui 1990-luvun alussa poikkeuksellisen syvään talous- ja pankkikriisiin, josta kuitenkin elvyttiin vuosikymmenen loppupuolella vahvaan kasvuun. Talous- ja pankkikriisin syvyys aiheutui säännöstely- ja inflaatiokaudelta periytyneistä taloudellisista, institutionaalisista ja asenteellisista tekijöistä. Rahoitusmarkkinat oli vapautettu ja rahapolitiikan ohjausjärjestelmä uudistettu keskeisiltä osin ennen kriisiä. Rahoitusrajoitteiden väljenemisellä oli vaikutuksensa kriisiin, mutta taustalla vaikuttivat myös kansainväliset tekijät, kuten korkea korkotaso ja Neuvostoliiton hajoamista seurannut Suomen idänkaupan romahdus. Merkittävä taustatekijä oli säännöstelykaudelta periytynyt yritysten heikko rahoitusrakenne. Rahapolitiikan välineitä kehitettiin kriisin aikana enää suhteellisen vähän. Kotimaisen rahapolitiikan merkitys kriisin hoidossa jäikin toissijaiseksi, sillä korkotaso määräytyi oleellisilta osiltaan ulkomaisen kehityksen perusteella. Kansantalouden rahoituksen turvaaminen jäi kriittisimmissä vaiheissa valtion runsaan ulkomaisen lainanoton varaan. Suomen Pankin kannalta merkittävät muutokset toteutuivat 1990-luvulla valuuttakurssijärjestelmässä. Valuuttakytkennässä siirryttiin ensin kauppapainoisesta korista ecukoriin vuonna 1991, sitten kiinteä kurssi vaihdettiin kelluntaan vuonna 1992, markka kytkettiin EU:n valuuttakurssimekanismiin (ERM) vuonna 1996 ja vaihdettiin lopuksi euroksi vuoden 1999 alusta. Rahaliittoon sopeutuminen vaati laajan uudistustyön sekä Suomen Pankin eri toiminnoissa että Suomen rahoitusmarkkinainstituutioissa.
Avainsanat: Suomen Pankki, rahapolitiikka, talouskriisi, pankkikriisi, talous- ja rahaliitto
JEL classification: N14, N24, E51, E52, E58, E65