Tutkimuksessa tarkastellaan yksimieliseen päätöksentekoon perustuvan rahapolitiikan edellytyksiä ja seurauksia rahaliitossa, joka koostuu erilaisista jäsenistä. Tarkastelu perustuu Rogoffin esittämään malliin rahapolitiikan määräytymisestä taloudessa, jossa esiintyy tarjonta- eli kustannushäiriöitä. Osoitetaan, että voidaan laatia kansainvälinen tulonsiirtojärjestelmä, joka luo rahaliiton jäsenten kesken yksimielisyyden sekä keskimääräisestä inflaatiovauhdista että yhteisen rahapolitiikan reaktioista epäsymmetrisiin häiriöihin. Tällaisia yhteisymmärrystä tukevia tulonsiirtomekanismeja, institutionalisoituja tai epämuodollisia, saattaa hyvin kehittyä yhteyksissä, joissa erimielisyyttä pyritään voimakkaasti karttamaan. Rahapolitiikan voidaan katsoa olevan esimerkki tästä, koska toistuva erimielisyys rahapoliittisia päätöksiä tekevissä elimissä voisi vahingoittaa politiikan uskottavuutta.
Rahapoliittista konsensusta tukeva kansainvälinen tulonsiirtomekanismi voidaan perustaa tuotantosidonnaisiin, automaattisiin tukipalkkioihin maille, jotka erillisinä suosisivat matalaa inflaatiota, ja tuotantosidonnaisiin veroihin maille, jotka irrallaan rahaliitosta harjoittaisivat korkeaan inflaatioon johtavaa rahapolitiikkaa.
Osoittautuu, että tulonsiirtomekanismin varassa yksimielisesti päätettyä rahapolitiikkaa voidaan luonnehtia keskiarvona maiden erillisinä ajamista rahapolitiikoista, kuitenkin siten, että maiden asenteet inflaatiota ja kansainvälisiä tulonsiirtoja koskien määrittävät niiden painon yhteisessä päätöksenteossa. Matalan inflaation maat saavat päätöksenteossa suhteessa muita suuremman painon. Suhteellisen suuri paino tulee myös maille, jotka panevat muita vähemmän painoa saamilleen tai maksamilleen kansainvälisille tulonsiirroille.