Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Puhe Portugalin keskuspankin ja EKP:n yhteisessä keskuspankkien riskienhallinnan seminaarissa
Lissabon, 26.9.2017
Keskuspankkitoiminta ja keskuspankkien riskienhallinta: miten ne kytkeytyvät toisiinsa?
JOHDANTO
Noin vuosikymmen sitten globaaleilla rahoitusmarkkinoilla alkoi näkyä ensimmäisiä myllerryksen merkkejä. Vuosi myöhemmin Lehman Brothers kaatui. Olimme keskellä täysimittaista finanssikriisiä.
Myöhemmin tämä nimettiin ”suureksi finanssikriisiksi”. Se johti niin laadullisiin kuin määrällisiinkin muutoksiin keskuspankkien toiminnassa ja näkyi niiden taseissa. Kriisitapahtumat pakottivat keskuspankit keskittymään siihen, millaisia luottoja ne myönsivät – ja millaisia luottoja niiden tulisi myöntää – tarjotessaan likviditeettiä yksityisille pankeille. Sittemmin keskuspankit ovat aloittaneet laajamittaiset arvopaperien osto-ohjelmat.
Keskuspankkien taseiden kasvu finanssikriisistä lähtien on saanut keskuspankkiirit kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota taseriskiensä hallintaan. Taseriskien arviointi, valvonta ja hallinta ovat tulleet tärkeämmiksi kuin koskaan aiemmin.
Koska keskuspankit ovat rahoituslaitoksia, niiden riskienhallinta ei täysin poikkea muiden rahoituslaitosten, kuten liikepankkien, riskienhallinnasta. Hyvin tärkeitä eroja on kuitenkin olemassa. Keskuspankkien on kyettävä ymmärtämään nämä erot, jotta ne voivat hoitaa mandaattinsa mukaiset tehtävänsä asianmukaisesti.
Keskuspankit eroavat myös asemansa ja tehtäviensä puolesta tulosperusteisesti toimivista laitoksista. Keskuspankkien velvollisuudet ovat erilaiset. Myös niiden toimivalta ja toimintakyky ovat laajemmat, samoin kuin niiden tilivelvollisuuskin.
Näillä eroilla on merkitystä riskienhallinnan kannalta. Tänään puhun näistä eroista ja keskityn neljään näkökulmaan keskuspankkien riskienhallinnassa.
- Miten keskuspankkien mandaatin ja velvollisuuksien tulisi vaikuttaa keskuspankkien riskienhallintaan?
- Miten keskuspankkien riskienhallintatoiminto olisi järjestettävä suhteessa niiden politiikka- ja sijoitustoimintoihin?
- Miten tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys tulisi ottaa huomioon keskuspankkien riskienhallinnassa?
- Miten rahoitusmarkkinoiden sääntely voi auttaa keskuspankkien riskienhallinnassa?
Päätän puheeni joihinkin opetuksiin, joita olemme saaneet näinä epävakaina – vaikkakin todella opettavaisina – aikoina vuodesta 2008 lähtien.
Seuraavassa keskityn taseissa oleviin rahoitusriskeihin ja jätän pitkälti huomiotta muut tärkeät riskit, kuten operatiiviset ja kyberriskit. Rahoitusriskit ovat se aihealue, jolla on keskuspankille todennäköisesti eniten merkitystä sen erityisluonteen ja velvollisuuksien vuoksi. Juuri näiden tekijöiden vuoksi riskienhallinta on keskuspankeille mutkikkaampaa ja monisyisempää kuin ”tavallisille” pankeille.
MITÄ ERITYISTÄ KESKUSPANKEISSA ON?
Päätöksentekijöinä keskuspankeilla on tavoitteita ja tehtäviä, jotka eroavat liiketoimintaa harjoittavien rahoituslaitosten vastaavista. Jotta keskuspankit voivat täyttää velvollisuutensa, niillä on myös erityisiä toimivaltuuksia – erityisesti yksinoikeus laskea liikkeeseen käteistä ja luoda pankkien reserveinä toimivaa tilirahaa.
Keskuspankin ominaispiirteitä ei pidä kuitenkaan käyttää tekosyynä sille, että keskuspankkien ei tarvitsisi ottaa käyttöön muualla kehitettyjä parhaita riskienhallintatekniikoita. Liikepankkien käyttämät riskienhallinnan standardit ja menetelmät ovat ilmeinen lähtökohta myös keskuspankkien rahoitusriskien hallinnalle. Eroja toki on, mutta ne on perusteltava tapauskohtaisesti.
Miten riskit syntyvät? Keskuspankit ottavat taseisiinsa riskejä sijoitustoimintansa (esim. valuttavarantojen hallussapidon) seurauksena, rahapoliittisten operaatioiden vuoksi ja siksi, että ajoittain keskuspankit toimivat vastapuoltensa, pankkien, hätärahoittajina.
Sijoittajina keskuspankit ovat perinteisesti olleet konservatiivisia. Tämä tarkoittaa sitä, että kun keskuspankit ovat joutuneet valitsemaan riskien ja tuottojen välillä, ne ovat tavanomaisesti suosineet hyvin vähäisen luottoriskin instrumentteja siitä huolimatta, että näiden odotetut tuotot ovat olleet vaatimattomia. Perinteisesti keskuspankit ovat myös suosineet hyvin likvidejä ja lyhytaikaisia sijoituskohteita. Nämä valinnat ovat näkyneet hyvin selvästi valuuttavarantojen yleisessä sijoitustavassa.
Päätöksentekijöinä keskuspankit vaikuttavat markkinaoloihin ja -hintoihin ainutlaatuisella tavalla. Juuri tätä tehtävää varten keskuspankit ovat nykyään olemassa ja voivat harjoittaa rahapolitiikkaa. Kyky ja jopa velvollisuus ohjata rahamarkkinoita kokonaistalouden vakauden varmistamiseksi tuo oman erityisen lisänsä keskuspankkien riskienhallintaan: keskuspankki ei ole rahoitusmarkkinoilla ainoastaan hinnanottaja vaan myös hinnanasettaja. Tämä on yksi niistä ominaisuuksista, joiden vuoksi keskuspankit ovat erityisessä asemassa sijoittajina ja lainaajina.
Joku voi pitää paradoksaalisena sitä, että keskuspankit päätöksentekijän toimia toteuttaessaan samalla näyttävät itse luovan ja kontrolloivan suurta osaa niistä riskeistä, joita ne kantavat sijoittajina ja luotonantajina. Keskuspankeilla ei kuitenkaan ole mielivaltaisia valtuuksia ohjata korkoja tai muita markkinahintoja. Niiden toimeksiantona on käyttää rahapolitiikkavaltuuksiaan tiettyjen ennalta asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, ja näistä politiikkatavoitteista ne ovat tilivelvollisia.
Esimerkiksi eurojärjestelmän ensisijainen tavoite on hintavakaus. Siksi, vaikka keskuspankkien politiikkatoimet vaikuttavat niiden omiin riskeihin, ne toimivat kuitenkin aina rahapolitiikan tavoitteiden ja markkinoiden vakauden turvaamisen lähtökohdista.
Vaikka keskuspankkien kyvyllä vaikuttaa markkinaoloihin voi siis olla merkitystä niiden riskienhallinnan kannalta, tähän ei kannata kiinnittää liikaa huomiota. Yleisesti ollaan yksimielisiä siitä, että keskuspankkien ei tule käyttää rahapoliittisia valtuuksiaan oman riskienhallintansa välineenä.
Myös siitä vallitsee laaja yhteisymmärrys, että keskuspankkien ei tule käyttää mitään hallussaan olevaa tietoa tulevasta politiikastaan oman taloudellisen etunsa ajamiseen. Keskuspankkien sijoitustoiminnassa ja rahapoliittisissa arvopaperiostoissa korkean luottoluokituksen vaatiminen on ollut niiden perinteinen riskienhallintatekniikka.
Luotto-operaatioiden suhteen tilanne on monimutkaisempi. Kun tarjotaan luottoa pankeille, toteutetaan rahapoliittisia toimia tai annetaan hätärahoitusta, kaikista perinteisin ja edelleenkin tärkein riskienhallintamenetelmä on vakuuspolitiikka. Mahdollisten tappioiden minimoimiseksi vakuuksien tulisi olla turvallisia.
Koska vakuuksia ei kuitenkaan tarvitse tosiasiallisesti realisoida muutoin kuin lainanottajan maksukyvyttömyyden vuoksi, vakuusvaatimusten ei tarvitse vastata suorien arvopaperiostojen kelpoisuusvaatimuksia. Tätä voidaan kompensoida muilla tavoin. Vakuuksien arvoon kohdistuvien riskien kompensoimiseksi käytetään rutiininomaisesti aliarvostuksia.
Tästä pääsemmekin tärkeään eroon keskuspankkien ja muiden laitosten kesken: keskuspankkien roolilla rahapolitiikan tekijöinä on merkitystä niiden vakuuspolitiikan kannalta, minkä vuoksi se voi erota yksityisten luotonantajien tavanomaisesta vakuuspolitiikasta.
Keskuspankkien vakuuspolitiikan erityisen luonteen huomasi ensimmäisenä Walter Bagehot jo yli 140 vuotta sitten. Bagehot oli kiinnostunut siitä, miten keskuspankit pystyivät parhaiten tukemaan rahoitusvakautta. Bagehotin tunnetun periaatteen mukaan keskuspankin on kriisin aikana avokätisesti myönnettävä luottoa hyviä vakuuksia vastaan, tosin erityisen korkealla korolla. Mutta mitä voi pitää "hyvänä vakuutena"? On hyvä siteerata Bagehotia (1873) sanasta sanaan:
"Jos on tiedossa, että Englannin keskuspankki myöntää avokätisesti luottoa sellaisia arvopapereita vastaan, joita tavanomaisina aikoina pidetään hyvinä — eli arvopapereita joita voidaan yleisesti käyttää vakuutena ja jotka ovat helposti vaihdettavissa — maksukykyisten kauppiaiden ja pankkiirien levottomuus rauhoittuu. Mutta jos keskuspankki ei hyväksy todella hyviä ja tavanomaisesti vaihdettavissa olevia arvopapereita, levottomuus ei rauhoitu eikä muilla myönnetyillä luotoilla ole vaikutusta, ja paniikki vain pahenee ja pahenee."
Avainfraasi tässä sitaatissa on "tavanomaisina aikoina". Bagehot tarkoittaa, että keskuspankkien vakuusvaatimukset on asetettava kuten tilanteessa, jossa ei vallitse (likviditeettihakuisuuden aiheuttamaa) paniikkia.
Bagehotin vallankumouksellinen näkökohta on, että keskuspankkien vakuuspolitiikassa ei tule pitää vakuuden laatua selviönä. Keskuspankin on otettava huomioon, että sen oma käsitys vakuuskelpoisuudesta vaikuttaa vakuuden laatuun. Keskuspankkien ei tule ainoastaan ajatella kauas eteenpäin vaan myös luottavaisia omiin toimiinsa, ottaen huomioon niiden kyky torjua likviditeettikriisejä.
Tämä sääntö osoittaa, miten suuria vaikeuksia keskuspankkien riskienhallintaan liittyy markkinahäiriöiden aikoina. Riskienhallintapäätökset ovat myös rahapoliittisia päätöksiä. Bagehotin tarkoittama vakuuksien laatu "tavanomaisina aikoina" ei ole markkinoiden käsitys asiasta eikä välttämättä myöskään laatu, joka vallitsi ennen kriisiä. Hän tarkoitti laatua, joka kestää tulevaisuudessa.
Miten Bagehotin suosittelema politiikka eroaa yksityisten luotonantajien menettelyistä? Kun keskuspankit tekevät päätöksiä lainanantopolitiikastaan, niiden tulisi ottaa huomioon omien luottopäätöstensä vaikutukset vakuuksien laatuun. Tämä on Bagehotin näkökohta. Mutta käytännössä sen noudattaminen ei ole helppoa.
Keskuspankin tehtävänä on arvioida vakuuksien laatu tulevaisuudessa, kun kriisi on jo laantunut. Tähän ei ole kiinteitä sääntöjä. Erityisesti on huomattava, että markkinat eivät anna tiukkaa ohjausta: jos keskuspankki aina seuraisi markkinoita päättäessään, mitkä vakuudet ovat hyviä, se ei voisi juurikaan lisätä markkinoiden likviditeettiä eikä hoitaa tehtäväänsä markkinoiden rauhoittamiseksi häiriö- tai paniikkitilanteessa. Toisaalta keskuspankin ei tule uskoa, että se voisi muuttaa huonon vakuuden hyväksi vain teeskentelemällä asian olevan niin ja antamalla lainaa sitä vastaan.
Bagehotin neuvo koski vakuuspolitiikkaa luotonannossa ja kuvasti sen ajan keskuspankkikäytäntöjä. Sillä on kuitenkin merkitystä myös keskuspankkien käyttämien arvopaperiostojen kannalta. Häiriötilassa toimivat markkinat eivät nimittäin aina ole oikeassa, eivät ainakaan ilman jonkinasteista ohjausta. Yksi EKP:n rahapoliittisista suorista kaupoista (Outright Monetary Transactions, OMT) saatu opetus oli, että euroalueen valtionlainamarkkinoilla oli näiden kauppojen aikaan aiheettomia epäilyjä euron tulevaisuudesta. EKP:n osto-ohjelmalla kyettiin menestyksekkäästi korjaamaan hinnoittelua häiriintyneillä valtionlainamarkkinoilla pitkälti samaan tapaan kuin Bagehot aikanaan selitti tilanteen rauhoittuvan oman aikansa markkinoilla.
ORGANISATORISET NÄKÖKOHDAT
Riskienhallinnan organisointiin liittyvistä näkökohdista voidaan todeta, että keskuspankkien ja muiden rahoituslaitosten välillä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja.
Kun puhutaan yhtäläisyyksistä, keskuspankkeihin ja muihin rahoituslaitoksiin pätee yleisenä periaatteena se, että riskien otto- ja valvontatoimet on erotettava toisistaan. Pääsääntönä on, että toimien eriyttäminen ulottuu organisaation ylintä päätäntävaltaa käyttävälle tasolle asti. Eri toiminta-alat ja raportoivat toiminnot – sekä pankin puolesta riskejä ottavat että niitä arvioivat ja valvovat tahot – esittävät näkemyksensä suoraan ylimmälle johdolle.
Finanssikriisi ja sen myötä useissa sijoitus- ja vähittäispankeissa havaitut epäkohdat ovat havahduttaneet huomaamaan, miten tärkeää tämän periaatteen noudattaminen on.
Ylimmän johdon tehtävänä on varmistaa, että organisaatiossa on vahvat riskienhallinta- ja valvontajärjestelmät. Sen tehtävänä on myös valvoa näitä järjestelmiä. Tämä edellyttää systemaattista lähestymistapaa, jossa osatekijöinä ovat muun muassa vahva riskikulttuuri, huolellisesti laaditut ja eksplisiittiset riskienoton ja -hallinnan periaatteet, ajantasaiset rahoitusriskien mittausmenetelmät ja tarkoin määritellyt riskienhallinta- ja valvontatoimien vastuut.
Tehokas riskienvalvontatoimi on organisaatiossa keskeinen osatekijä. Se vastaa kaikkien riskinottoa sisältävien toimien valvonnasta instituutiossa. On tärkeää, että riskienvalvontatoimella on tarvitsemansa auktoriteetti. Riskienvalvontatoimen on oltava itsenäinen. Sillä on oltava riittävä arvostus ja resurssit sekä suora yhteys johtokuntaan.
Riskien raportointi johtokunnalle vaatii huolellista suunnittelua koko pankin laajuisten, yksittäisten portfolio- ja muiden riskien esittelemiseksi kattavalla ja mielekkäällä tavalla. Raportoinnin tulee virheettömästi viestiä riskiasema ja stressitestien tai -skenaarioiden tulokset, ja sen tulisi herättää kokonaisvaltaista keskustelua esimerkiksi pankin senhetkisistä ja tulevista riskeistä (etenkin stressiskenaarioissa).
On tärkeää löytää tasapaino yhtäältä riskienvalvontatoimen ja toisaalta sujuvan horisontaalisen tiedonkulun kesken. Esimerkiksi Kansainvälisen järjestelypankin riskienhallinnan periaatteissa painotetaan sitä, että pankkien on vältettävä organisatorisia siiloja, jotka voivat haitata tehokasta tiedonvaihtoa organisaatiossa. Välttämätön yhteistyö toimintojen kesken ei tietenkään saa koskaan vaarantaa riskienvalvontatoimen itsenäistä asemaa.
"Tavallisissa" voittoa tavoittelevissa laitoksissa keskeisin organisatorinen haaste on löytää tasapaino voittoa tuottavien toimintojen liiketoimintakeskeisyyden ja riskienvalvontatoimen varovaisuuslähtöisyyden välillä. Tätä tasapainoa on hallittava korkealla vastuullisella päätöksenteon tasolla.
Myös keskuspankeilla on pitkälti samanlainen mutta laajempi tasapainon löytämisen haaste. Niiden riskienvalvonnan ja -hallinnan järjestämisen haasteet ovat monisyisemmät kuin voittoa tavoittelevien laitosten.
Keskuspankeilla on tärkeitä sijoitustoimintoja pitkälti samalla tavoin kuin muillakin pankeilla, mutta niillä on myös erikseen rahapoliittisia velvoitteita ja toimintoja. Keskuspankkien organisaatioon on siis mukautettava erityisempiä toimintoja kuin tavanomaisissa rahoituslaitoksissa. Näitä ovat ainakin sijoitustoiminto, rahapolitiikan valmistelu- ja toimeenpanotoiminto sekä riskienvalvontatoiminto.
Muihin pankkeihin verrattuna rahapolitiikan valmistelu- ja toimeenpanotoiminto tuo oman lisähaasteensa keskuspankeille tunnusomaiseen riskienhallintaan. Piilossa olevat riski- tai voittonäkökohdat eivät saa haitata rahapolitiikan suunnittelua ja toimeenpanoa.
Samoin on tärkeää, että rahapoliittiset päätökset tehdään täysin tietoisina niiden odotetuista rahoituksellisista seurauksista ja näihin liittyvistä riskeistä. Ainoastaan silloin – ja kun riskeistä on riittävästi tietoa – vastuulliset päätöksentekijät voivat todella suorittaa velvollisuutensa.
Ajatus täysin itsenäisestä riskienvalvontatoimesta on ollut esillä jo ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta vasta tuorein kriisi herätti keskuspankit ottamaan suurempia askeleita. Kriisiä edeltävänä aikana keskuspankkien tavanomaisena ratkaisuna oli eriyttää velvoitteet johtokuntatasolla, mutta täysin itsenäisiä riskienhallinta- ja valvontatoimia tai -yksiköitä ei ollut. Tämä on ollut muuttumassa.
Suomen Pankissa riskienvalvontatoimi järjesteltiin uudelleen vuoden 2009 alussa. Tuolloin perustettiin erillinen yksikkö, jolla on omat raportointivelvollisuudet johtokuntaan. Uudelleenjärjestelyä oli valmisteltu jo muutama vuosi ennen kriisiä, mutta kasvanut riskitietoisuus epäilemättä nopeutti sen toteuttamista.
EKP:n tarkastuskomitea on aktiivisesti edistänyt riskienhallinnan tehostamista sekä EKP:ssä että koko eurojärjestelmässä. Erityisesti eurojärjestelmässä jäsenvaltioiden keskuspankkien yhteistyö oli aiemmin liian suppeaa ja hidasta kriisin aikana syntyneestä uudesta tilanteesta selviämiseen. Tarvittiin paljon yhtenäisempi ja ajantasaisempi näkemys kokonaisriskeistä.
Syyskuussa 2010 perustettiin erillinen koko eurojärjestelmän kattava riskienhallintakomitea. Eurojärjestelmän kattavaa yhteistyötä kriisinhallinnassa on aiemmin tehty työryhmässä, joka raportoi markkinaoperaatioiden komitealle. Riippumattoman komitea perustaminen oli viesti riskienhallinnan kasvaneesta painoarvosta ja riskienhallinnan riippumattomuusperiaatteen mukainen. Riskienhallintatoiminnon asemaa kohennettiin myös EKP:n sisäisessä organisaatiossa, ja toiminnosta muodostettiin osasto vuonna 2012.
Nämä muutokset ovat olleet merkittäviä, mutta ei voida väittää, että riskienhallintaorganisaation ja toiminnan kehittäminen eurojärjestelmässä olisi nyt saatu päätökseen. Riskien arviointi ja erityisesti laskenta ovat tehtäviä, jotka ovat aina keskeneräisiä ja vaativat jatkuvaa kehittämistä. Merkittäviä parannuksia on kuitenkin saatu aikaan, ja keskuspankkien pääjohtajilla, EKP:n neuvostolla ja johtokunnan jäsenillä on nyt paljon parempi kokonaiskuva koko eurojärjestelmän rahoitusriskeistä.
TILIVELVOLLISUUS JA LÄPINÄKYVYYS
Aiemmin käsittelemäni organisatoriset periaatteet liittyvät lähinnä riittävään sisäiseen tiedonkulkuun instituutiossa. Ulkoinen tieto voi kuitenkin olla strategisesti yhtä tärkeää kuin johtamisessa käytettävä sisäinen tieto. Tämän vuoksi rahoituslaitosten – sekä liikepankkien että keskuspankkien – on aika ajoin arvioitava toimintansa läpinäkyvyyttä ja sitä, kuinka ne viestivät riskeistään. Jotkin keskuspankit ovat alkaneet julkisesti raportoida riskeistään.
Tavallisten voittoa tavoittelevien pankkien on oltava läpinäkyviä ainakin asiakkaitaan, velkojiaan, osakkeenomistajiaan ja valvojiaan kohtaan. Kaikki nämä sidosryhmät ovat erittäin kiinnostuneita riskeistä, jotka koskevat pankkia, jonka kanssa ne ovat tekemisissä.
Keskuspankkien asema on hieman erilainen. Ensinnäkin keskuspankeilla on paljon enemmän sidosryhmiä. Keskuspankkien sidosryhmiä ovat erityisesti poliittiset päätöksentekijät (esim. hallituksissa ja eduskunnissa) sekä suuri yleisö kansalaisina, rahaa hallussa pitävinä tahoina, äänestäjinä ja veronmaksajina. Poliittisten päättäjien intressit keskuspankkia kohtaan ovat suurempia, mutta myös monimutkaisempia ja monipuolisempia kuin sidosryhmien intressit liikepankkeihin.
Rahoitusriskeistä viestiminen ja viestinnän läpinäkyvyys on tietysti yksi puoli keskuspankin viestintätehtävistä. Toinen puoli on politiikan läpinäkyvyys. Nämä kaksi puolta ovat itse asiassa läheisesti kietoutuneet yhteen: kokemus osoittaa, että ylläpitääkseen yleisön luottamusta rahapolitiikkaansa ja likviditeetin tarjontaan liittyviin operaatioihinsa keskuspankin on viestittävä selkeästi politiikkatoimenpiteidensä syistä ja seurauksista. Muutoin keskuspankki saattaa jopa vaarantaa yleisön välttämättömän hyväksynnän toimintaansa kohtaan.
Tästä voidaan tehdä tärkeä johtopäätös: keskuspankkitoiminnan riskien läpinäkyvyys ja julkinen riskiraportointi tulisi sisällyttää talouden laajempaan kontekstiin. Tämä ei sinänsä koske riski-informaation sisältöä, mutta keskuspankkien olisi ehkä kehitettävä uusia tapoja esittää rahoitusriskinsä talouden kontekstissa sen sijaan, että ne esitetään ainoastaan esimerkiksi yksittäisenä Value-at-Risk-lukuna tai riskitapahtuman keskimääräisenä tappiona (Expected Shortfall). Riskien raportoinnissa tehdyt uudistukset ovat lisänneet läpinäkyvyyttä, mutta olisi tärkeää löytää uusia ja parempia tapoja esittää riskit kontekstissa.
Riskianalyysit pitäisi tehdä a keskuspankkien vakavaraisuuden näkökulmasta. Keskuspankin vakavaraisuus on ylläpidettävä tasolla, joka ei vaaranna rahapolitiikan riippumattomuutta. Keskuspankkien on kyettävä kartuttamaan varantoja ja varauksia riippumattoman asemansa turvaamiseksi. Koska keskuspankit ovat julkisia laitoksia, kyse on myös yleisön luottamuksesta ja harjoitetun politiikan hyväksynnästä, joista keskuspankit ovat riippuvaisia.
Voidaan todeta, että eurojärjestelmä ja EKP ovat tässä suhteessa hieman erilaisessa asemassa kuin esimerkiksi Yhdysvaltain keskuspankki. Institutionaalisesta asemastaan johtuen Yhdysvaltain keskuspankki pystyy toimimaan verrattain pienellä omien varojen määrällä. Sitä vastoin EU-alueen keskuspankit ovat taloudellisesti enemmän erillään maidensa hallituksista. Tämän vuoksi niiden on oltava hyvin omavaraisia riskinkatokyvyn ja pääomapuskurien osalta.
RAHOITUSMARKKINOIDEN SÄÄNTELYSTÄ
Keskuspankkien riskienhallinnan haasteet ovat ilmenneet samoihin aikoihin, kun sekä maailmanlaajuista että erityisesti EU:n pankkisääntelyä on uudistettu perinpohjaisesti. Nämä uudistukset ovat olleet tarpeellisia muista syistä, mutta sivutuotteena ne myös helpottavat keskuspankkien riskienhallintatehtäviä.
Ensinnäkin, sääntelyn tehostaminen parantaa keskuspankkien rahapoliittisten vastapuolten luottokelpoisuutta ja helpottaa siten keskuspankkien riskienhallintaa. Suorat luottoriskit vähenevät. Toiseksikin, sääntelyn tehostaminen ja pankkien vakavaraisuuden koheneminen ehkäisevät t myös likviditeettivajeiden aiheuttamia markkinahäiriöitä tai sijoittajien pakoa turvallisiin sijoitusvälineisiin. Tämä vähentää keskuspankin taakkaa rahoitusmarkkinoiden vakauttamisessa ja antaa keskuspankille mahdollisuuden keskittyä entistä paremmin varsinaisten rahapoliittisten tehtäviensä hoitoon.
Pankkisääntelyn piiriin kuuluvista toimista keskuspankkien taakkaa keventävät esimerkiksi vakavaraisuusvaatimusten tehostaminen, maksuvalmiusvaatimusten korottaminen sekä valvonnan ja valvontatietojen yleinen parantaminen, mukaan lukien säännölliset stressitestit. Nämä vakautta lisäävät toimet vähentävät osaltaan rahoitusjärjestelmän riippuvuutta keskuspankeista.
Erityisesti euroalueella keskuspankkien riskienhallinta hyötyy käynnissä olevista eurooppalaisista hankkeista talous- ja rahaliiton viimeistelemiseksi, ja etenkin pankkiunioniin sisältyvistä hankkeista.
Yhteinen valvontamekanismi on jo parantanut valvontatietojen laatua ja yleistä luottamusta euroalueen pankkeihin ja siten edistänyt EKP:n operatiivisten tehtävien hoitoa. Eurooppalainen talletussuojajärjestelmä – jonka toivon etenevän piakkoin – auttaa vakauttamaan pankkien likviditeettiasemaa jopa epäsuotuisien sokkien aikana.
Sääntelyjärjestelmä ei ole valmis vielä edes silloin, kun mainitsemani hankkeet saadaan päätökseen. Se ei ole valmis edes keskuspankkien riskienhallinnan näkökulmasta.
Jatkuvasti muuttuva rahoitusala luo uusia haasteita, jotka on otettava huomioon.
Tällä hetkellä huolta aiheuttaa rahoituksen välityksen segmentti, joka jää sääntelyn ulkopuolelle (ns. varjopankit). Varjopankit vaikeuttavat keskuspankkien tehtävää suojella rahoitusmarkkinoiden vakautta, sillä niiden toiminta ja tilinpäätöskäytännöt eivät ole yhtä tarkan seurannan kohteita kuin varsinaisten pankkien. Varjopankit eivät myöskään voi olla keskuspankkien vastapuolia rahapoliittisissa operaatioissa, mikä saattaa heikentää niiden likviditeettiä. Varjopankkien toiminnan vaikutukset likviditeetin tarjonnan volatiliteettiin onkin haaste, joka odottaa vastausta sääntelyn taholta.
LOPPUPÄÄTELMÄT
Keskuspankkien riskienhallinta on viime vuosikymmenenä kohdannut uusia haasteita. Nämä haasteet ovat jossain määrin samoja kuin muiden pankkien haasteet, mutta keskuspankkien rahapoliittisen roolin vuoksi ne ovat vieläkin monimutkaisempia.
Riskinottoa koskevissa päätöksissään keskuspankkien on otettava huomioon sekä omat riskinsä että myös rahoitussektorissa ja makrotaloudessa vallitsevat laajemmat riskit.
Riskienhallintatoiminnon organisoinnin haasteet ovat suurempia keskuspankeissa kuin muissa rahoituslaitoksissa, mikä johtuu keskuspankkien politiikkatehtävien yhteydestä niiden riskeihin.
Jotta näistä haasteista selvitään, on ensiarvoisen tärkeää ottaa huomioon seuraavat näkökohdat:
Vaikka keskuspankit asettavatkin politiikkatehtävänsä etusijalle, niiden tulisi myös pitää huolta taloudellisesta tilastaan (kuten pääomien riittävyydestä), jotta ne eivät olisi haavoittuvia politiikkatehtäviensä taloudellisille seurauksille.
Keskuspankkien on varmistettava, että poliittiset päättäjät ja suuri yleisö ymmärtävät, mitä keskuspankit tekevät ja miksi. Viestinnän ja läpinäkyvyyden puute voivat synnyttää epäilyjä, että keskuspankit ottavat riskejä, jotka ovat liiallisia suhteessa politiikkatoimista saatuihin hyötyihin. Keskuspankkien on siksi osallistuttava syvällisesti ja johdonmukaisesti julkiseen keskusteluun kansallisella ja euroalueen tasolla.
Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn näkökulmasta keskuspankit pystyvät vastaamaan paremmin haasteisiin, joita niiden politiikkatehtävät aiheuttavat riskiä ottavalle toiminnolle, jos pankkijärjestelmän tila on vakaa, saatavissa on riittävästi valvontatietoa ja jos kriisinhallintamenettelyt ja kriisinhallinnasta vastaavat instituutiot ovat tehtäviensä tasalla. Kun nämä ehdot täyttyvät, keskuspankkien on helpompi suoriutua tärkeimmästä rahoitusvakautta tukevasta tehtävästään eli likviditeetin tarjonnasta perustaltaan terveille rahoituslaitoksille. Ei pidä odottaa, että keskuspankit ovat ”the only game in town”.
Euroalueella on erityisesti saatettava pankkiunioni määrätietoisesti päätökseen, mukaan lukien kriisinratkaisurahasto ja yhteinen talletussuoja sekä edistettävä pääomamarkkinaunionin syntymistä, jotta voidaan parantaa Euroopan rahoitusmarkkinoiden yleistä kestävyyttä. Näin luodaan keskuspankeille parhaimmat edellytykset suoriutua tehtävistään.