Kärjistäen voitaisiin väittää, että Yhdysvaltain kasvaneisiin alijäämiin suhtaudutaan kahdella eri tavalla riippuen siitä, kuinka suotavana julkinen interventio alijäämien kasvun hillitsemiseksi. nähdään. Sikäli kuin vaihtotaseen alijäämät ovat seurausta taloudenpitäjien optimaalisista säästämis- ja investointipäätöksistä vääristämättömissä markkinaolosuhteissa, ei julkiseen interventioon ole tarvetta eikä taloudellista perustetta. Näin ilmaisten kyse on oikeastaan hyvinvointiteorian ensimmäisen teoreeman uudelleen muotoilusta; desentralisoitu kilpailevien markkinoiden tasapaino maksimoi yhteiskunnan hyvinvoinnin. Toisaalta makrovakautta korostavan näkemyksen mukaan taloudenpitäjien optimaalisesta säästämis- ja investointikäyttäytymisestä huolimatta alijäämät ovat kasvaneet liiallisiksi erilaisten markkinoiden tehokasta toimintaa vääristävien tekijöiden vuoksi. Julkisen sektorin interventio vaihtotaseen alijäämien pienentämiseksi on näin ollen toivottavaa. Millaisista vääristymistä on tarkkaan ottaen kysymys ja voidaanko näillä perustella talouspoliittiset toimenpiteet alijäämien pienentämiseksi, jää valitettavan usein näkemyksen puoltajilta tarkentamatta. Teoreettinen perusta julkisen sektorin interventiolle samoin kuin optimaalinen talouspolitiikan keinovalikoima riippuu kuitenkin vääristymän olemassaolosta ja sen täsmällisestä luonteesta.
Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämän tutkimiseksi tuntuisi siis järkevältä olettaa lähtökohtaisesti, että alijäämä liittyy yksityistalouksien – yritysten ja kotitalouksien – rationaalisten odotusten investointi- ja säästämispäätöksiin. Tästä lähtökohdasta voidaan sitten kysyä, onko Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämä kestävällä pohjalla ja mitkä investointi- ja säästämispäätösten ominaisuudet ovat kestävyyden kannalta ratkaisevia. Entä minkälainen talouspolitiikka on tehokkainta kestävän vaihtotasedynamiikan kannalta? Mika Kortelainen tarkastelee näitä kysymyksiä piakkoin pankin keskustelualoitesarjassa julkaistavassa tutkimuksessaan "Adjustment of the US current account deficit". Vaihtotasedynamiikan analysoimiseksi Kortelainen konstruoi kahden suuren kansantalouden dynaamisen yleisen tasapainomallin, jonka hän estimoi bayesiläisellä estimointitekniikalla euroalueen ja USA:n neljännesvuosihavainnoista koostuvalla aikasarja-aineistolla. Täsmällisemmin sanoen, Kortelaisen käyttämä malli on pankissa kehitetyn euroalueen dynaamisen yleisen tasapainomallin, EDGEn, laajennus kahden suuren avotalouden malliksi. Modernien dynaamisten yleisen tasapainomallien rakennusperiaatteiden mukaisesti tässäkin mallissa kotitalouksien ja yritysten käyttäytyminen perustuu intertemporaaliseen optimointiin. Hinta- ja palkkajäykkyydet sen sijaan tuovat malliin uuskeynesiläisiä piirteitä. Varallisuuden dynamiikka on näissä dynaamisen yleisen tasapainon malleissa hyvin keskeisessä asemassa, jonka vuoksi niitä voidaan periaatteessa pitää lähes ideaalisina työkaluina vaihtotasedynamiikan tutkimiseen.
Hyvin tunnettu tosiasia on kuitenkin, että näitä malleja on vaikea saada yhteensopivaksi havaintojen kanssa. Kortelainen sovittaa malliaan havaintoaineistoon kalibroimalla ensin joitakin mallin parametreja, jonka jälkeen hän estimoi mallin stokastisten häiriöiden jakaumaominaisuudet sekä talouspoliittisten ohjaussääntöjen ja sopeutumiskustannusfunktioiden parametrit bayesiläisellä estimointitekniikalla. Lopuksi hän vertaa mallin keskeisten makromuuttujien jakaumien momentteja vastaaviin empiirisiin momentteihin. Tässä yhteydessä mallin kipupiste näyttäisi olevan mallin muuttujien välisten ristikorrelaatioiden ja niiden empiiristen vastineiden heikko vastaavuus.
Kortelainen tekee estimoidulla mallillaan mielenkiintoisia simulointeja. Oletettuaan, että puolet Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämästä ei ole kestävällä pohjalla, Kortelainen tarkastelee neljää vaihtoehtoista skenaariota, yhdysvaltalaisten kotitalouksien säästämisasteen nousua, USA:n dollarin riskilisän kasvua sekä USA:n finanssipolitiikan ei-koordinoitua ja koordinoitua kiristymistä, liiallisen Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämän eliminoimiksi. Simulointitulosten mukaan yhdysvaltalaisten kotitalouksien säästämisasteen – diskonttotekijän – samoin kuin dollarin riskilisän kasvu ovat vaihtotaseen liiallisen eliminoimisen kannalta tehokkaita. Intuitiivisesti tämä on ymmärrettävää, koska molemmissa tapauksissa kotitaloudet myöhentävät kulutustaan. Päinvastaisten korkovaikutusten vuoksi investoinnit USA:ssa sen sijaan kasvavat edellisessä ja laskevat jälkimmäisessä tapauksessa. Nämä kaksi skenaariota eivät kuitenkaan ole simulointitulosten mukaan täysin ongelmattomia, koska deflaatiouhka vie edellisessä skenaariossa USA:n ja jälkimmäisessä muun maailman nollakorkoloukkoon. Kun Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämää yritetään kutistaa finanssipoliittisilla toimenpiteillä, välttyvät maat Kortelaisen simulointitulosten mukaan nollakorkoloukolta. Finanssipolitiikka voi kuitenkin osoittautua riittämättömäksi liiallisen USA:n vaihtotaseen alijäämän eliminoimiseksi, vaikka erityisesti koordinoiduilla finanssipoliittisilla ponnistuksilla, jolloin finanssipolitiikkaa kiristetään Yhdysvalloissa ja kevennetään muualla maailmassa, alijäämä kutistuukin melkoisesti. Mielenkiintoista näissä finanssipolitiikan simuloinneissa on lisäksi se, että yksityisen kulutuksen muutokset ovat kansainvälisesti koordinoidun finanssipolitiikan tapauksessa koordinoimatonta finanssipolitiikkaa pienempiä. Tämä näyttäisi tukevan ajatusta, että kotitalouksien hyvinvoinnin kannalta kansainvälisesti koordinoitu finanssipolitiikka Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämän eliminoimiseksi olisi suotavaa. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kotitalouksien hyvinvointia maksimoiva optimaalinen finanssipolitiikka ei välttämättä tässä yhteydessä tarkoita finanssipolitiikan kiristämistä tai keventämistä. Asiaan liittyvä muu tutkimus näyttäisi pikemminkin viittaavan siihen, että optimaalisen finanssipolitiikan tulisi keskittyä Kortelaisenkin mallissa mukana olevien hintajäykkyyksien vaikutusten hallinnointiin. Yhtä kaikki, Kortelaisen tutkimus on metodologisesti ja asiallisesti kunnianhimoinen ja liittyy kiinteästi vakiintuvaan käytäntöön, jossa keskuspankit kalibroivat ja estimoivat dynaamisia yleisen tasapainon malleja käyttääkseen niitä politiikkasimuloinneissa ja keskeisten taloudellisten kysymysten analysoinnissa. |