Kiistatta voidaan sanoa, että viime aikojen innovaatiot luottojohdannaisten markkinoilla ovat parantaneet luotonantajien mahdollisuuksia siirtää laina-asiakassuhteitaan menettämättä luottoriskiä muiden instituutioiden kannettavaksi. Rahoitusmarkkinavalvojat ja päättäjät ovat yleisesti suhtautuneet varovaisen myönteisesti näihin innovaatioihin, myöntäen edut, jotka ovat seurausta siitä, että luottoriskin kantaa eri taho kuin luotonantaja. Riskien hajauttamiseen liittyviä etuja pidetään yleisesti ottaen suurina, vaikka näiden etujen tunnistaminen ei välttämättä ole helppoa. Näistä yleisesti tunnistetuista ja hyväksytyistä eduista huolimatta monet päättäjät suhtautuvat luottojohdannaisiin varauksellisesti, koska niiden pelätään ruokkivan epäsymmetriseen ja piilotettuun informaatioon liittyviä kannustinongelmia. Asiaan liittyvä tutkimus on korostanut näitä kannustinongelmia kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, kannustinongelma voi syntyä, kun luotonantaja ostaa suojauksen lainanottajan toiveiden vastaisesti tai informoimatta lainanottajaa. Tässä yhteydessä luotonantajan ostama suojaus voi saattaa luotonottajan epäedulliseen valoon viestittämällä epäilyjä hänen ominaisuuksistaan.
Toisaalta, kannustinongelma voi liittyä luotonottajiin. Jos toimivia luottoriskin siirtomarkkinoita ei taloudessa ole, on luotonantajien intressissä valvoa luottoasiakkaitaan ja pakottaa heidät valitsemaan ja toteuttamaan vain taloudellisilta ominaisuuksiltaan parhaita projekteja. Tällainen pankkien sertifiointi informoi markkinoita luotonottajan ominaisuuksista ja sen avulla luotonottajan on mahdollista yhdistää kalliimpi luototus edullisempaan arvopaperirahoitukseen. Jos luotonottajan osakkeilla käydään kauppaa, tulisi niiden arvo nousta sertifiointiin liittyvän signaalin seurauksena. Jos luottoriskin siirtomarkkinat taloudessa kuitenkin toimivat, sertifioinnin arvo laskee suojauksen hankkineiden luotonantajien vähentyneen valvonnan seurauksena. Luotonottajat eivät tässä tapauksessa välttämättä halua maksaa pankeille preemiota luottosertifioinnista ja toteuttaa ainoastaan parhaita projekteja, vaan sen sijaan laskea liikkeelle arvopapereita ja harjoittaa taloudellisilta ominaisuuksiltaan vähemmän tuottavaa liiketoimintaa. Alan tutkimuksissa on toisaalta myös esitetty, että luottoriskien siirtäminen voi vahvistaa luotonantajan kannustimia valvoa luottoasiakkaitaan. Luottoriskien siirtomahdollisuuden vuoksi pankit voivat esimerkiksi toimia päättäväisemmin. Toisaalta pankit voivat käyttää luottoriskin siirtomahdollisuuksia vähentämään altistumista niiden yhteiselle lähteelle ja keskittyä jäljelle jäävien idiosynkraattisten riskien hallintaan. Pankit keräävät tuloja näiden riskien seurannasta, johon toimintaan sitoutuu vähemmän pankin pääomia, koska luottoriskin yhteinen lähde on poistettu. Vakioisella pääoman määrällä luottoasiakkaiden seurannalla vahvistetun luotonannon tulisi tällöin kasvaa, joka teoreettinen implikaatio on sopusoinnussa asianmukaisten havaintojen kanssa.
Empiirisessä tutkimuksessaan "The effect of lenders' credit risk transfer activities on borrowing firms' equity returns" (SP 31/2006) Ian Marsh tarkastelee missä määrin luotonottaja hyötyy pankin sertifioinnista, kun pankilla on mahdollisuus käyttää luottoriskin siirtoinstrumentteja. Metodologisesti Marshin tutkimus kuuluu tapaustutkimuksiin ja havaintoaineistonaan hän käyttää Factiva tietokannasta poimittuja lehdistötiedotteita niiden yritysten uusista luotoista tai ilmoituksista pankkien myöntämistä uusista luotoista, joiden osakkeita kaupataan New Yorkin pörssissä vuosien 1999 ja 2005 välisenä aikana. Erilaisten putsaustoimenpiteiden jälkeen tutkimuksessa käytetty aineisto koostui 217 "puhtaasta" luottopäätöksen ilmoituksesta. Luottopäätösten osakkeiden hintavaikutuksia tutkivaa kirjallisuutta mukaillen Marsh testaa vaikuttaako luotonantajan toiminta luottoriskin siirtomarkkinoilla osakemarkkinoiden reaktioihin luotonantajan myöntämään uuteen lainaan. Marshin tulosten mukaan luottoriskiään arvopaperistavan pankin luottopäätösten ilmoitukset eivät synnytä tilastollisesti merkittäviä osakemarkkinoiden hintareaktioita.
Jos yritys on kuitenkin saanut uuden lainan muutoin samanlaiselta pankilta, jonka luottoriskiä ei ole arvopaperistettu, niin kyseisen yrityksen kaupattavien osakkeiden hinta nousee tulosten mukaan tilastollisesti merkitsevästi. Marshin tutkimustulokset näyttävät siis selkeästi tukevan ajatusta, että osakemarkkinat eivät nähtävästi arvostava luottopäätöksiä, joita tekevät pankit siirtävät luottoriskin kokonaan pois taseestaan. Tulos on erittäin mielenkiintoinen ja tukee käsitystä, jonka mukaan osakemarkkinat uskovat luottoriskin arvopaperistamisen heikentävän pankkien kannustimia seurata luottoasiakkaidensa riskejä. Pankkien valvontakannustimien heikentyminen ja luottoriskiä arvopaperistavien pankkien muita pankkeja nopeampi luotonannon kasvu, jolle löytyy näyttöä alan tutkimuksista, ruokkivat mahdollisesti sellaista epävakaata rahoitusmarkkinadynamiikkaa, josta mm. taloushistorioitsija Charles Kindleberger on kirjoitellut: holtiton ja puutteellisesti valvottu luotonannon kasvu voi uhmata rahoitusjärjestelmän vakautta jouduttamalla rahoitusmarkkinamanian syntymistä, joka puolestaan johtaa pakokauhuun ja markkinoiden romahdukseen. On selvää, että Marshin tutkimustulokset sekä luottoriskin arvopaperistamiseen liittyvä tutkimustoiminta on keskuspankkien ja valvontaviranomaisten kannalta erittäin tärkeitä, jonka vuoksi relevanttia tutkimuspanostusta tarvitaan jatkossakin. |