Menneisyydestä löytyy monia rahoitusjärjestelmän haavoittuvuudesta kertovia esimerkkejä, joissa koko talouden kannalta katsottuna pienet häiriöt ovat kuitenkin vaikuttaneet rahoitusjärjestelmään merkittävästi. Kuuluisassa kirjassaan ”Manias, Panics and Crashes: A History of Financial Crises” (1978, s. 107–108) Kindleberger esimerkiksi toteaa, että rahoituskriisin välitön syy voi olla mikä tahansa: jokin mitätön seikka, kieltäytyminen luotonannosta joillekin lainanottajille tai näkemysten muuttuminen markkinoilla. Tästä voi seurata, että joku merkittävä toimija alkaa myydä sijoituksiaan. Hän kuvaa edelleen, miten rahoituskriisi leviää ympäriinsä ja pyrkii vahvistumaan itseään ruokkivan prosessin tavoin. Rahoituskriisissä erityisesti hinnat laskevat, odotukset muuttuvat päinvastaisiksi ja alkuun päässyt kehityskulku voimistuu entisestään. Mikäli keinottelijat toimivat velkarahalla, niiden on hintojen laskun myötä toimitettava lisää vakuuksia tai käteistä ja omaisuuserien realisointi kiihtyy. Kun hinnat edelleen laskevat, pankkilainat jäävät maksamatta ja yksi tai useampi pankki menee konkurssiin. Maksuvalmiusongelmia on mahdollisesti muillakin rahoitusmarkkinaosapuolilla ja myös laajemmin taloudessa. Koko luottojärjestelmä tuntuu järkkyvän, ja likviditeetistä kilpaillaan. Monien maiden, myös Suomen, kokemukset riittävät osoittamaan, että rahoituskriisit voivat tulla kalliiksi. Kuten viimeaikaisessa tutkimuksessa on korostettu, rahoituskriisien yhteiskunnalliset kustannukset liittyvät kuitenkin omaisuuserien tehottomaan realisointiin ja epätäydelliseen riskinjakoon eivätkä niinkään itse kriiseihin. Makrotaloudellisessa tutkimuksessa on usein keskitytty siihen, että julkisen talouden politiikkavirheet ovat perimmäisiä syitä rahoituskriiseihin, kun taas mikrotaloudellinen lähestymistapa korostaa rahoitusjärjestelmän toimintatavan ja toiminnan tarkoituksen selvittämistä ja pitää kriisejä rahoitustoiminnan yhtenä aspektina.
Mikä rooli tässä on pankeilla tai rahoituksenvälittäjillä? Aiheeseen liittyvässä viimeaikaisessa tutkimuksessa korostuu pankkien pääomarakenteen haavoittuvuus. Pankit myöntävät lainaa rahaa tarvitseville lainanottajille ja maksavat pyydettäessä tallettajien varat takaisin. Näiden kahden toiminnon välillä näyttää olevan perustavanlaatuinen ristiriita siinä mielessä, että tallettajien nostopyynnöt voivat tulla sopimattomaan aikaan ja siten pakottaa pankit epälikvidien varojen realisointiin. Koska tallettajia lisäksi palvellaan toinen toisensa perään, realisoinnin mahdollisuus voi nopeuttaa talletuspakoja itseään toteuttavana prosessina. Useat tutkimukset ovat korostaneet, että pankit voivat ratkaista nämä suorasta lainoituksesta johtuvat likviditeettiongelmat. Tällöin tallettajat voisivat nostaa varansa pienin kustannuksin ja yritykset voisivat suojautua sijoittajien likviditeettitarpeilta. Jotta pankki pystyisi hoitamaan nämä tehtävänsä, sen pääomarakenteen oltava haavoittuva ja siis altis talletuspaoille. Toisin sanoen pankin on valittava pääomarakenne, joka laukaisee rahoituskriisin, jos pankki yrittää saada tallettajilta myönnytyksiä tai jos on ennakoitavissa, että pankki ei täytä maksusitoumuksiaan. Tässä yhteydessä nousee luonnollisesti esiin kysymys, millainen suhde pankin likviditeetin ja sen luottoriskinottokannustimien välillä on ja miten pankin likviditeettinäkymien ja riskinottokäyttäytymisen välinen yhteys – edellyttäen, että sellainen on – vaikuttaa talletuspakoihin ja yleisesti rahoituskriiseihin. Tulevassa Suomen Pankin keskustelualoitteessaan ”Bank runs, liquidity and credit risk” Jukka Topi käsittelee näitä kysymyksiä teoreettisen pankkimallin avulla. Mallin avulla voidaan analysoida pankin likviditeettinäkymien ja luottoriskinottokannustimien välistä vuorovaikutusta ja arvioida, kuinka näiden kahden välinen yhteys voi vaikuttaa talletuspakoihin. Topin analyysin keskeinen havainto on, että etenkin pankin hyvät likviditeettinäkymät voivat vaikuttaa epäsuotuisasti pankin kannustimiin valvoa luottoriskejä. Analyysissä pankkien päätökset luottoasiakkaiden luottoriskien valvonnasta sisällytetään malliin, jossa pankeilla on likviditeettiongelmia ja ne kärsivät luottotappioita. Mallissa keskitytään tapauksiin, joissa talletuspakojen (likviditeettikriisien) syinä voivat olla joko yksistään likviditeettihäiriöt tai likviditeettihäiriöiden ja luottotappioiden yhteisvaikutus aina sen mukaan, mikä talouden tila on. Näin ollen mallissa otetaan erityisesti huomioon mahdollisuus, että koko rahoitusjärjestelmään kohdistuvat likviditeettihäiriöt aiheuttavat talletuspakoja luomalla varallisuushintoihin liian suurta vaihtelua samalla kun talouden perustekijät mahdollisesti ovat heikot. Topin analyysissä yhdistetään ja laajennetaan monia viimeaikaisia, etenkin Allenin ja Galen, teoreettisia tutkimuksia. Allen ja Gale ovat tehneet aktiivisesti rahoituskriisejä, rahoituksenvälitystä, likviditeettiä ja varallisuushintoja koskevaa tutkimusta.
Topin analyysin tulokset ovat erittäin mielenkiintoisia. Niistä ilmenee ensinnäkin, että jos pankit ajautuvat vakaviin likviditeettiongelmiin, niiden kannustimet valvoa luottoasiakkaitaan ovat yleensä heikot. Siis epäsuorasti tulkiten suurten pankkikohtaisten likviditeettihäiriöiden aiempaa suurempi todennäköisyys rohkaisee pankkeja lisäämään valvontaa. Toiseksi pankkeja ei kannusta valvontaan sellaisten epäsuotuisten likviditeettihäiriöiden entistä suurempi todennäköisyys, jotka kohdistuvat koko rahoitusjärjestelmään ja jotka ovat riittävän laajoja aiheuttamaan varallisuushintojen huomattaviakin laskuja. Tausta-ajatus tässä on se, että pankkien omatoiminen valvonta ei pysty suojaamaan pankkeja suurilta epäsuotuisilta koko rahoitusjärjestelmään kohdistuvilta likviditeettihäiriöiltä, jotka vaikuttavat varallisuushintojen romahtamisen kautta. Etukäteisvalvonta epäsuotuisten koko järjestelmään kohdistuvien likviditeettihäiriöiden varalta on siten vähemmän houkuttelevaa. Kun systeemikriisin todennäköisyys pankkien näkemysten mukaan kasvaa, pankkien kannustimet valvoa luottoasiakkaitaan saattavat heiketä. Tämä puolestaan voi nopeuttaa kriisin puhkeamista. Topin analyysissään tekemä ero pankkikohtaisten ja koko rahoitusjärjestelmään kohdistuvien likviditeettihäiriöiden välillä on erityisen tärkeä, koska nämä häiriöt vaikuttavat päinvastaisesti pankkien valvontakannustimiin. Epäsuotuisa pankkikohtainen likviditeettihäiriö vahvistaa pankkien valvontakannustimia, kun taas negatiivinen koko rahoitusjärjestelmään kohdistuva likviditeettihäiriö heikentää niitä. Topin analyysistä pystytään vetämään politiikkajohtopäätöksiä pankkien riskinottokäyttäytymisestä erilaisissa likviditeettitilanteissa, mikä korostaa entisestään analyysin merkitystä. Esimerkiksi arvopaperistamisprosessissa pankkien varat ovat muuttuneet aiempaa likvideimmiksi, mikä vähentää pankkien tarvetta myydä epälikvidejä varoja likviditeettisitoumustensa täyttämiseksi. Topin analyysissä esitetäänkin, että arvopaperistaminen heikentää pankin kannustimia luottoriskien valvontaan. Analyysin johtopäätösten kannalta on tarpeen korostaa tekijän tavoin, että talletuspaot johtuvat lähinnä likviditeetti- ja luotto-ongelmien yhteisvaikutuksesta. Tämä oletus ei vaikuta millään tavoin epäuskottavalta tai vaistonvastaiselta, mutta lisätutkimusta aiheesta tarvitaan. Topin analyysi tuo epäilemättä merkittävän panoksen tutkimukseen, ja sen tulokset ovat ehdottoman kiinnostavia. Tämä tutkimus kannustaneekin tutkijoita seuraamaan esimerkkiä. |