Läntisten teollisuusmaiden talouskasvuerot ovat hämmästyttävän suuria ja pysyviä. Tuoreimmat tiedot talouskasvusta viittaavat mielenkiintoisesti siihen, että nämä maat kuuluvat erilaisiin ”kasvuklubeihin”, joiden jäsenyysehtona on hakijamaan kasvuvauhdille asetettu kynnysvaatimus. Erot eri klubeihin kuuluvien maiden kasvuvauhdeissa voivat olla hätkähdyttävän suuria. Tilastot osoittavat esimerkiksi, että Euroopan suuret maat, kuten Saksa ja Italia, ovat olleet selvästi jäljessä Irlannin ja Pohjoismaiden kaltaisten pienten maiden samoin kuin Yhdysvaltojen kasvusta vuodesta 1995 vuoteen 2004 ulottuvan kymmenen vuoden ajanjakson aikana. Kun Saksan ja Italian kasvuvauhti on ollut keskimäärin noin 2 % viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana, Pohjoismaat ja etenkin Irlanti suunnilleen 7 prosentin kasvullaan ovat suoriutuneet hämmästyttävän paljon paremmin kuin Saksa ja Italia.
Tuntuu ensiksi luontevalta ajatella, että maakohtaisten kasvuvauhtien suuret erot pääasiassa kuvastavat merkittäviä eroja näiden talouksien toimintaan vaikuttavissa institutionaalisissa perusrakenteissa. Tämänsuuntainen järkeily istuu hyvin nykyaikaiseen kasvuteoriaan ja saa suhteellisen vahvaa tukea kasvua selittäviin tekijöihin liittyvästä empiirisestä tutkimuksesta. Moderni kasvuteoria korostaa politiikkavalintojen ja muiden institutionaalisten tekijöiden asemaa tärkeinä tai jopa ratkaisevina edellytyksinä maan kyvylle kohentaa kansalaistensa hyvinvointia kasvun avulla. Toisaalta institutionaalisten tekijöiden tilastollinen ja taloudellinen merkitys maan kasvun kannalta on saanut tukea monissa talouskasvua selittäviin tekijöihin keskittyvissä empiirisissä tutkimuksissa.
Niin tärkeitä kuin institutionaaliset tekijät ovatkin, viittaus kasvua tukevan institutionaalisen rakenteen puuttumiseen suurista Euroopan maista ei kuitenkaan liene niin uskottava kuin ensi silmäyksellä näyttää. Tämä johtuu siitä, että nämä maat ovat jo toteuttaneet lukuisia rakenteellisia uudistuksia ja että tutkimusten mukaan kasvun kannalta merkittävät institutionaaliset perusrakenteet ovat kaikissa Euroopan maissa jo kunnossa. Institutionaalisten tekijöiden ohella monet muut maakohtaiset tekijät, kuten maan koko, väestönkehitys ja luonnonvarojen saatavuus, ovat tietenkin saattaneet vaikuttaa havaittuihin kasvueroihin. Kun kasvua halutaan pohtia politiikkanäkökulmasta, perimmäisenä ongelmana on kuitenkin, että on erittäin vaikea mitoittaa tehokasta kasvupolitiikkaa, jolla päättäjät voisivat vaikuttaa edellä mainittuihin tekijöihin ja siten itse kasvuun. Politiikkapainotteisuuden korostamiseksi on luontevaa ja kasvua tutkivan empiirisen kirjallisuuden mukaista keskittyä niihin tekijöihin, joihin politiikalla voidaan vaikuttaa.
Tähän yhteyteen läheisesti liittyvä kysymys, jota moderni kasvuteoria pitää kasvulle ratkaisevan tärkeänä, koskee tiedon – tai empiirisestä mittausnäkökulmasta – koulutuksen, tutkimuksen ja kehityksen merkitystä kasvun kannalta. Talouskasvutiedoista ilmenee selvästi, että kun maalta 1800-luvulla kului suunnilleen 60–70 vuotta tulotasonsa kaksinkertaistamiseen, 1900-luvulla nopeiten kasvaneet maat ovat osoittaneet, että tämä voi toteutua noin 15 vuodessa! Ennätyksellisiä kasvuvauhteja ei saada aikaan yksinomaan kasvua tukevilla institutionaalisilla rakenteilla. Tarvitaan tietoa ja tämän tiedon nopeaa leviämistä. Moderni kasvuteoria viittaa kuitenkin myös siihen, että tietokaan ei yksistään riitä, vaan kasvun taustalla on tiedon ja kasvua tukevien instituutioiden välinen vuorovaikutus. Lähestymistavassa pannaan aiempaa paljon vähemmän painoa eksogeeniselle teknologiselle kehitykselle, pääomavaltaistumiselle ja väestönkasvulle talouskasvun pääasiallisimpina lähteinä. Nämä tekijäthän kuuluvat keskeisesti Solow'n kasvuajatteluun.
Kiintoisa kysymys onkin, mitä tuoreimmat tiedot kertovat kunkin edellä mainitun tekijän suhteellisesta merkityksestä kasvun kannalta. Suomen Pankin tulevassa keskustelualoitteessa ”Why do growth rates differ? Evidence from cross-country data on private sector production” Juha Kilponen ja Matti Virén analysoivat tilastotietoja saadakseen vastauksen tähän tärkeään kysymykseen. Kuten Kilponen ja Virén aiheellisesti korostavat, heidän tutkimuksensa yksi uutuus on empiirisissä tarkasteluissa käytetty aineisto. Tekijät estimoivat suhteellisen tavanomaisia regressiomalleja käyttämällä vuositason tilastotietoja 14 OECD-maan yksityisen sektorin tuotannosta, palkoista ja tutkimus- ja tuotekehittelyinvestoinneista ajanjaksolta 1960–2004. Tutkimuksen lähtökohdat poikkeavat tältä osin useimmista aiemmista empiirisistä tutkimuksista, joissa on käytetty kokonaistuotannon mittareita julkisen sektorin tuotanto mukaan lukien. Näin ollen Kilponen ja Virén välttävät tarkastelussaan kaikki ne hankaluudet, jotka liittyvät julkisen sektorin tuotannon ja pääomakannan sekä julkisen sektorin tuottavuuden mittaamiseen. Kuten monet kasvuun liittyvää empiiristä tutkimustyötä tekevät ekonomistit ovat huomauttaneet, yksistään tällaiset mittausongelmat saattavat aiheuttaa varsin harhaanjohtavia tuloksia tulo-osuuksista ja muista tuotantoteknologian ominaisuuksista. Nämä ongelmat ovat yleensä vakavampia kehittyvien talouksien tapauksessa.
Kilposen ja Virénin estimointitulokset viittaavat moniin mielenkiintoisiin johtopäätöksiin eri kasvulähteiden suhteellisesta merkityksestä. Tekijät lähtevät kasvutilinpidosta eli olettavat, että kunkin maan tuotantoteknologiaa voidaan kuvata Cobb-Douglasin tuotantofunktiolla. Maakohtaiset tuotantofunktiot estimoidaan rajoittamalla tulo-osuudet yhtä suuriksi ja sallimalla teknisen kehityksen vaihtelu maittain. Käyttämällä estimoinnissa aiempaa vuosien 1960–1994 otosta Kilponen ja Virén ennustavat tämän jälkeen toteutuneiden pääoma- ja työvoimapanostietojen perusteella otoksessa mukana olevien maiden BKT:n ajanjaksona 1995–2004. Tuloksista ilmenee yllättävästi, että tilastoista mitatut kasvuerot korreloivat selvästi ajanjakson 1995–2004 BKT-ennusteiden ennustevirheiden kanssa. Ennustevirheet eivät tietenkään kuvasta vain pääoman ja työllisyyden kasvun erilaista kehitystä, vaan myös muita tekijöitä, joita ei ole otettu huomioon tuotantoteknologian funktiomuodon estimoinnissa.
Kun ennustevirheet hajotetaan tekijöihinsä, havaitaan kuitenkin, että noin puolet niiden mitatusta vaihtelusta eri maiden välillä voidaan selittää T&K-intensiivisyydellä eli T&K-menojen osuudella yrityssektorin BKT:stä. Kilponen ja Virén tulkitsevat tuloksia alustavasti niin, että T&K-intensiivisyydellä on empiirisen näytön perusteella merkitystä kasvupotentiaaliltaan hyvien maiden erottamiseksi huonon kasvuperustan maista. Näiden estimointien jälkeen tekijät pyrkivät selittämään maakohtaisen kokonaistuottavuuden estimoitua vaihtelua. Laskettuaan maakohtaiset kokonaistuottavuudet estimoidusta vakioisen skaalatuoton Cobb-Douglasin tuotantofunktiosta Kilponen ja Virén rakentavat kokonaistuottavuuden vaihtelulle tilastollisen mallin, jossa selittävinä muuttujina ovat aikatrendi, T&K-intensiivisyys, talouden avoimuus ja patentit sekä ajan, T&K-intensiivisyyden ja patenttien ristikkäistermit. Tulosten luotettavuuden varmistamiseksi myös voiton maksimoinnista vakioisten skaalatuottojen tapauksessa johdettu työn tuottavuuden yhtälö estimoidaan käyttämällä selittävinä muuttujina palkkoja, aikatrendiä ja T&K-intensiivisyyttä. Yksi viimeksi mainitun mallitäsmennyksen hyödyistä perustuu siihen, että pääoman ja työpanoksen välistä substituutiojoustoa ei tarvitse olettaa yhdeksi.
Tulokset T&K-intensiivisyyden merkityksestä ovat mielenkiintoisia, joskin näyttävät riippuvan estimoidun mallin yksittäisistä ominaisuuksista. Jos estimointiyhtälöön sisällytetään ainoastaan T&K-intensiivisyys, se on tilastollisesti merkitsevä. Kun mukaan otetaan muita tekijöitä, kuten talouden avoimuus, patentit, aikatrendi ja mahdolliset ristikkäistermit, T&K-intensiivisyyden vaikutus ei enää ole tilastollisesti merkitsevä. T&K-intensiivisyyden menettäessä merkityksensä talouden avoimuus ja patentit nousevat kuitenkin erittäin merkitseviksi tekijöiksi. Kilponen ja Virén tulkitsevat tämän viittaavan siihen, että T&K-investoinnit ovat kannattavia niin kauan kuin ne tuottavat hyödyllisiä innovaatioita eli patentteja. On myös kiintoisaa havaita, että tuottavuutta lisäävät patentit näyttävät olevan tärkeämpiä avoimissa talouksissa. Tätä havaintoa tukee avoimuuden ja patenttien ristikkäistermin estimoitu tilastollisesti merkitsevä vaikutus. Voiton maksimoinnista johdetun työn tuottavuusyhtälön estimointi tuottaa kvalitatiivisesti samanlaisia tuloksia. T&K-intensiivisyys samoin kuin talouden avoimuus ja patentit säilyttävät tilastollisen merkitsevän vaikutuksensa, vaikka pääoman ja työpanoksen välinen ajan myötä vaihteleva substituutiojousto otettaisiinkin huomioon.
Kilponen ja Virén testaavat myös pääoman ja työpanoksen välisen substituutiojouston mahdollista vaihtelua ajan mittaan ja varsinkin substituution lisääntymistä. Kasvua koskevassa viitekirjallisuudessa osoitetaan, että saman tulotason maista se, jonka substituutiojousto on suurempi kuin muiden, kasvaa muita nopeammin. Yksistään tämä tekee substituution lisääntymisen testaamisen erittäin kiintoisaksi. Tässä suhteessa tulokset aiheuttavat lievän pettymyksen tunteen. Ensinnäkin estimoitu substituutiojousto on melko pieni, noin 0,5. Se näyttää kasvavan, mutta hitaasti, eikä niin nopeasti kuin aiemmat tulokset jouston suuruudesta antaisivat odottaa. Tulosten tulkintaa hankaloittaa lisäksi se, että substituutiojousto estimoituu kovin epätarkasti, mikä on usein vaivannut tuotantofunktioiden estimointia koskevaa tutkimusta. Vaikka Kilposen ja Virénin saamat tulokset ovat yleisesti rohkaisevia, on kuitenkin todettava, että tällä alueella on yhä ratkaisemattomia ongelmia ja paljon opittavaa. On siis syytä kaivautua entistä syvemmälle talouskasvun mysteereihin. |