Pääkirjoitus

 

3/2008

Teknologisen kehityksen ja innovaatioiden rahoittaminen on tärkeä näkökohta teknologian hallinnassa. Usein suurtenkin yritysten teknologiajohtajat kertovat, että hankkeita haluttaisiin toteuttaa enemmän kuin varat mahdollistavat. Ilmiöön on useita syitä, kuten, alhaiset tuotto-odotukset – muutkin yritykset voivat tehdä jäljentävillä keksinnöillä voittoa – hankkeeseen liittyvät epävarmuus ja riski sekä johtajien ylioptimistisuus. Tähänastinen tutkimus ei ole vielä selvittänyt täysin, missä määrin kukin näistä tekijöistä selittää ilmiötä ja miten suuri rahoitusvaje loppujen lopuksi on. Pienten yritysten rahoitusvajeesta on tosin olemassa jonkin verran varmempia tutkimustuloksia.

Ekonomistien näkemys on kiintoisasti ollut pitkään se, että innovaatiotoiminnalle on vaikeaa löytää rahoitusta vapaasti kilpailluilla markkinoilla. Näkemykselle on helppo löytää teoreettista tukea. Schumpeterkin viittasi usein tähän ajatukseen, mikä ei oikeastaan ole yllättävää. Näkemystä perustellaan seuraavasti: Innovaatioinvestoinnilla tuotetaan ensisijaisesti tieto siitä, miten tehdä uusia tuotteita ja palveluja. Tämä tieto on ei-kilpailevaa, joten tiedon käyttäminen yksittäisessä yrityksessä ei estä toisten yritysten mahdollisuuksia hyödyntää sitä. Jos tietoa ei voida pitää salassa, tietoon sijoituksen tehnyt yritys ei pysty omimaan investoinnista saatavaa tuottoa, mikä heikentää rahoittavien yritysten investointihalukkuutta. Tämä johtaa tutkimus- ja kehitystoiminnan sekä muun innovaatiotoiminnan ali-investointeihin taloudessa. Tätä näkemystä on kehitetty, testattu, muokattu ja laajennettu monin tavoin.

Innovaatiotoiminnasta aiheutuvat positiiviset ulkoisvaikutukset ovat myös saaneet laajalti empiiristä tukea, sillä useiden tutkimusten mukaan T&K-toiminnan sosiaalinen tuotto ylittää yksityisen tuoton. Tätä näkökohtaa talouspolitiikasta vastaavat ovat käyttäneet monesti hyväksi perustellessaan julkisen vallan tutkimuspoliittisia toimenpiteitä, kuten immateriaalioikeuksien suojaa, valtion tukea innovaatiotoiminnalle, T&K-toiminnan verokannusteita ja erilaisten tutkimusyhteistyöhankkeiden kannustamista. Mutta entä jos innovaatiohankkeiden laatuun liittyvä informaation epäsymmetrisyys vaikeuttaa yritysten innovaatiohankkeiden rahoittamista? Yrittäjillä on enemmän tietoa hankkeidensa laadusta kuin rahoittajilla, joiden arvio projektin taloudellisesta arvosta perustuu laadun keskimääräisyyteen. Tämä voi kasvattaa lainanantajien tuottovaatimukset niin suuriksi, että yrittäjän ei kannata ryhtyä taloudellisesti toteuttamiskelpoiseen hankkeeseen ilman riittävää sisäistä rahoitusta.

Onko esimerkiksi julkisen sektorin tarjoama rahoitustuki haitallisesta valikoitumisesta aiheutuvien rahoitusongelmien lieventämiseksi tässä tapauksessa perusteltua? Ehkä kiinnostavampi kysymys on, miten julkinen rahoitus vaikuttaa innovaatiohankkeiden pääomakustannuksiin ja markkinaehtoisten rahoittajien halukkuuteen rahoittaa innovaatiohankkeita, kun otetaan huomioon, että tieto tuen myöntämisestä yrityksen innovaatiohankkeelle on markkinaehtoiselle rahoittajalle itse asiassa informatiivinen signaali hankkeen laadusta. Nämä ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä, joihin viimeaikainen teoreettinen tutkimus on löytänyt joitakin vastauksia. Tietyissä oloissa esimerkiksi julkiset T&K-tuet voivat vähentää yritysten innovaatiohankkeisiin liittyviä rahoitusongelmia. Jos markkinaehtoiset rahoittajat saavat tietää, että hankkeelle on myönnetty julkista tukea, se vahvistaa markkinaehtoisten rahoittajien uskoa hankkeen onnistumisesta. Tämä vähentää tuettavien hankkeiden ulkoisen pääoman kustannuksia. Nämä ovat mielenkiintoisia ja rohkaisevia tuloksia, jotka osoittavat selvästi, että aiheen tutkiminen on jatkossakin perusteltua ja hyvin palkitsevaa.

Jouko Vilmunen