Työmarkkinoiden etsintäteoreettisen perusmallin kvantitatiivisen suorituskyvyn parantaminen: uusien ja olemassa olevien työsuhteiden heterogeenisuus

Ekonomistien kartuttama kokemus ja tieto siitä, miten olemassa olevien rahataloudellisten suhdannevaihtelumallien käyttö selittää kvantitatiivisesti suhdannedynamiikassa havaittuja ominaisuuksia, viittaavat työmarkkinoiden keskeiseen asemaan. Ekonomistit eivät siis ole kiinnostuneita vain palkkojen, työllisyyden ja työttömyyden empiirisen käyttäytymisen dokumentoinnista, vaan he ovat kiinnostuneita myös sellaisten mallien rakentamisesta, jotka auttavat heitä ja talouspolitiikan päätöksentekijöitä ymmärtämään työmarkkinoihin vaikuttavia voimia, sekä näiden mallien käyttämisestä talouspolitiikan ja institutionaalisten muutosten vaikutusten arviointiin. Tavanomainen kysynnän ja tarjonnan käyttäytymismalli täysin kilpailluilla työmarkkinoilla on toki hyödyllinen joidenkin työmarkkinakysymysten pohdintaan ja niistä keskustelemiseen. Monia tärkeitä kysymyksiä on kuitenkin hankala käsitellä tavanomaisella kilpailevien työmarkkinoiden mallilla, kuten Rogerson ym.[1] korostavat, Miksi työttömät esimerkiksi valitsevat toisinaan työttömiksi jäämisen ja kieltäytyvät työtarjouksista? Mikä määrittää työllisyys- ja työttömyysjaksojen pituudet? Miten on mahdollista, että samanaikaisesti on työttömiä työnhakijoita ja avoimia työpaikkoja? Miten samankaltaista työtä tekevät ja samanlaisilta vaikuttavat työntekijät ansaitsevat erisuuruista palkkaa? Millaisiin kompromisseihin yritykset ajautuvat maksaessaan erisuuruisia palkkoja? Ja niin edelleen.

Työmarkkinoiden etsintäteoria ja täsmäys (matching) eli yritys- ja työntekijäparien muodostus mahdollistavat näiden kysymysten joustavan ja systemaattisen tarkastelun. Etsintäteoria perustuu ajatukseen, että työmarkkinoiden kaupankäynti syö aika- ja muita resursseja. Ajatuksen ytimenä on käsitys, ettei ole olemassa keskitettyjä markkinoita, joilla työvoiman ostajat ja myyjät käyvät kauppaa yhdellä hinnalla huutokaupanpitäjän valvovan silmän alla tai näkymättömän käden ohjaamina, kuten klassisessa kilpailevien työmarkkinoiden teoriassa oletetaan. Sen sijaan epätäydellisestä informaatiosta, yritysten ja työntekijöiden heterogeenisuudesta ja koordinaation puutteesta aiheutuvat kitkat vaikeuttavat työsuhteiden muodostumista. Työmarkkinoilla työttöminä työntekijöinä ja avoimina työpaikkoina ilmenevä resurssien vajaakäyttö mittaa tällaisten vaikeuksien laajuutta. Yksinkertaisimmissa työmarkkinoiden täsmäystä kuvaavissa malleissa keskitytään työttömyyden ja työpaikkojen luomisen väliseen vuorovaikutukseen. Tuottavuuden kasvu lisää uusien työpaikkojen tuottoa ja siten kiihdyttää niiden luomisen vauhtia. Toisaalta nopeampi työpaikkojen luominen helpottaa työttömien työnsaantia ja vähentää siis työttömyyttä. Tämä mallin ominaisuus selittää havaitun työttömyyden vastasyklisyyden ja työpaikkojen luomisen myötäsyklisyyden. Mikään edellä esitetystä ei kuitenkaan viittaa siihen, että työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan malli olisi hyödytön realistisuuden puutteen takia, sillä kuten myös Rogerson ym. esittävät tutkimuksessaan, malli sopii selvästi monien työn taloustieteen kysymysten tutkimiseen. Kyse on siitä, että se ei sovellu hyvin edellä mainittujen kysymysten käsittelyyn.

Tärkeimpiä kysymyksiä työmarkkinoiden etsintämallien arvioinnissa on ollut Mortensenin ja Pissaridesin (1994)[2] täsmäysmallin kvantitatiivinen kyky selittää työmarkkinoiden keskeisiä piirteitä. Esimerkiksi Shimer[3] (2005) menee tarkasteluissaan perusmallin kvalitatiivisten ominaisuuksien tutkimista pidemmälle ja noudattaa walrasilaisten dynaamisten yleisen tasapainomallien tutkimustraditiota selvittääkseen, onko kalibroitu työmarkkinoiden etsintäteoreettinen malli kvantitatiivisesti sopusoinnussa Yhdysvaltain talouden työmarkkinahavaintojen kanssa.

Hieman yllättäen Shimer tiivistää tuloksensa väitteeseen, että asianmukaisesti kalibroidussa työmarkkinoiden täsmäysmallissa, jossa työpaikat tuhoutuvat endogeenisesti, työttömyys ei vaihtele riittävän jyrkästi eikä malli kykene selittämään työllistymisen voimakasta myötäsyklisyyttä. Vapaat työpaikat ja työttömyysaste eivät myöskään korreloi negatiivisesti mallissa, eli mallin Beveridge-käyrä ei ole hyvin käyttäytyvä. Näyttääkin olevan niin, ettei tavanomainen työmarkkinoiden etsintämalli kykene jäljittelemään kahden keskeisen tekijänsä, työttömyyden ja avointen työpaikkojen, suhdannedynamiikkaa. Keskustelussa tavanomaisen täsmäysmallin kvantitatiivisesta kyvystä työsuhteiden heterogeenisuus on kuitenkin saanut hämmästyttävän vähän huomiota. Hämmästyttävän vähän siksi, että esimerkiksi mikrotaloudellinen näyttö viittaa selvästi siihen, että tuottavuusdynamiikan vaikutuksissa eri tehtaissa on merkittäviä eroja. Tarkemmin sanoen olemassa oleva näyttö viittaa siihen, että tuottavuuserot eri tuotantolaitosten välillä ovat suuria ja pitkäikäisiä, että markkinoilla jo toimivien yritysten tuottavuus on keskimäärin parempi kuin markkinoille tulevien yritysten ja että tuotantolaitosten todennäköinen lakkauttaminen korreloi negatiivisesti niiden tuottavuuden kanssa. Lisäksi työpaikkojen luomista käsittelevä kirjallisuus viittaa merkittäviin eroihin tuotantolaitosten välillä työpaikkojen luomisen ja tuhoamisen suhdanneprofiileissa laitosten elinkaaren aikana. Toisaalta tuoreen palkkoja koskevan empiirisen näytön perusteella voitaisiin väittää, että suhteessa olemassa olevien työsuhteiden palkkoihin uusien tulokkaiden palkat reagoivat herkemmin talouden tai työmarkkinoiden tilaan.

Edellä mainittu empiirinen näyttö tuntuu viittaavan selvästi siihen, että työmarkkinoiden etsintäteoreettista perusmallia on kehitettävä niin, että se ottaa huomioon täsmäysten heterogeenisuuden. Tulevassa Suomen Pankin keskustelualoitteessaan Productivity and Job Flows: Heterogeneity of New Hires and Continuing Jobs in the Business Cycle Juha Kilponen ja Juuso Vanhala keskittyvät työmarkkinatäsmäyksen heterogeenisuuteen sisällyttämällä tavanomaiseen etsintämalliin yksinkertaisen vuosikertarakenteen, joka kuvaa kahdentyyppisiä yritys- ja työntekijäpareja. Heterogeenisuutta koskevien havaintojen selittämiseksi Kilponen ja Vanhala olettavat, että uusien työsuhteiden tuottavuus on keskimäärin heikompi kuin olemassa olevien, joten uudet työsuhteet tuhoutuvat keskimääräistä useammin. Olettamuksen jälkimmäinen seuraus on sopusoinnussa erityisesti tuotantolaitosten lakkauttamisen todennäköisyyden ja tuottavuuden estimoidun negatiivisen korrelaation kanssa. Lisäksi Kilponen ja Vanhala olettavat, että uudet työsuhteet reagoivat herkemmin tuottavuus- tai teknologiasokkeihin kuin olemassa olevat; oletus on sopusoinnussa myös empiirisen näytön kanssa. Tämä on mallin tärkeä ominaisuus, sillä oletuksen vuoksi tuotantoteknologiset muutokset taloudessa aiheuttavat pitkään kestäviä eroja uusien ja olemassa olevien työsuhteiden tuottavuudessa. Lisäksi uusien työsuhteiden palkat vaihtelevat voimakkaammin suhdanteiden mukaan kuin vanhojen työsuhteiden. Kilponen ja Vanhala ovat varmasti oikeassa huomauttaessaan, että yksi uusien työsuhteiden oletettua paremmista kyvyistä sopeutua tuottavuuden satunnaisiin vaihteluihin on se, että vasta palkatut työntekijät pystyvät hyödyntämään uusimpiin teknologioihin liittyvää tuottavuuspotentiaalia tai että uudet yritykset käyttävät joustavampia organisaatiorakenteita voidakseen selvitä suuremmista toimintaympäristön riskeistä ja hyödyntää uusia kasvumahdollisuuksia. Tämä tulkinta viittaa siihen, että uudet yritykset reagoivat vanhoja voimakkaammin talouden suhdanteisiin ja että niillä on suhdannehäiriöiden suhteen mahdollisesti erilainen liikkumavara kuin vanhoilla yrityksillä, kuten aihetta koskevassa kirjallisuudessa on esitetty aikaisemminkin.

Kilponen ja Vanhala osoittavat, että he todella kykenevät laajentamaan tavanomaista työmarkkinoiden etsintäteoreettista mallia empiirisesti johdonmukaisella tavalla. Tarkemmin sanoen he osoittavat, että heidän mallinsa tuottaa hyvin käyttäytyvän Beveridge-käyrän työpaikkojen endogeenisesta tuhoutumisesta huolimatta. Simuloinnit viittaavat myös siihen, että kun sallitaan työsuhteiden heterogeenisuus, mallin ja todellisten työmarkkinamuuttujien väliset volatiliteettierot kaventuvat. Mallin taloudellisen logiikan näkökulmasta kiinnostava havainto on, että mallin synnyttämät pitkään kestävät tuottavuuserot siirtävät työllisyyden sopeutumista työpaikkojen tuhoutumisesta työpaikkojen luomiseen päin. Tätä seikkaa on aiheellista korostaa, sillä aikaisempi tutkimus viittaa osittain siihen, että yksi tapa parantaa täsmäysmallin empiiristä kykyä on vähentää työpaikkojen tuhoutumista, kun talouden tuotantoteknologia vaihtelee mallissa. Työpaikkojen tuhoutumiseen liittyviä kustannuksia on esitetty yhdeksi työpaikkojen tuhoutumista hillitseväksi mekanismiksi. Kilponen ja Vanhala uskovat täsmäyksen heterogeenisuuden vähentävän työpaikkojen tuhoutumista. Mekanismi toimii seuraavasti: Tuottavuussokit synnyttävät hitaasti häviäviä tuottavuuseroja uusien ja vanhojen työsuhteiden välille. Yritysten, joilla on tuotantoteknologiaa parantavia innovaatioita, kannattaa tämän vuoksi luoda uusia tuottavampia työpaikkoja ja tuhota vanhoja työpaikkoja, joissa tuottavuus on tilapäisesti huonontunut. Vaikka työpaikkoja menetetäänkin työsuhteiden tuhoamisen vuoksi, tämä työllisyyden sopeutumismarginaali on vähemmän tärkeä kuin standardimallissa. Lisäksi toisin kuin monissa aikaisemmissa alan tutkimuksissa Kilposen ja Vanhalan ei tarvitse olettaa palkkojen olevan hitaasti sopeutuvia voimistaakseen työllisyyden ja avointen työpaikkojen määrän vaihtelua tai selittääkseen tuotannon ja työmarkkinamuuttujien välisen dynaamisen korreloinnin. Kuten he toteavat, työsuhteiden heterogeenisuus viittaa siihen, että uusien työntekijöiden palkat reagoivat teknologiasokkeihin herkemmin kuin vanhojen. Lisäksi tilapäiset muutokset uusien ja vanhojen työsuhteiden suhteellisissa määrissä selittävät talouden keskimääräisten palkkojen vaihtelua.