Ajatus, että taloudenpitäjillä ja erityisesti kotitalouksilla on lainansaannissaan rajoitteita, jotka – sikäli kuin ne ovat sitovia – vaikeuttavat kulutuksen tasaamista elinkaaren aikana, on ollut keskeinen osa kulutuskäyttäytymisen makrotaloustiedettä lähes siitä saakka, kun moderni kulutuksen elinkaaritutkimus alkoi kansantaloustieteessä yli 50 vuotta sitten. Vaikka yksittäisiä elinkaarimalleja vastaan on kertynyt empiiristä näyttöä, lähestymistapa on säilyttänyt keskeisen asemansa ajattelussa kulutuksen intertemporaalisesta allokaatiosta sekä yleisemmin kokonaiskysynnän dynamiikasta. Tämä on epäilemättä osoitus elinkaarimallin muuntautuvuudesta ja joustavuudesta, kun siihen sisällytetään uusia ominaisuuksia – mikä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan yllättävää.
Elinkaarimallissa kulutusta sitoo kaksi ehtoa. Ensinnäkin kulutuksen dynamiikkaa kuvaavat intertemporaaliset Euler-yhtälöt kytkevät odotetun kulutuksen kasvun intertemporaalisiin suhteellisiin hintoihin eli reaalikorkoihin. Toisaalta kulutuksen tasoon vaikuttaa intertemporaalinen budjettirajoite, joka määrittele kotitalouksien mahdolliset kulutusurat. Euler-yhtälöt ovat voimassa suhteellisen yleisesti. Niiden paikkansa pitävyys ei erityisesti edellytä, että kotitalouksien kaikki varallisuuserät on täsmennettävä osana kulutuksen dynaamista allokaatio-ongelmaa. Niin kauan kuin kotitalouksien hallussa on jokin asianomaisilla markkinoilla kaupattava varallisuuserä, sitä vastaa Euler-yhtälö riippumatta siitä, mitä kotitaloudet tekevät muilla markkinoilla.
Empiiriseltä kannalta Euler-yhtälöön perustuvassa lähestymistavassa pohjimmiltaan hyödynnetään sitä tosiseikkaa, että kulutuksen tulevat muutokset ovat jokseenkin ennakoimattomissa käytettävissä olevan informaation perusteella eikä niiden nimenomaisesti tulisi riippua ennakoitavista tulojen muutoksista. Huomattava osa empiirisestä näytöstä on ristiriidassa tämän ehdon kanssa, mikä ilmenee kulutuksen kasvun liiallisena herkkyytenä tulojen odotettujen muutosten suhteen. Tämän näytön on yleisesti tulkittu merkitsevän, että kotitalouksien lainansaantiin liittyy sitovia rajoitteita, jotka estävät kulutuksen tehokkaan tasauksen. Kulutuksen liiallinen tuloherkkyys ei kuitenkaan välttämättä johdu sitovista rajoitteista lainansaannissa, vaan sen voidaan tulkita heijastavan työvoiman tarjonnan ja kulutuksen ei-separoituvuutta, demografisia vaikutuksia ja aggregointiongelmia. Itsestään selvää on, että kulutuksen ja tulojen kasvun väliseen korrelointiin perustuvat politiikkajohtopäätökset riippuvat siitä, mikä viime kädessä selittää kulutuksen liiallisen tuloherkkyyden. Nykyisessä talouspoliittisessa keskustelussa esimerkiksi on väitettykansainvälisten rahoitusmarkkinoiden romahduksen merkinneen mm. sitä, että lainanottohaluisten kotitalouksien on yhä vaikeampaa saada kulutustarpeisiinsa rahoitusta. Mikäli tämä pitää paikkansa, talouspolitiikassa tulisi tietenkin keskittyä toimenpiteisiin, joilla palautettaisiin rahoitusjärjestelmän toiminnan tehokkuus.
On selvää, että aiheesta tarvitaan lisätutkimusta, joka toivottavasti tarjoaa uusia ja entistä tehokkaampia välineitä tunnistaa aineistosta lainansaannin rajoitteiden vaikutukset sekä muut kulutuksen liiallisen tuloherkkyyden taustasyyt. Koska lisäksi on jo nähty lupaavia yrityksiä selittää ja kvantifioida uutisten sekä odotusten vaikutus kulutukseen ja kokonaistuotantoon, myös tässä tutkimuskentässä kaivataan lisäselvityksiä, joiden avulla kulutuksen ja kokonaiskysynnän dynamiikkaa voitaisiin ymmärtää syvällisemmin. |