Pankkien riskinotto ja Basel II –vakavaraisuussääntely: vaikuttaako tietojen julkistamisvelvollisuus pankkien riskinottoon?

Meneillään olevasta rahoituskriisistä ja varsinkin sen alkusyystä – subprime-kriisistä – on tehty muun muassa se johtopäätös, että rahoituslaitosten riskienhallinnassa ja toimien avoimuudessa oli vakavia puutteita. Tähän päädyttiin siitä ehkä hieman kiistanalaisesta havainnosta huolimatta, että kriisi laukesi haitallisten kokonaistaloudellisten häiriöiden vaikutuksesta. Lisäksi suhteellisen kauan kestänyt vakaa makrotaloudellinen kehitys ylläpiti käsitystä kokonaistaloudellisten riskien vähentymisestä. Ehkä sitäkin huolestuttavampaa on, että riskienhallinta näytti pettäneen joissakin suurimmista ja kehittyneimmistä rahoituslaitoksista. Lisäksi taseen ulkopuolisiin riskeihin liittyvä avoimuuden puute on epäilemättä monimutkaistanut ja vaikeuttanut sekä yksittäisten rahoituslaitosten että koko rahoitusjärjestelmän riskienhallintaa. Siten avoimuuden puute vaikutti myös osaltaan kriisin vakavuuteen. Tästä lyhyestä analyysistä voidaan tehdä se politiikkapäätös, että rahoituslaitosten riskienhallintaa ja tietojen julkistamista taseessa ja sen ulkopuolella olevista riskeistä on parannettava. Pankkien Basel II ‑vakavaraisuusuudistuksen ja erityisesti sen pääomavaatimusten uskotaan yleisesti olevan askel oikeaan suuntaan, koska vakavaraisuuskehikon pilari 3 (markkinakuri) velvoittaa pankit julkistamaan yksityiskohtaisia tietoja riskiprofiilistaan, vakavaraisuudestaan ja riskienarviointimenetelmistään. Pilarin 3 tavoitteena on muun muassa auttaa sijoittajia tunnistamaan pankkien tilan muutokset ja sisällyttää ne pankkien arvopapereiden hintoihin. Tämän puolestaan uskotaan lisäävän pankkien halukkuutta toimia järkevästi ja parantaa riskienhallintaansa.

On hieman yllättävää, että suurin osa Basel II -säännöstöön liittyvästä akateemisesta tutkimuksesta on tähän asti keskittynyt lähinnä minimipääomavaatimusten eli vakavaraisuusuudistuksen pilarin 1 vaikutuksiin. Tämänhetkinen rahoituskriisi on kuitenkin osoittanut myös pilarin 3 tärkeyden. Lähiaikana ilmestyvässä Suomen Pankin keskustelualoitteessa Banks' risk taking under Basel II capital requirements Jukka Vauhkonen tuo oman panoksensa Basel II ‑uudistusta käsittelevään kirjallisuuteen tarkastelemalla minimipääomavaatimusten ja tietojen julkistamisvaatimusten eli pilareiden 1 ja 3 yhteisvaikutuksia pankkien riskinottoon. Vauhkonen käyttää analyysissään Salopin mallin kaltaista spatiaalista epätäydellisen pankkikilpailun mallia, jossa on neljä toimijatyyppiä: pankkien sisäiset ja ulkopuoliset osakkeenomistajat ("sisäpiiriläiset" ja "ulkopiiriläiset"), tallettajat sekä sääntelijä eli valvoja. Sisäpiiriläiset ovat pankkien päättäjiä – joko omistajajohtajia tai vanhoja osakkeenomistajia, jotka maksimoivat voittonsa. Pankkien toiminta rahoitetaan täysimääräisesti vakuutetuilla talletuksilla sekä pääomalla, ja pankit kilpailevat talletuksista talletuskoroillaan. Tallettajien on asioitava pankissa, mistä aiheutuu niille matkakustannuksia. Pankkien hinnoittelu- eli markkinavoima syntyy näistä matkakustannuksista.

Pankit sijoittavat varansa yhteen lainasalkkuun. Sijoituspolitiikan menestyksellisyys riippuu pankin riskinarviointi- ja hallintajärjestelmistä, joita Vauhkonen nimittää analyysissään lyhyyden vuoksi "riskienhallinnan laaduksi" tai pelkästään "laaduksi". Pankin sisäpiiriläiset valitsevat pankin riskienhallintajärjestelmän laadun. Pilarin 3 kaltaisten yhteisten tiedonjulkistamisvaatimusten puuttuessa tämä laatu ei ole ulkopuolisten markkinaosapuolten havaittavissa. Vauhkonen olettaakin, että tietojen vapaaehtoisen julkistamisen kannustimet eivät ole riittävän vahvat, mistä syystä tietoja ei julkisteta vapaaehtoisesti. Lisäksi jos tietoja ei julkisteta eikä asiaa koskevaa sääntelyä ole, riskienhallinnan laatu mallin ratkaisussa on heikompi kuin yhteiskunnan kannalta olisi ihanteellista. Tämä johtuu siitä, että sisäpiiriläiset eivät laske mukaan talletusvakuutusten kustannuksia eivätkä siten pankin kaatumisesta aiheutuvia yhteiskunnallisia kokonaiskustannuksia. Tässäkin tapauksessa on kyse kannustinongelman aiheuttamista tehokkuuskustannuksista.

Sääntelijä pyrkii hallinnoimaan kannustinongelmaa vaatimalla pankkeja kasvattamaan pääomiaan. Pääomavaatimuksilla sääntelijä yrittää kasvattaa osakkeenomistajien odotettuja tappioita konkurssitapauksissa ja saada pankit vähentämään konkurssin todennäköisyyttä paremmilla riskienhallintajärjestelmillä. Vauhkonen mallintaa tältä pohjalta kolme erilaista tyyliteltyä Basel-tyyppistä menetelmää luottoriskin vakavaraisuusvaatimuksen laskemiseksi: aiemmat Basel I ‑vakavaraisuusvaatimukset ja uuden Basel II ‑kehikon kaksi vaihtoehtoa eli standardimenetelmä (SA) ja sisäisten luottoluokitusten menetelmä (IRB). Vauhkonen tarkastelee myös näiden menetelmien vaikutuksia mallissa ratkaistuun pankkien riskienhallinnan laatuun.

Kuten Vauhkonen toteaa keskustelualoitteessaan, kirjallisuuden perusteella vakavaraisuusvaatimukset voivat mahdollisesti vaikuttaa pankkien sisäpiiriläisten kannustimiin sekä omistuksen laimentumisvaikutuksen että tappioiden enimmäismääriin liittyvien riskien kautta. Omistuksen laimentumisvaikutus on yleensä haitallinen pankkien kannustimien kannalta, koska vakavaraisuusvaatimukset pakottavat pankit hankkimaan uutta pääomaa, mikä syö pankkien sisäpiiriläisten voittoja ja heikentää näiden kannustimia panostaa riskienhallinnan laadun parantamiseen. Mitä suurempi pankin pääoma toisaalta on suhteessa talletuksiin, sitä suurempi on sisäpiiriläisten kantama tappioriski. Tällä tappioiden enimmäismääriin liittyvien riskien vaikutuksella on taipumus lisätä sisäpiiriläisten kannustimia parantaa riskienhallinnan laatua. Vauhkonen painottaa, että tällä vaikutuksella on keskeinen sija hänen analyysissään.

Mallissaan Vauhkonen analysoi ensin Basel I:lle tyypillistä kiinteän vakavaraisuusasteen järjestelmää. Hän olettaa myös, että ulkopuoliset eivät kykene näkemään pankkien riskienhallinnan laatua Basel I ‑järjestelmässä. Näiden oletusten perusteella Vauhkonen osoittaa, että Basel I ei vaikuta pankkien riskinottoon verrattuna tilanteeseen, jossa sääntelyä ei ole lainkaan. Tämä johtuu siitä, että omistuksen laimentumisvaikutus ja tappioiden enimmäismääriin liittyvien riskien vaikutus eivät kumpikaan ole toiminnassa. Vauhkonen vahvistaa aiempia tutkimustuloksia toteamalla, että omistuksen laimentumisvaikutus ei toimi, koska pääomavaatimusten kustannukset siirretään täysin tallettajien maksettavaksi. Tappioiden enimmäismääriin liittyvien riskien vaikutus ei puolestaan toimi, koska sisäpiiriläisten oma pääoma ei ole vaarassa ja yksittäisten pankkien riskit eivät ole ulkopiiriläisten havaittavissa. Tuloksista voidaankin päätellä, että Basel I:n kaltaiset kiinteät vakavaraisuusasteet voivat olla varsin tehottomia pankkien liiallisen riskinoton vähentämisen kannalta, jos pankkien sisäpiiriläisten ja muiden osakkeenomistajien välillä on suuria eturistiriitoja ja sisäpiiriläisten toimet eivät ole avoimia markkinaosapuolille.

Seuraavaksi Vauhkonen tarkastelee tilannetta, jossa kaikkien pankkien on noudatettava Basel II:n standardimenetelmää, jota voidaan Vauhkosen mukaan pitää Basel I ‑kehikon paranneltuna versiona. Näiden kahden menetelmän ero on Vauhkosen mukaan siinä, että standardimenetelmää sovellettaessa pankkien riskienhallintajärjestelmien laatu on havaittavissa joko täysin tai osittain Basel II:n pilarin 3 tietojen julkistamisvelvoitteiden kautta. Vauhkonen osoittaa, että riskeihin liittyvien tietojen julkistaminen vaikuttaa pankkien pääomakustannuksiin ja parantaa niiden riskienhallintajärjestelmien laatua. Vauhkosen analyysi tukeekin hyvin joidenkin muiden alan tutkijoiden[1] argumentteja, joiden mukaan pilarien standardien tehokkuus riippuu lopulta pilarin 3 toimintakyvystä.

Tämän jälkeen Vauhkonen tarkastelee tilannetta, jossa kaikkien pankkien on noudatettava sisäisten luottoluokitusten IRB-menetelmää. Tässä menetelmässä pankit voivat laskea vastuidensa vakavaraisuusvaatimukset omien riskikomponenttiensa avulla.

Kuten Vauhkonen kuitenkin toteaa, IRB-menetelmän mukaisia riskiherkkiä vakavaraisuusvaatimuksia ei voida täysimääräisesti analysoida tämänkaltaisessa mallissa, jossa tarkastellaan vain yhtä sijoituskohdetta. Vauhkonen analysoi sen sijaan IRB-menetelmän yksinkertaistettua versiota mallintamalla IRB-menetelmän kolme keskeisintä tekijää. Ensiksi pankkien edellytetään täyttävän useita ehtoja, jotta niillä olisi oikeus käyttää IRB-menetelmää. Vauhkosen mallissa nämä ehdot muodostavat pankkien IRB-mallin mukaisen riskienhallintajärjestelmän vähimmäislaatutason. Toiseksi pankkien minimipääomavaatimukset ovat pääsääntöisesti[2] vähäisemmät sovellettaessa IRB-menetelmää kuin sovellettaessa standardimenetelmää. Kolmanneksi pankkien riskienhallintajärjestelmien laatu on – kuten standardimenetelmääkin sovellettaessa – nähtävissä joko täysin tai osittain Basel II:n pilarin 3 tietojen julkistamisvelvoitteiden kautta. Näiden lähtökohtien avulla Vauhkonen osoittaa, että IRB-menetelmän ja Basel II:n standardimenetelmän ylivoimaisuus kyvyssä vähentää pankkien riskinottoa riippuu ratkaisevasti pilarin 3 tietojen julkistamisvelvoitteiden tiukkuudesta ja IRB-menetelmän käyttöön oikeuttavista ehdoista. Kun pilarin 3 julkistamisvelvoitteet ovat siis tiukat ja IRB-menetelmän käyttöön oikeuttavat ehdot väljät, pankkien riskienhallintajärjestelmien laatu on korkea ja näin ollen niiden riskinotto on vähäisempää sovellettaessa Basel II:n standardimenetelmää kuin sovellettaessa IRB-menetelmää. Jos taas pilarin 3 tiedonjulkistamisvelvoitteet ovat väljät, riskinotto on vähäisempää sovellettaessa IRB-menetelmää kuin sovellettaessa standardimenetelmää.

Vauhkosen analyysi on hyvin mielenkiintoinen ja luo poikkeavilla tuloksillaan haastetta joillekin teoreettisille analyyseille tietojen julkistamisvelvollisuuden vaikutuksista pankkien riskinottoon ja vakauteen. Taustakirjallisuuden tulokset kun viittaavat siihen, että tietojen julkistamisvelvollisuus ei aina ole hyödyksi pankkien liiallisen riskinottohalukkuuden kontrolloinnin kannalta. Kuten Vauhkonen toteaa, hänen analyysinsä keskittyy suuremman avoimuuden myönteisiin vaikutuksiin. Vauhkosen analyysi tuo lisäpanoksen tietojen julkistamisvelvollisuuden vaikutuksia käsittelevään kirjallisuuteen. Lisäksi se kytkeytyy selkeästi uuteen Basel II ‑vakavaraisuuskehikkoon. Aiheesta voidaankin odottaa lisätutkimusta ja sitä voidaan epäilyksettä rohkaista. Lisätutkimuksesta saadaan varmasti hyödyllisiä tuloksia, ja tästä Vauhkosen työ on todisteena.