Kehittyvissä talouksissa rahapolitiikan toteuttaminen ei aina vaikuta olevan linjassa virallisesti ilmoitetun rahapolitiikkastrategian kanssa. Tämä voi johtua yksinkertaisista syistä: keskuspankin rahapoliittinen itsenäisyys saattaa olla rajallista, käytössä olevien instrumenttien määrä on pieni tai rahamarkkinat ovat kehittymättömät. Empiiristä tutkimusta voidaan kuitenkin käyttää selvittämään, miten keskuspankit ovat implisiittisesti reagoineet talouden kehitykseen. Monet kehittyvät markkinat ovat myös merkittävästi parantaneet instituutioitaan 1990-luvun kriisien jälkeen. Tämän vuoksi on mielenkiintoista tutkia, voidaanko kehittyvien talouksien rahapolitiikan analysointiin käyttää samankaltaisia rahapolitiikkasääntöjä kuin kehittyneiden talouksien. Tällä hetkellä siirtymätalouksien tutkimuslaitoksessa käynnissä olevassa tutkimuksessa Aaron Mehrotra (BOFIT) ja José R. Sánchez-Fung (Kingston University, London) tutkivat rahapolitiikkakäyttäytymistä kehittyvissä talouksissa. He estimoivat rahapolitiikkasääntöjä kahdellekymmenelle maalle. Tutkittujen maiden maatieteellinen jakauma on monipuolinen: tutkimuksessa on maita Euroopasta, Latinalaisesta Amerikasta, Aasiasta ja Afrikasta. Maiden ilmoittamat rahapolitiikkastrategiat ovat myös eronneet toisistaan. Suurin osa maista on omaksunut inflaatiotavoitteeseen perustuvan strategian, mutta jotkin maista asettavat tavoitteita rahanmäärälle tai valuuttakurssille. Tutkimuksessa selvitetään maiden tarkat rahapoliittiset instituutiot (mukaan lukien operatiiviset instrumentit ja inflaatiotavoitteet), minkä jälkeen estimoitavat rahapolitiikkasäännöt valitaan ja spesifioidaan näiden yksityiskohtien perusteella. Tutkimuksessa estimoidaan perinteisen Taylorin rahapolitiikkasäännön lisäksi McCallumin rahapolitiikkasääntö ja näiden kahden reaktiofunktion variantteja. Taylorin säännössä nimelliskorko reagoi inflaatio- ja tuotantokuiluihin. McCallumin säännössä keskuspankin instrumenttina on perusraha, jota keskuspankki sääntelee nimellisen tulokuilun (nominal income gap) vaihtelujen mukaan. Lisäksi tutkitaan nimellisen palautesäännön (nominal feedback rule) hyödyllisyyttä kehittyvien markkinoiden ollessa kyseessä. Estimoitaessa nimellistä palautesääntöä, johon sisältyy implisiittinen keskuspankin inflaatiotavoite, ei tarvita reaalitaloudellisia muuttujia. Tämä voi olla etu talouksissa, jossa reaalitalouden tilastot ovat saatavissa vain pitkällä viiveellä tai joissa tilastojen laatu on heikko. Kaikissa tutkimuksessa analysoitavissa säännöissä sallitaan myös keskuspankin reaktio valuuttakurssin muutoksiin, mikä voi olla erityisen tärkeää, kun kyseessä ovat pääosin pienet avotaloudet. Tutkimustulosten mukaan inflaatiotavoitetta käyttävien maiden rahapolitiikkaa kuvaa perinteistä Taylorin sääntöä paremmin ns. hybridi McCallumin – Taylorin sääntö, jossa korkoinstrumentti reagoi nimelliseen tulokuiluun. Niissä maissa, joiden tapauksessa tutkimuksessa käytetään McCallumin rahapolitiikkasääntöä, rahapolitiikka nojaa usein tuulta vastaan (leaning against the wind), ts. rahapolitiikka on stabilisoivaa. McCallum-tyyppisten sääntöjen tulemat riippuvat kuitenkin siitä, miten nimellinen tulokuilu määritellään. Sekä Taylor- että McCallum-tyyppisten sääntöjen tapauksissa instrumenttien tasoittaminen on tärkeää, eli edellisen periodin politiikkainstrumentin taso selittää merkittävästi tämänhetkisen periodin instrumentin tasoa. Kun kyseessä ovat maat, joiden tapauksessa estimoidaan nimellinen palautesääntö, tulokset viittaavat enimmäkseen tuuleen nojaavaan rahapolitiikkakäyttäytymiseen (leaning with the wind), jossa politiikka mukautuu todellisen inflaation ja valuuttakurssin muutoksiin. Tulokset ovat robusteja erilaisista estimointimenetelmistä riippumatta. Viitteet: Dueker, Michael, and Andreas M. Fischer (1998) A guide to nominal feedback rules and their use for monetary policy, Federal Reserve Bank of St. Louis Review, 80, July-August, 55–63. McCallum, Bennett T. (1988) Robustness properties of a rule for monetary policy, Carnegie-Rochester Conference Series on Public Policy, 29, 53–84. Taylor, John B. (1993) Discretion versus policy rules in practice, Carnegie Rochester Conference Series on Public Policy, 39, 195–214. |