Makrotaloustieteen valtavirtaa on kritisoitu melko ankarasti kykenemättömyydestä ennustaa viimeisintä rahoituskriisiä ja sen erittäin haitallisia makrotaloudellisia vaikutuksia, joiden seurauksena ajauduttiin maailmanlaajuiseen taloustaantumaan. Alaa on syytetty myös siitä, ettei se ole pystynyt tarjoamaan päättäjille asianmukaisia työkaluja ja ohjausta kriisin hallitsemiseksi ja talouden saattamiseksi pois taantumasta. Kritiikki on luonnollisesti ymmärrettävää ja ainakin jossakin määrin oikeutettua. Ekonomistien keskinäinen vuoropuhelu on kuitenkin ollut usein eri koulukuntien välistä poliittis-filosofista väittelyä kriisin perimmäisistä syistä, parhaasta tavasta mallintaa kriisiä sekä hallitusten ja keskuspankkien tarkoituksenmukaisesta tai optimaalisesta politiikkareaktiosta. Keskuspankit ovat saaneet osansa tästä tunnettujen akateemisen alan edustajien kritiikistä. Sen jälkeen kun maailmantalous joutui pahaan ahdinkoon Lehman Brothersin syyskuussa 2008 toteutuneen konkurssin jälkeen, keskuspankkeja on kritisoitu siitä, etteivät ne analyysi- tai politiikkatyössään olleet kiinnittäneet asianmukaista huomiota finanssikriisin mahdollisuuteen sinänsä taikka rahoitusjärjestelmään epävakautta aiheuttaviin tekijöihin, joilla saattaisi olla erittäin epäedullisia vaikutuksia makrotalouden toimintaan. Myös keskuspankkien kriisinaikaisia politiikkatoimia on kritisoitu, joskin vähäisemmässä määrin. Tiedetään hyvin, että monet keskuspankeissa kaikkialla maailmassa ennuste-, simulointi- ja tutkimustarkoituksiin kehitetyt suhdannevaihteluita kuvaavat mallit perustuvat vahvasti makrotaloustieteen valtavirtaan, jonka traditiossa dynaaminen yleisen tasapainon mallinnus on keskeisessä roolissa.
Kriisistä huolimatta olennaista on tietenkin ymmärtää hyvin suhdannevaihtelujen ja rahoitustekijöiden, myös rahoituskriisien, keskinäisiä yhteyksiä. Suhdannevaihteluita koskevan tutkimuksen valtavirta on siten kiintoisan ja haastavan tutkimusohjelman edessä. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki viimeksi kuluneen 25 vuoden aikana toteutuneet saavutukset tulisi unohtaa ja että suhdannevaihteluita koskeva tutkimus tulisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Monet tutkimuksen valtavirtaan kuuluvista suhdannevaihteluita kuvaavista malleista on kehitetty selittämään kvantitatiivisesti keskeisten kokonaistaloudellisten muuttujien pääasiallisimpia aikasarjaominaisuuksia normaalissa suhdannetilanteessa. Kaiken kaikkiaan tutkimus suhdannevaihteluiden kvantitatiivisesta mallintamisesta on ollut onnistunutta. Lisäksi mallintamisen kurinalaisuus, jonka dynaaminen yleisen tasapainon mallinnustraditio on tuonut suhdannevaihteluita koskevaan tutkimukseen, on lopulta nähtävä tervetulleeksi osatekijäksi, joka vaikuttaa huomattavasti sekä suhdannevaihteluita koskevien tutkimusten että mallien vertailukelpoisuuteen. Tulevaisuudessa näitä malleja on laajennettava ja niihin on sisällytettävä tämänhetkisen etulinjan rahoitusmarkkinatutkimuksen merkittäviä oivalluksia ja tuloksia. Tähän epäilemättä kuuluu makroteorian perusteiden syvällinen pohdinta.
On tärkeää, että keskuspankit ovat täysin tietoisia siitä, mitä edistysaskeleita ja läpimurtoja suhdannevaihteluja koskevasta tutkimuksesta mahdollisesti syntyy. Koska keskuspankit ovat suhdannevaihteluita kuvaavien (valtavirtaan lukeutuvien) mallien aktiivisia käyttäjiä ja kehittäjiä, vaikuttaa tämä osaltaan siihen, että mallintamisinnovaatioita tulee syntymään, ja ainakin osittain varmistaa, että keskuspankkitutkimuksen ulkopuolella syntyvät innovaatiot otetaan keskuspankkien mallinnustyössä huomioon. Kokonaisuudessaan tämä merkitsee, että keskuspankkien on oltava avoinna akateemisesta suunnasta tuleville vaikutuksille. Kiinteä yhteydenpito keskuspankkien ja yliopistomaailman välillä on tärkeää, mutta niin on myös se, että ulkopuolinen akateeminen yhteisö jokseenkin säännönmukaisesti arvioi keskuspankkien tutkimustoimintaa. Tässä suhteessa Suomen Pankki on ollut edelläkävijä, sillä sen tutkimustoiminnasta julkaistiin joulukuussa 2009 kolmas arviointiraportti. Arvioijina oli kolme kansainvälisesti tunnettua taloustieteen professoria: Anil Kashyap (University of Chicago, Booth School of Business), Matti Pohjola (Helsingin kauppakorkeakoulu) ja Volker Wieland (Goethe University of Frankfurt). Arviointiraportissa annetaan monia hyödyllisiä suosituksia, joiden avulla pankin tutkimustoimintaa voitaisiin kehittää edelleen. Raportissa on myös arvokkaita ehdotuksia konkreettisiksi toimiksi, joilla pankin tutkimuksen laatua voitaisiin parantaa ja samalla varmistaa, että tutkimuksen painopiste ja prioriteetit vastaavat Suomen Pankin johtokunnan keskeisiä linjauksia. Kaiken kaikkiaan ulkoinen arviointiprosessi on erittäin tarpeellinen väline, jonka avulla pankki voi arvioida tutkimustoimintaansa. |