Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Palkansaajien euroillassa
Speeches and interviews
Speech
Wednesday 17 October 2001, 12:00 AM
Haluaisin kiittää tämän tilaisuuden järjestäjiä minulle tarjotusta mahdollisuudesta keskustella kanssanne siitä, mitä euro ja rahaliiton jäsenyys Suomen taloudelle merkitsevät. Tähän asiaan kohdistuu juuri nyt poikkeuksellisen paljon mielenkiintoa, mikä tietenkin johtuu tulevana vuodenvaihteena suoritettavasta setelien vaihdosta, niin sanotusta eurokonversiosta. Setelien myötä euro tulee osaksi jokaisen kansalaisen arkea, aina palkkanauhasta maitokaupan kassalle, ja muutos on tässä mielessä hyvin näkyvä. Ekonomistina luulen kuitenkin, että tämä edessä oleva muutos on vaikutuksiltaan sittenkin pienempi kuin se, mikä Suomessa tapahtui jo muutamia vuosia sitten, kun Suomi varsinaisesti liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon. Olemmehan olleet rahaliiton jäseniä kohta kolme vuotta, ja Suomen rahapolitiikka harmonisoitiin rahaliiton vaatimuksia vastaavaksi jo jonkin aikaa sitä ennen.
Kun siis ajattelen rahaliiton vaikutuksia Suomen talouteen, ajattelen ensi sijassa sitä, miten rahapolitiikka on muuttunut, miten Suomen rahoitusmarkkinat ovat yhdentyneet muuhun Eurooppaan ja kuinka yritykset nykyisin toimivat yhtenäisillä 300 miljoonan ihmisen markkinoilla. Yhteisten eurosetelien liikkeeseen lasku on tietysti merkittävä asia, sekä symboliarvoltaan että teknisenä operaationa, mutta se on sittenkin vain jäävuoren huippu kaikessa siinä, mitä rahaliitto talouselämän kannalta merkitsee.
Suomi on siis kuulunut Euroopan talous- ja rahaliittoon pian kolme vuotta. Tämä on sen verran pitkä aika, että kuva EMUn vaikutuksista - sen hyödyistä ja sen aiheuttamista sopeutumistarpeista alkaa Suomessakin täsmentyä.
Yksi selvä ja välitön vaikutus rahaliittoon liittymisestä oli tietysti valuuttakurssivaihtelujen loppuminen suhteessa muihin euromaihin. Vuodesta 1999 alkaen Suomen markan ja muiden euromaiden rahayksiköiden välillä ei oikeastaan ole ollut valuuttakursseja, vaan kiinteät muuntokertoimet, jotka nekin jäävät ensi vuoden vaihteessa käytöstä kun euro lopullisesti korvaa kansalliset rahayksiköt. Valuuttakurssien vakauttaminen ja yhteinen rahayksikkö kytkevät Suomen talouden yhä tiiviimmin koko euroalueen markkinoihin ja lisäävät meillä yritysten kohtaamaa ulkomaista kilpailua. Samalla ne hyödyttävät kuluttajaa ja parantavat varsinkin pienten yritysten kansainvälistymismahdollisuuksia. Suomen viennistä noin kolmannes suuntautuu euroalueelle, joten meillä nämä sisäisten valuuttakurssien poistumisen vaikutukset eivät kuitenkaan ole aivan niin ratkaisevan suuria kuin monissa Manner-Euroopan maissa, joiden vienti on vielä selvemmin suuntautunut euroalueen sisälle.
Toinen rahaliiton välitön vaikutus on ollut korkokehityksen yhtenäistyminen. Suomessa sovellettavat korot määräytyvät nykyään koko euroalueen laajuisilla rahamarkkinoilla, joilla vallitsee yhtenäinen korkotaso. Tätä korkoa ohjailee Euroopan Keskuspankki rahapolitiikallaan, jota se toteuttaa yhdessä kansallisten keskuspankkien, Kuten Suomen Pankin kanssa. Rahamarkkinakorkojen yhtenäistyminen ei ole johtanut pankkien lainakorkojen tai talletuskorkojen täydelliseen yhtenäistymiseen euroalueella, mutta korot ovat melko lailla lähentyneet toisiaan ja pankkimarkkinoiden kehitys uskoakseni tulee lisäämään kilpailua ja yhdenmukaistamaan pankkikorkoja vielä nykyisestäänkin. Korot ovat olleet viime vuosina matalammat kuin pitkiin aikoihin, ja oikeastaan on mentävä historiassa kauas kultakannan vuosiin saakka ennen kuin tavataan yhtä matalia korkoja kuin ne, mistä viime vuosina on saatu nauttia. Ero viime vuosikymmeniin on erityisen selvä: takavuosina Suomi kärsi itsepintaisesta inflaatio-ongelmasta ja siksi muita Euroopan maita korkeammasta korkotasosta. Rahaliiton myötä nämä ongelmat ovat nyt helpottaneet.
Valuuttakurssi- ja korkoympäristön yhdentyminen on hyvin nopeasti muuttanut rahoitusmarkkinoiden rakenteita ja toimintaa. Erityisesti sijoitus- ja arvopaperimarkkinat ovat muuttuneet kansallisista yleiseurooppalaisiksi. Tällä on ollut jo nyt erittäin suuri merkitys suurten lainanottajien ja sijoittajien kannalta. Esimerkiksi suomalaiset työeläkerahastot ovat hajauttaneet arvopaperisijoituksiaan erittäin suuressa mitassa Euroopan markkinoille. Pankkimaailmassa varaudutaan nyt selvästikin koko ajan siihen, että myös kilpailu yksityisistä sijoittajista ja lainanottajista muuttuu yhä kansainvälisemmäksi. Internetin käyttö ja tilisiirtojen odotettavissa oleva halpeneminen euroalueella tulevat vaikuttamaan tähän suuntaan.
Rahaliittoon liittymistä harkittaessa Suomessa keskusteltiin paljon siitä, mitä rahaliitto merkitsee kansallisen suhdannepolitiikan kannalta. Kysymys kuului, menetetäänkö korvaamaton talouspolitiikan instrumentti, kun omalla korkopolitiikalla ei enää voida reagoida Suomen erityisiin suhdanneongelmiin? Ja miten suuriin riskeihin joudutaan, kun mahdollisuus korjata esimerkiksi liiallisten palkankorotusten aiheuttama kilpailukyvyn menetys devalvaatiolla jää pois? Ja voidaanko tai pitäisikö kansallisen rahapolitiikan loppuminen koettaa korvata muilla keinoin?
Näihin kysymyksiin tuskin voidaan varmuudella vastata edes jälkikäteen. On kuitenkin selvää, että kansallisen suhdannepolitiikan tarve riippuu ainakin siitä, poikkeaako Suomen suhdannevaihe muusta Euroopasta: mitä enemmän Suomen kansantalouden suhdanteet vaihtelevat samaan tahtiin kuin muissa Euromaissa, sitä paremmin yhteisen rahapolitiikan voi odottaa sopivan myös Suomen tarpeisiin. Jos tarkastellaan viime aikojen kehitystä, huomataan, että suhdannevaihtelut meillä ovat itse asiassa merkittävästi synkronoituneet yhteen muun euroalueen kanssa, joskin vaihtelut meillä ovat olleet suhteellisesti rahaliiton keskimääräistä kehitystä jyrkempiä.
Mitä taas tulee kilpailukykyriskeihin ja devalvaatiotarpeeseen, on muistettava, että devalvaation mahdollisuus oli aina kaksiteräinen miekka. Samalla kun valuuttakurssijousto teki mahdolliseksi palauttaa menetetty kilpailukyky yksinkertaisella talouspoliittisella keinolla, jo pelkkä tämän keinon olemassaolo ylläpiti inflaatio-odotuksia ja kiusausta välttää vaikeita talouspoliittisia ongelmia turvautumalla inflaatiota kiihdyttäviin ratkaisuihin.
Valuuttakurssipolitiikan jääminen lopullisesti pois suomalaisen talouspolitiikan keinovalikoimasta on siis paitsi haaste, myös mahdollisuus. Jos taloutemme aiempi inflaatioherkkyys johtui rahapolitiikan heikosta uskottavuudesta, nyt tätä ongelmaa ei pitäisi enää olla. Rahaliiton jäsenyys on tehnyt lopun devalvaatiospekulaatioista ja luo sitä luottamusta, jota tarvitaan että tehtävät talouspoliittiset ratkaisut olisivat yhteensopivia vakaan rahanarvon kanssa. Viime vuosien palkka- ja hintakehitys on tässä suhteessa rohkaisevaa. Vaikka Suomen kansantalous on kasvanut nopeasti, inflaation kiihtyminen selvästi yli euroalueen yleisen tason on onneksi voitu välttää. Toivottavasti tämä on merkki rahaliiton jäsenyyden vakauttavasta vaikutuksesta inflaatio-odotuksiin ja palkanmuodostukseen.
Rahaliiton suurimmat vaikutukset ovat - odotetusti - kuitenkin olleet poliittiset ja psykologiset. Olemme kaikki voineet nähdä, kuinka Suomen painoarvo eurooppalaisessa talouspolitiikassa on kasvanut, ja Euroopan "ulkokehältä" olemme tavallaan siirtyneet "sisärenkaaseen". Tällä on luonnollisesti ollut paitsi poliittiset, myös taloudelliset seurauksensa. Tässä tulevat psykologia ja luottamus kuvaan mukaan. Kun takavuosina eräältä tunnetulta espanjalaiselta pankkimieheltä kysyttiin, miksi hän kannatti maansa liittymistä rahaliittoon, niin hän vastasi, että espanjalaiset ovat riittävästi kärsineet siitä, että heidän rahaansa pidetään "eksoottisena valuuttana". Varmaankin tämä meidän markkammekin on pesetan tapaan aika ajoin kärsinyt eksoottisuudestaan. Eksoottisuudesta eli huonosta tunnettuudesta maksettiin takavuosina melkoisena epävakautena, kun markkaan kohdistuva luottamus vaihteli ansiottoman hyvästä aiheettoman huonoon. Seurauksena oli paitsi korkojen heilahtelua, myös tarpeettomia vaikeuksia pienten ja keskisuurten yritysten ulkomaanoperaatioiden kannalta.
Entä tulevaisuus? Miten euroympäristössä toimiminen siihen vaikuttaa? Kuten tiedätte, Suomen talouden näkymät ovat muutamassa kuukaudessa muuttuneet enemmän ja nopeammin kuin pitkään aikaan. Taustalla on usean vuoden kestänyt hyvin suotuisa kehitys. Suomen kansantalouden saavutukset vuosina 1994-2000 ovat todella mittavat. Kansantalouden kokonaistuotanto kasvoi seitsemän vuoden ajan noin viiden prosentin vuosivauhtia eli melkein puolitoistakertaistui tuon ajanjakson aikana. Muuhun euroalueeseen verrattuna Suomen talous kasvoi suunnilleen kaksinkertaista vauhtia. Samalla meillä luotiin noin 300 000 uutta työpaikkaa ja saatiin valtiontalous tasapainoon. Viime vuonna valtiontalous oli ylijäämäinen ensi kertaa vuosikymmeneen. Yritystalouden puolella merkittävä kehityspiirre oli yritysten vakavaraisuuden huomattava paraneminen siitä, mikä Suomessa oli tavallista vielä 1980-luvulla, 90-luvun alun talouskriisin ajoista nyt puhumattakaan.
Tämä nopean kasvun jakso on nyt tältä erää ohi, ja taloudellinen kasvu Suomessa on viime keväänä ja kesänä pysähtynyt ja kääntynyt jopa miinusmerkkiseksi. Taustalla on varsinkin tietotekniikkasektorin tuotannon supistuminen, joka alkoi Yhdysvalloista viime vuonna ja on sittemmin levinnyt muualle maailmaan ja muillekin toimialoille. Epävarmuus tulevasta kehityksestä on kasvanut kaikkialla maailmassa. Vielä keväällä odotettiin Yhdysvalloissa hyvinkin pikaista suhdanteiden elpymistä, mutta tässä on toistaiseksi jouduttu pettymään. Talouden epävarmuutta ovat viime viikkoina vielä lisänneet Yhdysvalloissa tapahtuneet terrori-iskut ja niiden sotilaalliset jälkiseuraamukset Keski-Aasiassa. Näillä maailmanpoliittisilla tapahtumilla oli selvästi negatiivinen vaikutus kuluttajien ja investoijien luottamukseen. Tämä on ilmeisesti jälleen yhtenä tekijänä lykännyt kansainvälisen talouden elpymistä kauemmas tulevaisuuteen.
Ennustelaitokset ovat Suomessa kilvan alentaneet arvioitaan tämän ja ensi vuoden taloudellisesta kasvusta. Suomen Pankki päivitti oman suhdanne-ennusteensa syyskuun alussa juuri ennen kuin terrori-iskut tapahtuivat Amerikassa. Silloin päädyimme ennustamaan 1 1/2 prosentin kasvua tälle vuodelle, ja arvioimme, että talouskasvu ensi vuonna elpyisi noin 2 1/2 prosenttiin. Nämä ovat varsin vaatimattomia lukuja verrattuna siihen, mihin viime vuosina on totuttu. Suomea koskevien ennusteiden muuttuminen johtui etenkin alkuvuoden yllättävän heikosta vientimenestyksestä, joka nyt heijastuu tuotantoon, tuloihin ja työllisyyteen, mutta myös yritysten ja kotitalouksien käsityksiin tulevista kulutus- ja investointimahdollisuuksistaan. Syyskuussa ennustimme myös, että työttömyysaste kääntyy ensi vuonna nousuun. On pelättävissä, että se nousee jonkin verran yli kymmenen prosentin.
Ennusteiden muuttuminen tähän suuntaan on herättänyt paljon kysymyksiä. Suomalaisilla on muistissaan hyvin traumaattisena kokemuksena 1990 -luvun alun lama. Nyt taloudellisen kasvun taituttua moni pohtii, onko talousnäkymissä yhtymäkohtia vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen. Onko mahdollista, että ajaudutaan samanlaiseen kriisiin kuin silloin?
Nykyinen tilanne muistuttaa kylläkin vuoden 1991 tilannetta siinä mielessä, että takana on nopean kasvun kausi, joka on äkkiä pysähtynyt. Nyt, samoin kuin silloin, kansainvälisessä taloudessa tapahtuneet muutokset ovat pysäyttäneet Suomen viennin kasvun. Samoin kuin silloin, kansainvälisessä ympäristössä on nytkin erityistekijöitä, jotka kohdistavat taantuman vaikutuksen erityisen voimakkaana Suomeen. Kymmenen vuotta sitten tämä erityistekijä oli Neuvostoliiton romahdus ja sen kanssa käydyn kaupan äkillinen loppuminen, joka koski meihin enemmän kuin muihin länsimaihin. Tällä kertaa erityistekijänä on se, että taantuma alkoi tietoliikenne- ja tietotekniikkasektorilta, joiden merkitys Suomessa on erityisen suuri - olihan Suomen talouden kasvu 1990-luvun lopussa melko suurelta osalta elektroniikkateollisuuden vetämää.
Tähän samankaltaisuudet sitten melkein päättyvätkin. Mainitsemistani yhtäläisyyksistä huolimatta nykyinen taloustilanne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen kuin kymmenen vuotta sitten. Silloin Suomen kansantalous oli ajautunut umpikujaan ulkomaisen ja kotimaisen velkaantumisen vuoksi. Kulutus ja investoinnit pyörivät velanoton varassa, ja kun tässä suhteessa rajat tulivat vastaan, käänne alaspäin oli jyrkkä. Nyt tilanne on aivan toinen.
Ajatellaanpa esimerkiksi ulkomaista velkaantumista: kun ennen viime lamaa, vuonna 1990, Suomen vaihtotaseen vaje oli peräti 30 miljardia markkaa, meillä on nyt ollut noin 60 miljardin markan vuotuinen ylijäämä. Tämä valtava luku tarkoittaa, että kansantalous kokonaisuutena ottaen ei nyt ole elänyt yli varojensa, vaan suomalaisilla yrityksillä ja kotitalouksilla on viime vuosina ollut tuloja paljon enemmän kuin menoja. Tämä antaa kansantaloudelle vankan puskurin huonompien aikojen varalta.
Kotimaisen velkaantumisen suhteen tilanne on nyt myös paljon parempi kuin 1990-luvun alussa. Silloin yritysten ja kotitalouksien velka pankeille nousi kaikkien aikojen huipputasolle, suhteessa niiden tuloihin. Yritys- ja kotitaloussektorin velkojen suhde tuloihin on nyt noin kolmannesta pienempi, joten ne ovat selvästi vähemmän haavoittuvia kuin silloin. Ja jos tarkastellaan pankkien tilannetta, myös niiden vakavaraisuus on nyt huomattavasti parempi kuin 1990-luvun alussa.
Ehkä merkittävin ero nykyisen ja kymmenen vuoden takaisen tilanteen välillä on kuitenkin siinä, miten rahamarkkinat nyt toimivat, ja tässä tapahtunut muutos liittyy suurelta osalta Suomen EMU -jäsenyyteen. Kymmenen vuotta sitten viennin supistuminen, ulkomaisen velanoton vaikeutuminen ja pankkien vakavaraisuuden heikkeneminen johtivat valuuttakurssispekulaatioon Suomen markkaa kohtaan ja korkojen rajuun nousuun. Korkojen nousu iski silloiseen raskaasti velkaantuneeseen kansantalouteen erityisen kovasti. Seurauksena oli rahoitusvaikeuksia, konkursseja ja luottotappioita.
Tällä kertaa rahamarkkinoiden reaktio suhdanteiden taittumiseen on ollut miltei päinvastainen. Inflaatiopaineet ovat hellittäneet ja korkoja on voitu laskea. Erityisen voimakasta korkojen lasku on ollut Yhdysvalloissa, mutta Euroopassakin EKP on voinut alentaa ohjauskorkojaan. Viimeksi tasan kuukausi sitten korkoja laskettiin puolella prosenttiyksiköllä. Oman suhdannetilanteemme kannalta tämä on ollut hyvin soveliasta. Tänä vuonna suoritetut kolme koronalennusta ovat selvästi vaikuttaneet mm. Euribor -korkoihin ja pankkien omiin primekorkoihin, joihin suomalaisten lainat on kytketty. Euroalueen ja sen mukana myös Suomen rahamarkkinat ovat siis tässä suhdannekäänteessä selvästi keventyneet, mikä on osaltaan tukemassa taloudellista aktiviteettia. Kymmenen vuotta sitten rahamarkkinat vastaavassa suhdannevaiheessa päinvastoin kiristyivät ennätyksellisen rajusti keventyäkseen vasta kevätkesällä 1993, yli kaksi vuotta kriisin alun jälkeen.
Tämä vertailu osoittaa havainnollisesti, miten tällaisissa epävarmoissa oloissa Suomelle on hyötyä rahaliiton jäsenyydestä. Se, että olemme osa eurooppalaista valuutta-aluetta merkitsee, että Suomen poikkeuksellinen suuri riippuvuus nyt takaiskuja kokeneesta tietoliikennesektorista ei ole välittynyt valuuttakurssivaihteluiden tai korkoreaktioiden kautta epävakautena muuhun talouteen. EMU on siis ollut nykyisessä tilanteessa vakauttava tekijä. EKP :n itsenäisyys ja sen rahapolitiikan nauttima luottamus ovat pitäneet inflaatio-odotukset euroalueella hallinnassa ja tehneet mahdolliseksi rahapolitiikan asteittaisen keventämisen.
En tällä halua vähätellä tapahtuneiden taloudellisten muutosten merkitystä enkä väittää, että rahaliitto tekisi talouspolitiikan tai muunkaan elämän helpoksi. Esimerkiksi kunnallistaloudessa sopeutuminen väheneviin verotuloihin voi olla hyvinkin vaikeaa. On selvää, että rahaliitto sinänsä ei voi ratkaista sellaisia taloudellisia ongelmia, joiden juuret ovat muualla kuin rahataloudessa. Mutta toisaalta rahaliiton luomassa vakaassa ympäristössä talouden perustekijät - sellaiset kuin tuottavuus, kilpailukyky, yritysten vakavaraisuus ja innovatiivisuus - pääsevät parhaiten vaikuttamaan. Kun Suomessa nämä talouden perusasiat ovat nykyisin paremmassa kunnossa kuin vuosikymmeniin, edellytykset taloudellisen kasvun elpymiselle ovat viime kuukausien takaiskuista huolimatta meillä hyvät.
Ehkä on paikallaan sanoa tässä yhteydessä muutama sana siitä, miten rahapolitiikkaa euroalueella nykyisin hoidetaan. Sekä rahapolitiikan tehtävistä että sen instituutioista, eli niistä laitoksista, jotka rahapolitiikkaa Euroopan kansalaisia varten hoitavat, päätettiin Maastrichtin sopimuksessa, joka allekirjoitettiin vuonna 1992. Järjestelmän pääperiaatteiksi valittiin kansallisista keskuspankeista ja yhteisestä Euroopan keskuspankista muodostettu keskuspankkijärjestelmä, jossa päätöksenteko on keskitetty, mutta käytännön pankkitoimet, mukaan lukien rahapolitiikan toimeenpano, tapahtuvat pääosin kansallisissa keskuspankeissa. Euroalueen kansallisia keskuspankkeja ja Euroopan Keskuspankkia, jotka yhdessä vastaavat alueen rahapolitiikasta kutsutaan Eurojärjestelmäksi.
Kansalliset keskuspankit omistavat Euroopan keskuspankin ja ovat ratkaisevasti mukana sen päätöksenteossa. EKP:n korkein päättävä elin on neuvosto, johon kuuluvat kaikkien rahaliitossa mukana olevien keskuspankkien pääjohtajat. Suomesta neuvostoon kuuluu siis Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala. Kansallisten keskuspankkien pääjohtajien lisäksi neuvostossa istuvat myös EKP:n johtokunnan jäsenet, joita on kuusi. EKP:n johtokunta on vakituisesti Frankfurtissa työskentelevä operatiivinen johtoelin, joka valmistelee neuvoston kokoukset ja vastaa niissä tehtyjen päätösten toteuttamisesta.
EKP:n johtokunnan tukena on kaikkiaan kolmetoista komiteaa, joissa on edustajat sekä kaikista kansallisista keskuspankeista että EKP:stä. Nämä komiteat ovat erikoistuneet kukin omaan keskuspankkitoiminnan osa-alueeseensa. Niinpä meillä on rahapolitiikan komitea, markkinaoperaatioiden komitea, maksujärjestelmäkomitea ja niin edelleen. Komitealaitoksen merkitys on siinä, että yhteistyö Eurojärjestelmässä ei rajoitu muodolliseen päätöksentekoon ja sen toimeenpanoon yhteisten suuntaviivojen mukaan. Komiteoiden ansiosta rahapolitiikan toteutus ja erilaisten kehityshankkeiden valmistelu tapahtuu nykyisin koko järjestelmän laajuisena, tiiviinä yhteistyönä. Komiteoiden alaisuudessa toimii vielä suuri joukko erilaisia työryhmiä ja task forceja. Virkamiestyö keskuspankeissa - kuten Suomen Pankissa - on mm. komiteatyön vuoksi nykyään erittäin kansainvälistä luonteeltaan.
Rahapolitiikan poliittisen riippumattomuuden turvaamiseksi Maastrichtin sopimuksessa säädettiin, että sekä kansallisten keskuspankkien että EKP:n on oltava taloudellisesti riippumattomia ja päätöksenteossaan itsenäisiä. Keskuspankkien johtokuntiin valittavat henkilöt ovat virkakausiensa kestäessä käytännössä erottamattomia ja he eivät saa ottaa rahapoliittisissa asioissa vastaan määräyksiä miltään ulkopuolisilta tahoilta, edes kansallisilta hallituksilta tai parlamenteilta.
EKP:n neuvoston päätöksenteossa kaikilla jäsenillä on yksi ääni. Kun pääjohtaja Vanhala osallistuu EKP:n neuvoston kokouksiin, joissa rahapolitiikasta päätetään, hänellä on siis siellä yhtä paljon äänivaltaa kuin kaikilla muillakin neuvoston jäsenillä - vaikkapa Saksan Bundesbankin Ernst Weltekellä tai Ranskan Jean-Claude Trichet'llä. Vain EKP:n omasta taloudesta kuten sen voitonjaosta päätettäessä äänimäärät ovat suhteessa kunkin jäsenmaan kokoon. Tällainen yksi jäsen, yksi ääni -periaate perustuu jäsenmaiden rahapoliittisten etujen perimmäiseen yhteneväisyyteen. Ellei näin olisi, koko järjestelmä olisi luonnollisesti mahdoton eikä sitä olisi alun perin näin rakennettukaan.
Tätä seikkaa kannattaa korostaa. EKP: n rahapolitiikan tavoitteeksi on asetettu hintavakauden tavoittelu koko euroalueella. "Koko euroalueella" merkitsee, että politiikkaa ei räätälöidä minkään yksittäisen maan tai maaryhmän tarpeisiin. Tässä ei oli yksittäisen jäsenmaan kannalta mitään ristiriitaa: vaikka me suomalaiset pääsisimme yksin päättämään euroalueen rahapolitiikasta, ei meidän siltikään kannattaisi ottaa vain Suomen suhdannetilannetta koko rahaliiton rahapolitiikan lähtökohdaksi, ei sittenkään, vaikka oma tilanteemme olisi muista poikkeavakin. Jokaisen jäsenmaan ja näin myös Suomen etu on, että euroalueen talous kokonaisuutena pysyy tasapainossa. Yhteisen rahan oloissa olemme kaikki samassa veneessä, samalla lailla riippuvaisia euroalueen hintatason eli euron arvon vakaudesta, ja etenkin sen nauttimasta luottamuksesta. Näin ollen euroalueeseen liittyneiden maiden rahapoliittiset edut ovat pitkälti yhteneväiset, ja tämä on lähtökohtana päätöksenteolle EKP:n neuvostossa.
Miten rahaliiton syntyminen on vaikuttanut Suomessa Suomen Pankin toimintaan? Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet pankin institutionaalisessa asemassa, eivät niinkään sen käytännön toiminnassa. Omaa rahaa hallinnoineesta, Eduskunnan pankkivaltuuston ohjauksessa toimineesta keskuspankista rahaliiton myötä tullut Eurojärjestelmän itsenäinen osa, joka toimii aktiivisesti vaikuttavana osapuolena Euroopan rahapolitiikan valmistelussa ja edustaa Suomea Eurojärjestelmässä.
Pankin toinen, yhtä tärkeä rooli on edustaa Eurojärjestelmää Suomessa. Tämä on osittain operatiivista työtä: Suomen Pankin tulee osallistua rahapolitiikan operatiiviseen toteutukseen, joka eurojärjestelmässä on hajautettu eri kansallisiin keskuspankkeihin. Liikepankkien välinen maksuliikenne, niiden varantojen tallettaminen, korkoja ohjaavat rahamarkkinaoperaatiot, setelien ja kolikoiden liikkeeseen lasku, kansallisen valuuttavarannon sijoittaminen - melkein kaikki käytännön keskuspankkitoimet toteutetaan kansallisten keskuspankkien toimesta ja Suomessa tämän työn tekee Suomen Pankki.
Mutta eurojärjestelmän edustaminen Suomessa merkitsee myös yhteydenpito- ja markkinointivelvoitetta, yhtäältä näkökohtien keräämistä suomalaisesta talouskeskustelusta ja toisaalta arvioiden esittämistä siitä, millaisia vaatimuksia eurooppalainen rahapolitiikka Suomen taloudelle ja talouspolitiikalle asettaa. Suomen Pankilla on asemansa vuoksi velvollisuus analysoida näitä kysymyksiä ja myös ainoalaatuinen mahdollisuus nähdä sekä Suomen talouskehitys eurooppalaisen rahapolitiikan perspektiivistä että Euroopan rahapolitiikan vaikutukset Suomen kansantalouden perspektiivistä. Tämän me näemme tehtäväksemme.
Entä mitä rahapolitiikka tavoittelee? Miten se tulee reagoimaan tuleviin uutisiin ja talouden muutoksiin? Vastatakseen näihin kysymyksiin EKP:n neuvosto on määritellyt rahapolitiikalleen strategian, joka koostuu seuraavista kolmesta elementistä: hintavakauden operationaalisesta määritelmästä ja kahdesta niin sanotusta pilarista.
EKP:n peruskirja, joka asettaa pankin tehtäväksi hintavakauden ylläpitämisen euroalueella, ei tarkemmin määrittele, mitä hintojen vakaus tarkoittaa. EKP:n neuvosto on siksi joutunut itse määrittelemään tämän käsitteen. Määritelmäksi on otettu, että hintavakauden vallitessa kuluttajahintojen nousuvauhdin olisi pysyttävä keskipitkällä aikavälillä alle kahden prosentin. Kuluttajahintoja mitataan niin sanotun yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin avulla, joka lasketaan samalla tavalla kaikissa EU:n jäsenmaissa. - Viime kuukausina inflaatiovauhti euroalueella on ylittänyt kahden prosentin rajan ja käynyt jopa kolmessa prosentissa. Ennusteiden mukaan inflaatio on nyt kuitenkin hidastumaan päin, joten hintavakauden määritelmää, jossa siis puhutaan "keskipitkästä aikavälistä" tuskin tullaan rikkomaan.
Strategiaan kuuluu tavoitteen määrittelyn lisäksi kaksi pilaria, jotka kuvaavat, miten rahapolitiikka käytännössä pyrkii tavoitettaan toteuttamaan. Ensimmäinen pilari on rahataloudellinen. Rahan määrän kasvuvauhdille on asetettu viitearvo, jota käytetään, kun rahatalouden kehitystä seurataan. Viitearvon mukaan rahan määrän noin 4,5 prosentin vuotuisen kasvun voidaan odottaa olevan sopusoinnussa hintavakauden kanssa. Rahan määrän mittarina käytetään erityistä M3-lukua, johon lasketaan käteisen rahan lisäksi hyvin laajasti pankkitalletuksia ja pankkien liikkeeseen laskemia arvopapereitakin. - Rahan määrän kasvun tulkintaa ovat viime aikoina selvästi vaikeuttaneet sijoitusten liikkeet euroalueen ja muiden maiden välillä sekä se seikka, että laskevien osakekurssien aikana pankkitalletusten suosio Euroopassa on kovasti kasvanut.
Rahapolitiikan strategian toinen pilari on "tulevan hintakehityksen ja siihen liittyvien riskien laaja arviointi", millä viitataan reaalitaloudelliseen, eteenpäin katsovaan analyysiin. Tässä kiinnitetään huomiota esimerkiksi kysynnän ja tarjonnan väliseen suhteeseen euroalueen hyödyke- ja työmarkkinoilla sekä raaka-ainehinnoista kuten öljyn hinnasta tuleviin inflaatiopaineisiin. Toiseen pilariin kuuluvussa analyyseissa merkittävä rooli on kokonaistaloudellisilla ennusteilla, tai paremminkin arvioilla, joita eurojärjestelmässä laaditaan säännöllisesti neuvoston työn perustaksi. Näitä arvioita on ryhdytty nyt säännöllisesti - puolivuosittain - myös julkistamaan, minkä toivotaan selventävän rahapolitiikan perusteita rahamarkkinoiden ja laajan yleisön kannalta.
Rahapolitiikan kahden pilarin strategia ei ole luonteeltaan mekaaninen päätössääntö. Se perustuu ajatukseen, että sekä rahan määrän kasvu että yleiset inflaationäkymät on huolellisesti tulkittava ja punnittava, jotta ohimenevät häiriöt voidaan erottaa pitkävaikutteisista muutoksista, ja jotta eri indikaattorien signaaliarvoja voidaan oikein painottaa. Tämä vaatii ekonomistien tekniikan lisäksi paljon viisautta, näkemystä ja tuntumaa siitä, mitä euroalueen talouksissa on todella tapahtumassa. Siksi rahapoliittinen päätöksenteko ja tilanteen viime käden tulkinta tapahtuu EKP:n neuvostossa, jolla on eri kansallisten keskuspankkien pääjohtajien kautta laaja tuntuma talouskehitykseen koko euroalueella. Tässä neuvoston suorittamassa harkinnassa kansallisten keskuspankkien panos on merkittävä.
Talousalan lehdistössä euroalueen rahapolitiikkaa kommentoidaan usein suhteessa valuuttakurssikehitykseen - varsinkin euron dollariarvo on kiinnostuksen kohteena. Tämä on kyllä luonnollista, koska valuuttakurssit heilahtelevat päivittäin, mutta välistä valuuttakurssin merkitystä myös liioitellaan. EKP:hän ei ole asettanut valuuttakurssille mitään tavoitetasoa, ja rahapolitiikan tavoitteet on määritelty yksinomaan hintavakauden kannalta. Tähtäimessä on siis euron ostovoiman vakaus euroalueen sisällä eikä valuuttakurssien vakaus sinänsä, eikä valuuttakurssikehitys mitenkään sanele rahapolitiikkaa. Valuuttakurssilla on tietenkin merkitystä inflaation kannalta sitä kautta, että euron heikkeneminen valuuttamarkkinoilla voi aiheuttaa tuontihintojen nousua ja näin inflaatiopaineita euroalueella. Valuuttakurssi kytkeytyy rahapolitiikan strategiaan vain tätä kautta, siis osana äsken mainitsemaani "toiseen pilariin" sisältyvää inflaatiopaineiden laajaa arviointia. Euron kurssi kiinnitti heti rahaliiton alkuaikoina runsaasti huomiota siksi, että euron arvo suhteessa dollariin laski melkein yhtäjaksoisesti vuoden 1999 alusta vuoden 2000 syksyyn. Sen jälkeen euron dollarikurssi on tosin vaihdellut jonkin verran, muttei enää ole ollut trendimäisesti heikkenevä. Valuuttakurssista käyty keskustelu on samalla laimentunut.
EKP:n rahapolitiikan muotoutumista ja sen strategian toimintaa käytännössä voi seurata kuka tahansa kiinnostunut henkilö. Kerran kuussa EKP:n neuvoston kokouksen jälkeen annetaan lehdistötiedote rahapolitiikasta ja järjestetään tiedostustilaisuus, jossa EKP:n pääjohtaja Wim Duisenberg vastaa lehdistön kysymyksiin. Sekä tiedote että yhteenveto lehdistötilaisuudessa käydystä keskustelusta viedään Suomen Pankin internet-sivulle yleisön käyttöön heti lehdistötilaisuuden päätyttyä - ja Suomen kielellä. Tiedotetta lukiessa huomaa heti, että se on organisoitu strategiapilarien avulla: ensiksi kommentoidaan ykköspilariin kuuluvia rahan määrän kasvua ja pankkiluottoja, ja sitten siirrytään toisen pilarin asioihin, kuten kustannuspaineisiin ja kysyntätilanteeseen. Saman rakenteen löytää myös niistä rahapoliittisista katsauksista, jotka EKP säännöllisesti julkaisee kuukausikatsauksessaan.