Pankinjohtaja Sinikka Salo: Rahapolitiikka ja rahoitusmarkkinat EU:ssa
Speeches and interviews
Speech
Thursday 18 November 2004, 12:00 AM
Pankinjohtaja
Suomen Pankki
Puheenvuoro Nordean asiakastapaamisessa Jyväskylässä 18.11.2004
Arvoisat kuulijat!
Euroopan keskuspankki on vastannut euroalueen maiden rahapolitiikasta vuoden 1999 alusta saakka. Kulunut lähes kuuden vuoden aika on liian lyhyt, jotta yhteisen rahapolitiikan onnistumista tai epäonnistumista voitaisiin arvioida luotettavasti. Joitakin varovaisia johtopäätöksiä voidaan kuitenkin luullakseni tehdä jo nyt. Kiistatta voitaneen sanoa, että ensimmäisten vuosiensa aikana Euroopan keskuspankin rahapolitiikka on onnistunut paremmin kuin tuskin kukaan osasi odottaa tai edes toivoa etukäteen. Haastavista oloista huolimatta – viittaan tässä erityisesti kansainvälisten suhdanteiden sekä öljyn ja muiden raaka-aineiden hintojen voimakkaisiin vaihteluihin - Euroopan keskuspankki on onnistunut säilyttämään hinnat vakaina euroalueella, tarvitsematta itse asiassa edes turvautua kovaotteiseen rahapolitiikkaan. Toisin sanoen yhteinen rahapolitiikka on ollut uskottavaa alusta alkaen.
Rahapolitiikan uskottavuus näkyy selvimmin euroalueen koroissa, jotka viime vuosina ovat olleet keskimääräisesti kaikissa maturiteeteissa matalammat kuin pitkiin aikoihin. Euroopan keskuspankin varsinaisten rahoitusoperaatioiden maturiteetilla, joka on nykyisin viikko, korko määräytyy itse asiassa rahapoliittisin päätöksin. Tämä korko on täsmälleen sama koko euroalueella eikä se sellaisenaan juuri kuvasta rahapolitiikan uskottavuutta tai sen puutetta. Muiden korkojen kehitykseen keskuspankki vaikuttaa lähinnä odotusten kautta, eikä se pysty kontrolloimaan niitä samalla tavalla kuin politiikkakorkoja. Tämä tarjoaa mahdollisuuden arvioida rahapolitiikan uskottavuutta. Euroalueen korot ovat tällä hetkellä alhaisia osaksi siksi, että inflaatio ei ole erityisen nopeaa, vaikkakin ylittää Euroopan keskuspankin keskipitkälle aikavälille asettaman kahden prosentin raja-arvon. Korot, pitkät korot mukaan lukien, ovat alhaisia kuitenkin myös reaalisesti, siis inflaatio huomioon ottaen. Tämä heijastaa Euroopan keskuspankin rahapolitiikan uskottavuutta siinä mielessä, että rahoituksen ottajat ja antajat uskovat inflaation ja korkojen pysyvän hallinnassa tulevaisuudessakin. Olemme nyt hyvin kaukana niistä uhkakuvista, joidenka jotkut, etenkin ulkopuoliset tarkkailijat povasivat – siis ennen rahaliiton käynnistymistä - toteutuvan muutamassa vuodessa rahaliiton käynnistymisen jälkeen.
Voin mainita useita syitä sille, että Euroopan keskuspankki pystyi hankkimaan rahapoliittisen uskottavuutensa uudeksi keskuspankiksi ennätyksellisen nopeasti. Lainsäädännöllä on epäilemättä ollut merkittävä osuus rahapoliittisen uskottavuuden luomisessa. Lainsäädännöllä Euroopan keskuspankille varmistettiin hyvin itsenäinen asema, ehkä itsenäisempi kuin millekään muulle keskuspankille. Valta päättää rahapoliittisista päätöksistä annettiin kokonaan Euroopan keskuspankin korkeimmalle päätöksentekoelimelle eli neuvostolle ja neuvoston jäsenet suojattiin huolellisesti ulkopuolisilta paineilta. Lisäksi rahapolitiikalle määriteltiin selkeä ensisijainen hintavakauden tavoite. Lainsäädännön luomien puitteiden ohella oma ansionsa oli myös rahapolitiikan strategian ja toimeenpanon huolellisella etukäteisvalmistelulla. Osaltaan onnistumiseen on tietenkin vaikuttanut myös se, että Euroopan keskuspankin neuvoston jäsenet ovat osanneet käyttää heille suotua itsenäisyyttä ja harkintavaltaa jälkikäteenkin arvioiden viisaasti.
Euroopan keskuspankin rahapolitiikan strategiaan ei sisälly tavoitetasoa euron valuuttakurssille. Euroopan keskuspankki antaa euron arvon kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla määräytyä puhtaasti markkinavoimien ohjauksessa, joitakin poikkeuksellisia yksittäisiä valuuttainterventioita mahdollisesti lukuun ottamatta. Myös muiden johtavien valuuttojen kurssit määräytyvät yleensä enemmän tai vähemmän samalla tavalla.
Kelluvien valuuttakurssien oloissa suuretkin kurssivaihtelut ovat mahdollisia, ehkäpä väistämättömiäkin. Myös euro on ennättänyt lyhyen olemassaolonsa aikana vaihdella tuntuvasti suhteessa muihin valuuttoihin. Sen arvo laski vuoden 1999 alun jälkeen Yhdysvaltain rahayksiköissä alimmillaan noin 85 sentin paikkeille vuonna 2000. Tämän jälkeen se on vahvistunut asteittain nykyiselle dollarin ja 30 sentin tasolleen. Neljässä vuodessa euro on siis vahvistunut suhteessa Yhdysvaltain dollariin yli 50 prosenttia. Varsinkin viime aikojen muutosvauhtia voi pitää nopeana tai Euroopan keskuspankin pääjohtaja Jean-Claude Trichet'n käyttämää adjektiivia lainatakseni jopa brutaalina. Tosin on syytä ottaa huomioon, että kyse on ollut pikemmin dollarin heikentymisestä kuin euron vahvistumisesta. Myös muut valuutat ovat vahvistuneet suhteessa Yhdysvaltain dollariin. Siten euron ns. efektiivinen valuuttakurssi on vahvistunut neljässä vuodessa vähemmän kuin 50 prosenttia. Mutta yhtä kaikki myös euron efektiivinen valuuttakurssi on vahvistunut tänä aikana tuntuvasti, runsaat 30 prosenttia.
Kun Suomessa ennen rahaliiton syntyä keskusteltiin rahaliiton mahdollisista hyvistä ja huonoista puolista, kiinnitettiin runsaasti huomiota taloutemme muista Euroopan ja erityisesti Keski- ja Etelä-Euroopan maista poikkeavaan rakenteeseen ja aivan erityisesti ulkomaankauppamme poikkeavaan rakenteeseen. Pienenä avoimen taloutena ulkomaankaupan on Suomelle suhteellisesti tärkeämpää kuin suurille maille. Sitä paitsi viennistämme suuri osa, noin kaksi kolmannesta, suuntautuu euroalueen ulkopuolelle. Muissa euroalueen maissa tämä suhdeluku on keskimäärin ottaen selvästi pienempi, vain noin viisikymmentä prosenttia. Rahaliittoon liittymisestä Suomessa keskusteltaessa yhteiseen raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan katsottiin siksi liittyvän suuren valuuttakurssi- tai hintakilpailukykyriskin. Näin etenkin siinä sittemmin toteutuneessa tapauksessa, että Iso-Britannian lisäksi myös ulkomaankaupallemme tärkeä Ruotsi jäisi rahaliiton ulkopuolelle.
Valuuttakurssiriski ja itsenäiseen raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan sisältyvä mahdollisuus palauttaa kansallinen kilpailukyky tarvittaessa devalvaatiolla olivat monien mielestä painava ja joidenkin mielestä jopa ratkaisevan painava peruste rahaliittoon liittymistä vastaan. Talouden niin sanotun asymmetrian vuoksi valuutan devalvoimismahdollisuuden katsottiin kilpailukykysyistä kuuluvan siis kansallisen talouspolitiikkamme korvaamattomaan ja välttämättömään asevarastoon. Itse en jaa tätä näkemystä, mutta voin pitää sitä aikaisemman valuuttapoliittisen historiamme valossa jossain määrin ymmärrettävänä.
Tässä yhteydessä on syytä mainita, että rahaliittoon liittymisestä käydyissä keskusteluissa kaikkien tai melkein kaikkien keskustelijoiden mielissä todennäköisesti olivat valuuttakurssien melko kohtuulliset vaihtelut. Jos joku olisi ottanut esille yhteisen valuutan 50 tai edes 30 prosentin revalvoitumisen, tätä olisi pidetty täysin epärealistisena mahdollisuutena tai korkeintaan jonkinlaisena teoreettisena ja teollisuutemme kilpailukyvyn kannalta huonoimpana mahdollisena kauhuskenaariona.
Tämän "kauhuskenaarion" toteuduttua mielenkiintoista on, että kaikki tuntuvat suhtautuvan siihen hyvin rauhallisesti. Tämä on tietenkin aivan oikein. Voimakkaasta vahvistumisestaan huolimatta euron ulkoinen arvo on nyt vain jokseenkin vuoden 1999 tasolla, kuten Suomen hintakilpailukykykin. Muistutan, että Suomi liittyi euroalueeseen vaihtokurssilla, joka yleisesti katsottiin pikemminkin ali- kuin yliarvostetuksi. Euron vahvistumisesta huolimatta teollisuuden kannattavuus on hyvällä tasolla, paljolti teollisuuden omien, aikaisempien toimien ansiosta. Ainakin suomalaisten yritysten näkökulmasta euron vahvistuminen on siis parhaiten ymmärrettävissä paluuna aikaisemmalta poikkeuksellisen alhaiselta tasolla normaalitasolle, ei poikkeama normaalitasolta poikkeuksellisen korkealle tasolle.
Ekonomistit ovat keskustelleet paljon siitä, mitä haittoja ja hyötyjä liittyy yhtäältä suureen ja toisaalta pieneen valuutta-alueeseen. Kokemukset Euroopasta ja muualta näyttävät viittaavan siihen, että suuren valuutta-alueen ja vakaan rahapolitiikan luoma vakauden ilmapiiri tarjoavat kansalaisten ja yritysten suurelle enemmistölle pitemmän päälle paremmat lähtökohdat kuin pienen yksittäisen kansantalouden itsenäinen rahapolitiikka, joka valuuttamarkkinoiden spekulaatiopaineissa helposti muotoutuu tempoilevaksi.
Suurena ja vahvana valuuttana euro tarjoaa euroalueen asukkaille hyvän suojan valuuttamarkkinoiden paineilta. Se ei ensinnäkään ole samanlainen helppo kohde markkinavoimien taholta tuleville spekulatiivisille hyökkäyksille kuin monet edeltäjävaluutoistaan. Mutta toinen, vähintään yhtä tärkeä syy euron turvallisuudelle on se, että raha- ja valuuttapoliittinen päätöksenteko on pitkälti suojassa valuuttakeinottelun ohella myös poliittisen päätöksenteon ja etujärjestöjen tahoilta tulevilta paineilta.
Voidaan kysyä, mitä olisi tapahtunut jos Suomella olisi edelleen oma valuutta ja jos markka olisi neljässä vuodessa vahvistunut Yhdysvaltain dollariin nähden 50 prosenttia ja markan valuuttaindeksikin 30 prosenttia. Tähän kysymykseen ei ole mahdollista saada koskaan todellista vastausta. Aikaisemman kokemuksen valossa ei kuitenkaan ole mahdotonta, että meillä käytäisiin nyt ja todennäköisesti olisi käyty jo pitkään aikaisemmin vilkasta keskustelua markan valuuttakurssin korjaamisesta ja että tähän keskusteluun ottaisivat ekonomistien ohella osaa täysipainoisesti talouselämän painostusryhmät ja eri poliittiset tahot. Mahdotonta ei olisi sekään, että päähuomio keskustelussa olisi ehkä puhtaasti tarkoituksenmukaisuussyistä kiinnittynyt nimenomaan valuuttakurssin viimeaikaiseen, vuoden 2000 jälkeiseen kehitykseen. Pienessä avoimessa taloudessa tällainen keskusteluilmapiiri helposti johtaa valuutan devalvoitumisepäilyksiin ja korkeisiin korkoihin ja usein odotukset ryhtyvät ruokkimaan itseään. Vaara pitkään kestäneen devalvaatio- inflaatiokierteemme jatkumisesta olisi siis ollut ilmeinen; valuutan olisi jälleen kerran annettu devalvoitua sellaisessa tilanteessa jossa sen olisi pitänyt antaa revalvoitua. Skenaario on tietenkin täysin hypoteettinen, eikä asiaan voi saada selvyyttä. Kuitenkin mielestäni voidaan perustellusti esittää, että Suomen aikaisempaan valuuttakurssikeskusteluun ja – politiikkaan sisältyi tuntuva annos harhaa lyhytjänteisen devalvaatiopolitiikan suuntaan.
Euroalueen liittyminen on selkeyttänyt kaikissa euromaissa ja myös Suomessa talouspolitiikan työnjaon vastuita tuntuvasti. Vastuu kansallisesta hintavakaudesta ja kilpailukyvystä – siis erityisesti suhteessa muuhun euroalueeseen - kuuluu selkeästi finanssi- ja työmarkkinapolitiikalle tai ehkä paremmin sanottuna viime kädessä yksittäiset päätöksentekijät eri tahoilla, ei vähiten yrityksissä. Talouspolitiikan tai yritystoiminnan virheitä ei voi enää paikata jälkikäteen valuuttakurssipolitiikan keinoin samalla tavalla kuin useasti aikaisemmin. Tämän ovat mielestäni useimmat päätöksentekijät Suomessa varsin hyvin ymmärtäneet. Sekä julkinen sektori että yritykset osasivat käyttää edellisen noususuhdanteen ja heikon euron mukanaan tuomat tulot viisaasti, ja inflaatio pysyi hyvin kurissa. Varovaisuuteen on syytä jatkossakin. Maailmantaloudessa on nyt meneillään nousukausi, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se jatkuisi pitkään yhtä voimakkaana kuin nykyisin. Valuuttakurssien kehitystä on vielä vaikeampi ennustaa kuin kokonaistuotannon kehitystä, mutta aikaisemman kokemuksen perusteella kurssien suuret vaihtelut ovat tulevaisuudessakin mahdollisia ja jopa todennäköisiä. Yritysten tulisi siten varautua muiden mahdollisuuksien ohella myös siihen mahdollisuuteen että euro vahvistuu tuntuvasti vielä nykyisestään.
Vaikka yritystemme kotimarkkinat tavallaan laajenivat euroalueen myötä, nämä eivät näytä toistaiseksi onnistuneen hyödyntämään laajentuneita kotimarkkinoitaan erityisen hyvin. Vienti Suomesta euroalueen muihin maihin tosin kasvoi euroalueen syntymisen jälkeen ja saavutti huippunsa, noin 17 miljardia euroa, vuonna 2001. Tämä jälkeen vuotuinen vienti euroalueelle on kuitenkin pienentynyt ja jää nyt arviolta noin 14,5 miljardin euron tasolle. Samaan aikaan vienti muualle on lisääntynyt 22,5 miljardista eurosta noin 23,5 miljardiin euroon. Nämä numerot eivät sulje pois sitä mahdollisuutta että euron käyttöönotto on sinänsä vahvistanut vientiä euromaihin, mahdollisesti tuntuvastikin. Vaikutukset ovat vain saattaneet peittyä kansainvälisen suhdannevaihtelun vastakkaissuuntaisiin vaikutuksiin. Uskoisin kuitenkin, että yritystemme kannattaisi lisätä ponnistuksiaan Keski-Euroopan laajojen ja vauraiden markkinoiden valloittamiseksi. Näin siitäkin huolimatta, että nämä markkinat eivät todennäköisesti jatkossakaan kasva yhtä nopeasti kuin jotkut muut, maantieteellisesti ja kulttuurillisesti kaukaisemmat markkinat.
*****
Siirryn nyt käsittelemään euron käyttöönoton merkitystä Euroopan rahoitusmarkkinoiden kannalta. Sillä, että euron käyttöönotto on rauhoittanut Euroopan rahaoloja, on oma myönteinen vaikutuksensa rahoitusmarkkinoiden kehittymisen kannalta. Ehkä tätä tärkeämpää kuitenkin on se, että euroalueen maiden keskinäisten valuuttakurssiriskien häviäminen, vakaan hintatason uskottavuuden vahvistuminen ja omalta osaltaan myös Euroopan keskuspankkijärjestelmän rakentama yhtenäinen suurten maksujen välitysjärjestelmä TARGET ovat antaneet vahvan uuden sysäyksen EU:n rahoitusmarkkinoiden integroitumiselle.
Euron käyttöönoton jälkeenkin integroitumiskehitys on edennyt eri tahtiin eri markkinoilla. Osa euroalueen rahoitusmarkkinoista integroitui erittäin nopeasti lähes täydellisesti; esimerkiksi pankkien väliset vakuudettomat lyhyen rahan markkinat toimivat nykyisin kitkatta ja yhtenäisesti koko euroalueella. Myös valtionobligaatioiden ja muiden joukkovelkakirjojen markkinat toimivat jo monessa suhteessa yhtenäisesti koko euroalueella. Edistystä on tapahtunut muillakin markkinalohkoilla. Esimerkiksi rahoitusinstrumenttien likvidiys on kasvanut ja valikoima lisääntynyt.
Kaikista näistä edistysaskeleista huolimatta euroalueen rahoitusmarkkinat ovat edelleen monessa suhteessa voimakkaasti lohkoutuneet. Niiden integroituminen yleiseurooppalaisiksi on vielä korkeintaan puolitiessä.
Yhdentymiskehityksen tiellä ovat erilaiset lainsäädäntöön (kuten konkurssi- ja verotuslainsäädäntöön) liittyvät erot sekä valvontajärjestelmien ja hallinnollisten lupamenettelyjen erot. Rahoitusmarkkinoiden perusrakenteet kuten arvopapereiden selvityskeskukset toimivat myös eri maissa hieman eri tavoin. Osa yhteisten markkinoiden esteistä on luonteeltaan sellaisia, että ne pohjimmiltaan perustuvat olemassa olevien olojen passiiviseen tai aktiiviseen puolustamiseen. Yksityisten yritysten ja kansallisten viranomaisten olisi kuitenkin syytä hyväksyä se, että kansallisten järjestelmien ja markkinoiden yksisilmäinen puolustaminen estää saamasta täyttä hyötyä Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentymisprosessista. Keskittyminen lyhytaikaisiin kustannuksiin ja hyötyihin peittää herkästi alleen saavutettavissa olevat pidemmän ajan hyödyt.
Kaikista näistä tekijöistä johtuen rahoituslaitosten ja markkinoiden toiminnan tai vaikkapa vain maksujen suorittaminen maasta toiseen on hankalampaa kuin maan sisällä. Esimerkkinä epätyydyttävästä tilanteesta voi ottaa esille vähittäispankkimarkkinat ja rajat ylittävän maksuliikenteen, johon jo viittasin. Kansalliset rajat vaikuttavat käytännössä edelleen erittäin paljon rahoituspalvelujen vähittäiskauppaan jopa euroalueen sisällä. Tämä alue on erityisen kiinnostavaa pienen ja keskisuuren yritystoiminnan kannalta, joille luonteva markkinoiden kasvualue on yhteisen valuutan sisämarkkina-alue, eli euroalue. Luonnollisesti tämä on tärkeää myös meidän tavallisten suomalaisten kannalta: aikaisempaa enemmän lähetämme maksusuorituksia esim. Manner-Euroopassa opiskeleville lapsillemme, loma-asuntomme vuokraisännälle Espanjassa jne. Vastaavasti ulkomaisia pienasiakkaita tavoittelevien yrittäjien kannalta on tärkeää, että laskutukseen liittyvät sisään tulevat maksut sujuvat mahdollisimman edullisesti ja nopeasti.
Tärkeä EU:n prioriteetti onkin täysin integroidun vähittäismaksujärjestelmän luominen euroalueelle ja koko EU-alueelle. Vaikka erilaista standardointityötä on tehty jo pitkään, käytännössä maksaminen EU-maasta toiseen on ollut paljon hankalampaa, hitaampaa ja kalliimpaa kuin maksaminen yhden maan sisällä, varsinkin kotitalouksien ja pienyritysten maksuissa. Tähän asiaan EU puuttui maksupalvelujen hinnoittelua koskevalla asetuksella, joka 1.7.2003 alkaen on rajoittanut pankkien oikeutta periä rajat ylittävistä tilisiirroista korkeampia palkkioita kuin kotimaisista maksuista. Asetus ei kuitenkaan sellaisenaan yksin riitä ongelmaa korjaamaan, vaan edellyttää toimia talouselämältä, ennen kaikkea pankeilta.
Positiivisena kehityksenä voikin tuoda esille sen että eurooppalainen pankkisektori on reagoinut em. asetukseen perustamalla European Payments Council- nimisen yhteistyöjärjestön, joka on asettanut tavoitteekseen toteuttaa vision yhtenäisestä eurooppalaisesta maksualueesta (Single Euro Payments Area, SEPA). Tämä edellyttää maasta toiseen tehtävien vähittäismaksupalvelujen tuotantokustannusten tuntuvaa alentamista. Tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää suurta työtä eikä sitä voida saavuttaa välittömästi. Valmisteluissa on kuitenkin pystytty ottamaan viime aikoina merkittäviä edistysaskeleita. Pankit ovat saaneet kuluneen vuoden aikana EPC:n organisaation toimimaan ja voineet sopia yksityiskohtaisista kehittämissuunnitelmista. Tavoitteena olevan yhtenäinen maksualueen perusrakenne alkaa siten vähitellen hahmottua yhä konkreettisemmin.
Euroopan keskuspankki ei ole tässä prosessissa mukana varsinaisena osapuolena vaan pikemminkin jonkinlaisena aktiivisena katalysaattorina. Tähän rooliin sisältyy mm. neuvotteluja ja keskusteluja pankkien ja muiden osapuolten kanssa ja edistymisen seurantaa. Toisaalta kilpailuviranomaisten ja keskuspankkien on pidettävä silmällä sitä, että pankkien välinen eurooppalainen yhteistyö ei pääse muodostumaan hintakartelliksi ja markkina-aseman väärinkäytöksi maksupalvelujen hinnoittelussa.
Markkinoiden yhdentymistä jarruttavista eri kitkatekijöistä huolimatta olen optimistinen EU:n rahoitusmarkkinoiden yhdentymiskehityksen suhteen. Edut aidosti yhtenäisistä Euroopan laajuisista rahoitusmarkkinoista yksinkertaisesti ovat liian suuret, jotta voisimme jättää ne hyödyntämättä. Askeleita oikeaan suuntaan otetaan jatkuvasti sekä lainsäädännössä että rahoitussektorin itsensä toimesta, kuten edellä mainitsemani esimerkki integroidun vähittäismaksujärjestelmän kehittämistoimista osoittaa. Toisena positiivisena rahoituspalvelujen vähittäismarkkinoita koskevana esimerkkinä voin mainita, että EU on ajanut asuntolainojen ja vakuutusten kauppaa rajojen yli – näissä kehittämisehdotukset koskevat ennen muuta kuluttajasuojan toteuttamista.
Yleisesti ottaen rahoitusmarkkinoiden tulevasta yhdentymiskehityksestä voidaan arvioida, että se todennäköisesti etenee asteittain siten että ensiksi kansallisesti toimivat markkinat pyritään kytkemään yhteen yhdeksi hyvin toimivaksi markkinoiden verkostoksi. Lyhyen rahan rahamarkkinoista saadut kokemukset viittaavat siihen, että näin voidaan päästä kokonaisuutena ottaen kohtuullisen hyvin toimiviin rahoitusmarkkinoihin, vaikka itse markkinainstituutiot säilyisivätkin kansallisina. Kaikilla lohkoilla näin ei välttämättä voida menetellä tällä tavoin; näissä tapauksissa saatetaan törmätä kipeisiinkin kansallisiin ja institutionaalisiin eturistiriitoihin, joihin ei välttämättä ole tarjolla helppoja, kaikille osapuolille tyydyttäviä ratkaisuvaihtoehtoja. Näin on esimerkiksi asianlaita niissä tapauksissa, joissa suurtuotannon skaalaedut ovat huomattavat ja "luonnollinen" ratkaisu olisi toimijoiden lukumäärän rajoittuminen yhteen.
Hyvin toimivat, aidosti Euroopan laajuiset rahoitusmarkkinat ovat keskeisessä asemassa, kun EU pyrkii rakentamaan taloudellisesti yhtenäisempää ja dynaamisempaa Eurooppaa. Erilaisten arvioiden mukaan rahoitusmarkkinoiden toimintaa tehostamalla EU-maiden taloudellista kasvua voitaisiin kiihdyttää tuntuvasti. Tällaisiin arvioihin liittyvät tulkinnanvaraisuudet ja epävarmuudet ovat varmasti suuria, ja jotkut arviot saattavat jossain määrin liioitellakin rahoitusmarkkinoiden merkitystä. Yhtä kaikki rahoitusmarkkinoiden yhdentymisellä tulee olemaan erittäin suuri myönteinen merkitys Euroopan työllisyyden, kilpailukyvyn ja myös Euroopan valtioiden budjettitalouden kannalta.
Rahoitusmarkkinoiden kehittämistyö ja säätelyn yhtenäistäminen onkin EU:n talouspoliittisessa yhteistyössä keskeisellä sijalla lähivuosina. Uutta rahoituspalvelujen toimintasuunnitelman (FSAP) kaltaista suurta lainsäädäntöohjelmaa tuskin on tarpeen laatia. Oleellista sitä vastoin on olemassa tai tekeillä olevan rahoitusmarkkinalainsäädännön ja uuden ns. Lamfalussyn mallin mukaisen valvontakehikon kunnollinen toimeenpano. Tämä työkenttä tarjoaa erinomaisen esimerkin niistä hyödyistä, joita eurooppalaisella talouspoliittisella yhteistyöllä voidaan saavuttaa. Ilman politiikkayhteistyötä maanosamme talouselämä tuskin pääsee hyötymään yhtenäisistä, avoimista ja turvallisista rahoitusmarkkinoista näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
Hyvät kuulijat!
Lissabonissa keväällä 2000 kokoontunut Eurooppa-neuvosto määritteli EU:lle kehittämisstrategian 2000-luvun ensi vuosikymmeneksi. Strategian keskeinen tavoite on, että vuosikymmenen aikana Euroopasta tulisi luoda maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta.
Lissabonin tavoite on haastava, eikä ole itsestään selvää, että onnistumme sen saavuttamaan. Olen tässä esityksessäni käsitellyt kahta tavoitteen saavuttamisen kannalta olennaista peruskiveä, nimittäin vakaata rahapolitiikkaa sekä laajoja, hyvin toimivia rahoitusmarkkinoita. Yhteinen rahapolitiikka ja Euroopan keskuspankin rakentama vakauden ilmapiiri ovat luoneet suotuiset puitteet koko euroalueen ja myös Suomen taloudelliselle kehitykselle. Ne ovat myös vauhdittaneet euron käyttöönoton kanssa Euroopan laajuisten, hyvin toimivien rahoitusmarkkinoiden muodostumista. Vakaan rahapolitiikan peruskivi seisoo siis jo jokseenkin tukevasti paikoillaan. Sen sijaan on tehtävä vielä kovasti työtä, ennen kuin voidaan puhua aidosti Euroopan laajuisista rahoitusmarkkinoista. Tämän peruskiven saaminen paikoilleen vaatii siis vielä paljon vaivannäköä. Tämän eteen kannattaa kuitenkin ponnistella, sillä hyvin toimivilla rahoitusmarkkinoilla on talouskehitykseen oleellinen myönteinen vaikutus.
Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä asiana haluan korostaa sitä, että vakaat rahaolot ja hyvin toimivat rahoitusmarkkinat eivät tietenkään yksin riitä ratkaisemaan Euroopan talouden niitä ongelmia, joiden juuret ovat muualla kuin rahataloudessa ja rahoitusmarkkinoilla. Rahoitustalous voi vain luoda edellytykset sille, että kilpailukyvyn menestyksen todelliset perustekijät – kuten hyvä koulutustaso, innovatiivisuus ja ahkeruus – pääsevät vaikuttamaan. Menestystä voidaan ja tuleekin edistää talouspolitiikan keinoin. Viime kädessä menestys kuitenkin riippuu ratkaisevasti yrityksissä tehtävästä työstä, siellä vaikuttavasta näkemyksestä ja rohkeudesta.