Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe, Globalisaatio ja suomalainen asuminen
Speeches and interviews
Speech
Tuesday 18 May 2004, 12:00 AM
Asuntopolitiikan kehitys viimeisen noin sadan vuoden aikana on merkinnyt asumisen näkemistä yhä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessään. Tämä kehitys on käynyt läpi monia vaiheita. Asuntopolitiikan alkuaikoina, runsaat sata vuotta sitten, sen tavoitteet olivat lähinnä kansanterveydelliset. Asuntojen laatu- ja tilavaatimuksia normitettiin ja kosteiden, pimeiden ja epähygieenisten tilojen käyttö asuntoina pyrittiin estämään. Myöhemmin mukaan tulivat laajemmat sosiaalipoliittiset tavoitteet, kun asuntopolitiikalla ryhdyttiin aktiivisemmin torjumaan asunnottomuutta ja vähentämään asunto-olojen räikeää epätasa-arvoisuutta. Sosiaalisen asuntotuotannon korostaminen kuului tähän kehitysvaiheeseen. Sodan jälkeinen asutuspolitiikka vuorostaan kytki asunto – ja maatalouspolitiikan toisiinsa. Varsinkin 1960 –luvulla asuntopolitiikkaan alkoivat vaikuttaa vahvasti yleisen talouspolitiikan tavoitteet, kuten taloudellisen kasvun ja talouden rakennemuutoksen edistäminen. Näitä haluttiin tavoitella myös asuntorakentamisen keinoin. Esimerkkejä tästä pyrkimyksestä olivat suurisuuntaiset aluerakentamishankkeet, ja voidaan sanoa, että asemakaavoitus ja talouspolitiikka kohtasivat viimeistään tässä vaiheessa toisensa.
Nyt elämme jälleen kerran aikaa, jolloin asumista on ajateltava uudesta ja aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Tämän uuden näkökulman on oltava kansainvälinen. Jälleen kerran asuntopolitiikan on reagoitava koko suomalaista yhteiskuntaa kohtaaviin suuriin haasteisiin, joista tämän vuosikymmenen merkittävimpänä yhteiskunnallisena muutosvoimana talouden globalisaatioon. Onkin kysyttävä, millaisia haasteita globalisaatio aiheuttaa asuntopolitiikalle, yhdyskuntasuunnittelulle ja rakentamiselle.
Globalisaatio tarkoittaa monta asiaa, eikä sen merkitys rajoitu vain talouteen. Sen käyttövoimana on uuden teknologian ja markkinatalousjärjestelmän leviäminen kaikkialle maailmaan. Sen seurauksena on toimintamahdollisuuksien ja näköalojen huikea laajeneminen kaikilla inhimillisen toiminnan alueilla. Samalla taloudellinen kilpailu kiristyy ja saa uusia muotoja. Viime aikoina on keskusteltu paljon niin sanotusta Kiina-ilmiöstä, jolla tarkoitetaan tuotannollisten työpaikkojen siirtymistä vanhoista teollisuusmaista uusiin, halvemman kustannustason maihin. Tässä ei ole kysymys tietenkään vain hintakilpailusta, vaan siitä, että monet aikaisemmin taloudellisesti eristäytyneet ja takapajuiset maat ovat nyt saavuttaneet sellaisen teknisen osaamisen tason, että ne pystyvät tuottamaan jo hyvin vaativiakin tuotteita rikkaiden maiden markkinoille. Tämä on merkittävä haaste ja on herättänyt suurta huolta vanhoissa teollisuusmaissa. Miten siihen on reagoitava?
Haluan tässä yhteydessä todeta, että pidän talouden globalisaatiota kaiken kaikkiaan paljon enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Se merkitsee mahdollisuuksien tasoittumista maailmassa. Se johtaa työpaikkojen lisääntymiseen ja toimeentulon paranemiseen monissa aiemmin köyhissä maissa ja luo samalla kysyntää uusille tuotteille, tavaroille ja palveluille, joihin vanhojen teollisuusmaiden on nyt panostettava. Globalisaation ongelmat johtuvatkin juuri tämän rakennemuutoksen aiheuttamista sopeutumisvaikeuksista. Vanhojen rikkaiden maiden on erikoistuttava tekemään asioita, joiden monistaminen halvemman kustannustason maissa ei ole mahdollista. Tämä muutos johtaa suuriin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin seurauksiin.
Vanhoissa teollisuusmaissa kovin kilpailu käydään siitä, missä maassa ja millä alueilla tehdään korkeata osaamista vaativa työ, jossa arvonlisäyksen määrä ja palkkataso on korkein. Kysymys on siis esimerkiksi sellaisten toimintojen kuin tutkimus- ja kehitystoiminnan, markkinoinnin, liikkeenjohdon ja rahoituksen sijoittumisesta. Näille toiminnoille on ominaista, että ne keskittyvät toistensa läheisyyteen. Vanhoissa teollisuusmaissa kasvavat ja menestyvät sellaiset metropolit, joissa yliopistot ja suuryritysten pääkonttorit, tutkimuslaitokset ja rahoitusmarkkinat toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Fyysisen tuotannon väistyessä kasvualat löytyvät näistä liike-elämää ja aineetonta tuotantoa palvelevista toiminnoista, jotka keskittyvät suurimpiin kasvukeskuksiin. Voidaan ehkä puhua Lontoo-ilmiöstä Kiina-ilmiön vastapainona. Lontoohan on esimerkki eurooppalaisesta metropolista, jonka kasvu on ollut voimakasta ja perustunut toimintoihin, jotka ovat enemmän hyötyneet globalisaatiosta kuin siitä kärsineet.
Suomelle tämä länsimaissa käynnissä oleva rakennemuutos on erityisen suuri haaste. Olemme viime vuosikymmenen teknologiaboomin aikana ehkä liiaksikin tuudittautuneet siihen uskoon, että suuret panostukset tekniseen koulutukseen ja tuotekehitykseen turvaavat Suomen taloudellisen menestyksen. Teknologinen etumatka on kuitenkin nopeasti kuluva kilpailutekijä, ja teknisten tuotteiden kypsyminen vallankumouksellisista uutuuksista halvaksi bulkkitavaraksi tapahtuu globalisaation vaikutuksesta yhä nopeammin. Samalla suurimpien suomalaisten yritysten muuttuminen monikansallisiksi tai sulautuminen osaksi kansainvälisiä konserneja on tehnyt Suomen yhä vähemmän itsestään selväksi sijaintipaikaksi yritysten keskushallinnolle. Jos pääkonttorit lähtevät Suomesta, suomalaisen suunnittelun, markkinoinnin, juridiikan ja rahoituksen kasvumahdollisuudet kuihtuvat. Kuitenkin juuri nämä toiminnot ovat niitä, joita korkean tulotason maissa on tulevaisuudessa pyrittävä määrätietoisesti kehittämään.
Juuri tässä näen selvän yhteyden globalisaatiokehityksestä suomalaisen yhdyskuntasuunnittelun ja asuntopolitiikan haasteisiin. Suomessa on huolehdittava siitä, että kaupunkirakenteemme ja asuntomarkkinamme tukevat Suomen menestymistä tässä kansainvälisessä metropolien välisessä kilpailussa. Meillä on perinteisesti kiinnitetty paljon huomiota tulopolitiikkaan ja veropolitiikkaan yritysten kilpailukyvyn turvaajina. Paljon on myös panostettu tutkimus- ja kehitystoiminnan suoraan ja epäsuoraan tukeen. Minusta on kuitenkin selvää, että Suomessa pitäisi myös varmistaa se, että Suomi ja erityisesti Helsingin metropolialue tarjoavat houkuttelevan ja kilpailukykyisen sijaintipaikan edellä jo mainitsemilleni korkean arvonlisän toiminnoille ja houkuttelevan asuinpaikan niille asiantuntijoille, joiden työstä nämä toiminnot muodostuvat. Kaiken kaikkiaan pidänkin edellä viittaamaani Lontoo-ilmiötä eli kilpailua metropolien välillä Suomen kannalta uhkaavampana kuin Kiina-ilmiötä. Helsingin taantuminen periferiaksi olisi todellinen uhka koko Suomen kehityksen kannalta.
Tällä hetkellä tilanne ei ole hyvä. Yksi ongelma on, että Suomessa ja erityisesti Helsingin seudulla asunnot ovat kansainvälisesti vertaillen pieniä. Asuntojen keskikoko on meillä kieltämättä hiljalleen kasvamassa, mutta emme ole saavuttamassa kilpailijamaitamme, koska myös uusien asuntojen keskikoko jää Suomessa selvästi jälkeen siitä, mitä muissa meihin lähinnä verrattavissa maissa rakennetaan.
Toinen suomalaisen asumisen kilpailukykyä heikentävä ongelma on, että asuntokannan laatu ei vastaa kovin hyvin asukkaiden toiveita. Suomalaiset asuvat enimmäkseen kerrostaloissa. Pientaloissa asuu suomalaista vain noin 40 %, kun taas esimerkiksi tiheästi asutussa Tanskassa 59 % ja Hollannissa peräti 71 %. Ruotsissakin pientaloasuminen on tavallisempaa kuin meillä. Uusista asunnoista on meillä yhden perheen taloja vain 35 %, kun taas Ruotsissa 51 %, Tanskassa 60 % ja Hollannissa 74 %. Tämä siitä huolimatta, että tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista haluaisi asua pientaloissa ja vaikka meillä periaatteessa pitäisi olla rakentamiselle enemmän tilaa kuin useimmissa muissa maissa. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että Suomen asuntokantaa olisi nopeasti parannettava, varsinkin Helsingin metropolialueella. Ennen kaikkea tarjolla olevien asuntojen kokoa on kasvatettava ja asuntojen laadun tulisi vastata paremmin asukkaiden toiveita - tämä merkitsee mm. korkeatasoisten pientalojen osuuden nopeaa kasvattamista.
Kolmas suomalaisten asuntomarkkinoiden kilpailukykyyn negatiivisesti vaikuttava tekijä on vuokra-asuntomarkkinoiden ohuus ja heikko toiminta, varsinkin korkeatasoisten vuokra-asuntojen tarjonnan vähäisyys. Yksityiset vuokra-asuntomarkkinat olisi myös saatava toimimaan nykyistä paremmin. Tällä on merkitystä paitsi ulkomaisen, ehkä tilapäisen työvoiman maassa oleskelun kannalta, myös työvoiman kotimaisen liikkuvuuden kannalta. Sitä paitsi hyvin toimivat vuokra-asuntomarkkinat auttavat vähentämään asuntohintojen vaihtelusta kotitalouksille aiheutuvia riskejä. Toimivien vuokra-asuntomarkkinoiden kehittymisen kannalta olisi muun muassa koetettava elvyttää institutionaalisten sijoittajien kuten vakuutusyhtiöiden mielenkiinto vuokra-asuntotuotantoon. Viime vuosinahan huikeasti paisuneiden työeläkerahastojen varoja on sijoitettu yhä enemmän ulkomaisiin arvopapereihin ja kotimaiset sijoitukset esimerkiksi vuokra-asuntoihin ovat menettäneet merkitystään.
Asuntopolitiikan kaksi peruskysymystä ovat perinteisesti olleet maakysymys ja rahoituskysymys. Tähän voisi vielä lisätä suunnittelun eli arkkitehtuurin. Ovatko nämä tekijät kunnossa? Muodostavatko ne turhia esteitä asumisen laadun paranemiselle Suomessa ja erityisesti Helsingin metropolialueella? Onko Suomella vahvuuksia, joita voitaisiin hyödyntää?
Aloitetaan positiivista asioista. Niihin kuuluu jo nykyään rahoitus, joka vuosikymmenien ajan oli Suomessa krooninen niukkuustekijä. Suomen rahaolojen vakaantuminen Euroopan rahaliittoon liittymisen yhteydessä muutti tilanteen aivan toisenlaiseksi, ja nykyään normaaleilta, kaupallisilta markkinoilta saa rahoitusta niin edullisesti, että valtiollinen asuntorahoitusjärjestelmä on joutunut pohtimaan olemassaolonsa tarvetta ja oikeutusta. Matala ja vakaa korkotaso merkitsee sitä, että rahoituksen puute tai kustannukset eivät ole keskeinen suomalaisen asumisen kehittämistä rajoittava tekijä.
Toinen potentiaalinen vahvuus voisi ehkä olla suunnittelu, mutta uskon, että tässä suhteessa suomalaisten pitäisi palata oman traditionsa juurille, ennen kuin tämän vahvuus saadaan laajemmin käyttöön. Suomalainen arkkitehtuuri on meille yksi tärkeimmistä kansallisen identiteetin rakennuspuista. Sen kansainvälinen maine perustuu ennen muuta Alvar Aallon työhön. Aalto pyrki uudistamaan funktionalistista rakennustapaa tuomalla siihen humanismia ja luonnonmukaisuutta. Hän ei uskonut rationalistisiin tai mekaanisiin ratkaisuihin, vaan halusi antaa tilaa elämän arvaamattomuudelle ja monimuotoisuudelle. Aikana, jota yleensä muuten hallitsi tyly tehokkuusromantiikka ja vulgääri sosiaalifunktionalismi, Aalto etsi innoitusta antiikista ja Italian renessanssikaupungeista. Suomalaisen arkkitehtuurin ainoalaatuinen lahja maailmalle on humaani ”kolmas tie”, joka sijoittuu ahtaan tehokkuusajattelun ja epäinhimillisen monumentalismin väliin.
Näin ainakin sen pitäisi olla. Suomalaisen arkkitehtuurin hienoista perinteistä huolimatta suomalaisessa asuntorakentamisessa on panostettu vuosikymmenien ajan enemmän määrälliseen tehokkuuteen kuin laatuun. Voidaan tietysti sanoa, että sosiaaliset syyt ovat siihen pakottaneet. Asuntopulan vallitessa levisi käsitys, että halpa rakentaminen minimistandardeilla edusti korkeinta yhteiskuntamoraalia: ornamentti oli rikos, ja kauneus ja laatukin olivat asioita, joista sopi tinkiä. Tuotettavien asuntojen lukumäärä on ratkaissut ja kustannussäästöjä etsittiin sarjatuotannolla.
Aalto näki jo varhain, että tällainen lähestymistapa asuntorakentamiseen olisi jäävä tilapäiseksi kehitysvaiheeksi. Hän kirjoitti vuonna 1939, puolustaessaan Villa Mairea –projektiaan seuraavasti: ”... arkkitehtonisella tapauksella, jossa yksilöllinen elämä, henkilökohtaiset vaistot ja kulttuurikäsitteet muodostavat pohjan tehtävälle, (on) omalaatuinen kauaskantoinen sosiaalinenkin merkityksensä, jos se asetetaan pitkään eteenpäin tähtäävään aikaperspektiiviin. Se viittaa silloin tietä siihen uuteen individualismiin, joka tuotantokoneiston yhä kehittyessä ja järjestelymuotojen parantuessa tekee mahdolliseksi joustavamman yksilön huomioimisen myös siinä, missä tänään primitiivisen joukkotuotannon vielä puolikehittynyt koneisto antaa leimansa asunnoille.”
Ehkä Aallon kaipaama aika on vihdoin koittanut. Jos ja kun globalisaatio käynnistää metropolialueiden välisen kilpailun asumisen ja asuinympäristön laadulla, voi sanoa, ettei meillä ole varaa jättää käyttämättä niitä mahdollisuuksia, joita monimuotoinen ja asukkaiden tarpeista lähtevä, humaani rakentaminen tarjoaa. Rakennustekniikka ei ole esteenä. Toivottavasti ei kaupunkiarkkitehtien tai kunnallispoliitikkojen puritaanisuuskaan. Korkealaatuinen rakentaminen ei yhteiskunnan kannalta ole edes kustannustekijä, vaan välttämättömyys. Se, mitä sitä varten tarvitaan, on sallivampi kaavoitus ja kaupunkisuunnittelu, joka antaisi maksukykyiselle kysynnälle tilaa vaikuttaa rakentamisen laatuun ja suuntautumiseen.
Suomessa asumista on perinteisesti koetettu kehittää kysyntää tukevin toimin. Tulevaisuudessa huomio on käännettävä kysyntää yleisesti tukevista toimista asuntojen tarjonnan joustavoittamiseen: asuntojen kysynnän on saatava vaikuttaa nykyistä enemmän rakennustoiminnan suuntautumiseen ja laatuun. Tarjonnan joustavoittaminen edesauttaa myös asuntojen hintatason kohtuullistamista. Nythän esimerkiksi alhainen korkotaso on tarjonnan joustamattomuuden vuoksi kapitalisoitumassa kasvukeskusten asuntojen hintoihin. Tarjonnan joustavoittamisessa erityinen ja ratkaiseva asema on kuntien kaavoitus- ja tonttipolitiikalla. Tonttipolitiikkansa keinoin kunnat voisivat myös lisätä kilpailua ja tarjontaa yksityisillä vapaarahoitteisilla vuokra-asuntomarkkinoilla. Globalisoituvassa maailmassa byrokratian ja rajoittavan säännöstelyn haitat kärjistyvät kaikilla elämänaloilla, myös asumisessa, ja tämä vaatii uudenlaisten lähestymistapojen kehittämistä asuntopolitiikkaan ja kaavoitukseen.
Pidän selvänä, että pääkaupunkiseudun tonttipolitiikan selviäminen lähimmän 10 vuoden haasteista vaatii kaavoitustahdin olennaista nopeuttamista ja paljon liberaalimpaa maankäyttöpolitiikkaa. Pääkaupunkiseudulla uutiseksi näyttää riittävän se, että tänä vuonna kaavoitetaan 18 uutta pientalotonttia. Tätä voidaan pitää Helsingin metropolialueen kehittämisen näkökulmasta skandaalina! Ehkä tarvitaan tosiaan valtiovallan erityistoimia, jotta korkeatasoiselle asuntorakentamiselle saadaan täällä enemmän tilaa. Kysymyksessä on kuitenkin koko maan taloudelliseen elinvoimaan ja tulevaisuuteen olennaisesti vaikuttava asia.
Hyvät kuulijat!
Globalisaation aika vaatii asuntopolitiikalta ja siihen liittyen kaupunkisuunnittelulta, kaavoitukselta ja arkkitehtuurilta kilpailukykyä ja kykyä nähdä asukkaat subjekteina eikä politiikan kohteina. Asuntosektorin kilpailukyvyn kehittäminen edellyttää Suomen kasvukeskusten ja nimenomaan Helsingin metropolialueen luontaisten vahvuuksien etsimistä myös asumisessa. Nämä vahvuudet liittyvät Suomessa käytettävissä olevaan tilaan, luonnon läheisyyteen ja toivoakseni suunnittelijoiden kykyyn ammentaa suomalaisen arkkitehtuurin humaaneista perinteistä. Kilpailukyky ei ole taskulaskinkäsite, vaan se merkitsee asiakkaiden – tässä tapauksessa asukkaiden – tarpeiden oivaltamista ja hyväksymistä. Se merkitsee esimerkiksi sitä, että laadun käsite asumisessa ei saa tarkoittaa vain eikä edes ensi sijassa rakennustekniikkaa, vaan sitä, että ihmisten monimuotoiset, jopa kirjavat tarpeet ratkaisevat asumisen kehityssuunnat. Meidän tulisi tehdä Suomesta asumisen mallimaa!