Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe: Sosiaalista politiikkaa ja kestävää taloutta
Speeches and interviews
Speech
Thursday 12 February 2004, 12:00 AM
Arvoisat kuulijat,
Haluan esittää parhaimmat kiitokset kutsusta tähän Järjestöjohdon sosiaali- ja terveyspolitiikan kehittämisfoorumiin. Minulle on suuri kunnia saada puhua teille, sillä arvostan paljon sitä työtä mitä edustamissanne organisaatioissa tehdään heikommassa asemassa olevien ihmisten hyväksi. Usein taloudellisen tehokkuuden ja sosiaalisektorin välillä halutaan nähdä ristiriita. Puheenvuorossani pyrin selkeyttämään, miksi tällaista vastakkainasettelua ei ole, eli miksi sosiaalinen politiikka ja kestävä talous nivoutuvat yhteen.
Hyvinvointipalvelumme ovat lähivuosikymmeninä suurten haasteiden edessä. Paineet tulevat nähdäkseni pääosin kahdelta eri suunnalta. Yhtäältä kansantalouksien globalisoituminen jatkunee vähintään nykyisellä vauhdillaan. Kiinan, Intian ja muiden Aasian väkirikkaiden maiden liittyessä kansainväliseen työnjakoon Suomessa toimivat yritykset, palkansaajamme ja poliittiset päätöksentekijämme joutuvat venymään kykyjensä äärirajoille pyrkiessään varmistamaan työllisyyden ja elintason pysymisen korkealla tasolla.
Toinen suunta, josta Suomessa kuten muissakin teollisuusmaissa lähivuosina tulee paineita hyvinvointivaltiota kohtaan, on väestökehitys. Väestön ikääntymiskehityksen myötä julkiset eläke- ja terveydenhuoltomenot pyrkivät lähivuona kasvamaan huomattavasti. Talouspolitiikkamme menestystä tulevaisuudessa mitataankin varsin pitkälle sillä, miten onnistumme säilyttämään laajaa kannatusta nauttivan pohjoismaisen hyvinvointimallimme perusperiaatteet näissä uusissa, entistä haastavammissa oloissa.
Kysymys hyvinvointipalvelujen turvaamisesta on usein nähty pelkästään poliittisen tahdon asiana, siis puhtaasti poliittisena tulonjakokysymyksenä. Tämä on liian pitkälle menevä yksinkertaistus. Poliittisen tahdon lisäksi täytyy ottaa huomioon monia muitakin asioita, näistä ei suinkaan vähäisimpänä talouden toiminta. Siksi keskustelua sosiaali- ja terveyspolitiikan tulevaisuudesta ei ole hyvä jättää pelkästään sosiaalialan ammattilaisten haltuun. Etenkin alan pitemmän ajan kehitysnäkymiä hahmoteltaessa laajempi, koko kansantalouden huomioon ottava näkökulma on suorastaan välttämätön.
Merkittävän kehyksen sosiaali- ja terveysalan näkymille Suomessa antaa jäsenyytemme Euroopan Unionissa, siitäkin huolimatta että vastuu politiikasta on tällä politiikkalohkolla selkeästi jäsenvaltioilla, ei siis yhteisöllä. Kun kaikki tai melkein kaikki EU:n jäsenvaltiot kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa, tietojen ja kokemusten vaihto maiden välillä on ollut merkittävä keino hahmoteltaessa yhteisiä ongelmien ja näihin politiikkavastauksia.
EU:n Lissabonin strategia
Lissabonissa keväällä 2000 kokoontunut Eurooppa-neuvosto määrittelikin EU:lle kehittämisstrategian 2000-luvun ensi vuosikymmenelle. Strategian sisältö tiivistettiin tuolloin vaatimukseen, että tämän vuosikymmenen aikana Euroopasta tulisi maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta.
Lissabonin strategia laadittiin, jotta EU voisi vastata globaalin kilpailun ja tietotekniikan kehityksen haasteisiin. Strategiassa ei kuitenkaan ole keskeistä vain talous ja teknologia, vaan siinä haluttiin näiden ohella nimenomaan korostaa tavoitellun rakennemuutoksen sosiaalista dimensiota.
Strategiassa tavoitellaan dynaamista, tiedon ja teknologian hyödyntämiseen perustuvaa taloutta, joka yhdistyy eurooppalaiseen, sosiaalista yhteenkuuluvuutta painottavaan yhteiskuntamalliin. Strategiassa tärkeänä nähdään työllisyyden parantaminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen.
Strategia rakentuu kolmelle peruspilarille. Ensinnäkin siis eurooppalaiseen perinteeseen kiinteästi kuuluvasta "sosiaalisesta koheesiosta" - eli yhteisöllisyydestä, yhteisvastuusta - halutaan pitää kiinni myös tulevaisuudessa. Tässä onnistuminen edellyttää vahvaa ja hyvin toimivaa taloutta. Strategian toinen peruspilari onkin vakaa makrotalouspolitiikka. EKP:n vastuulla olevan yhteisen rahapolitiikan ja jäsenvaltioiden vastuulla olevan kansallisen budjettipolitiikan tulee toisin sanoen antaa yksityisen sektorin toiminnalle mahdollisimman vakaat puitteet. Kolmas peruspilari on puolestaan tuotantorakenteiden ja työmarkkinoiden uudistaminen talouden uudistamiseksi ja kasvukyvyn elvyttämiseksi. Rakenteellisten uudistusten tavoitteena on lisätä työllisyyttä ja uusien tuotantomenetelmien avulla myös työn tuottavuutta.
Todettakoon, että kolmanteen pilariin kuuluu myös keskeisenä rahoitusmarkkinoiden integraatio, eli toimivien EU:n laajuisten rahoitusmarkkinoiden aikaansaaminen. Tämä johtuu siitä, että markkinataloudessa juuri rahoitusmarkkinoiden toiminta pitkälti ratkaisee strategian tavoitteiden toteutumisen, nimittäin uusien investointien määrän ja suuntautumisen ja siten myös tuottavuuden pitkän aikavälin kasvun.
Euroopan maiden talousongelmat
Lissabonin strategian taustalla ovat yhtäältä Euroopan maiden talousongelmat, erityisesti talouskasvun hidastuminen ja julkisen talouden vaikeudet ja toisaalta tietoisuus siitä, että talousongelmat ovat jatkuvasti lyöneet leimansa julkiseen talouteen ja vaikeuttaneet merkittävästi sosiaalisen koheesion ylläpitämistä.
Belgiassa, Italiassa, Irlannissa ja Kreikassa valtion velka kasvoi 1970- ja 1980-luvuilla lähes hallitsemattomasti. Näistä maista ainoastaan Irlanti on tämän jälkeen onnistunut pakenemaan velkaloukostaan talouspolitiikan täyskäännöksen ja suotuisten ulkoisten tekijöiden ansiosta. Muut maat sitä vastoin jatkavat rämpimistään velkasuossa. Italia on edelleen nettomääräisesti velkaantunein maailman suurista teollisuusmaista, vaikkakin Japani on hyvää vauhtia siirtymässä sen edelle. Raskaasti velkaantuneet Euroopan valtiot pelastuivat 1990-luvulla vararikolta luultavasti pelkästään siksi, että onnistuivat pääsemään EMUn jäseniksi. Euroalueessa näiden maiden odotukset alhaisista koroista ovat toteutuneet, luultavasti jopa yli kaikkien odotusten.
Alhaisesta korkotasosta huolimatta Euroopan raskaasti velkaantuneiden maiden julkisista menoista merkittävä osa menee edelleen velkojen korkoihin. Jos velanhoitomenot jätetään pois julkisista menoista, julkiset taloudet ovat selvästi ylijäämäisiä, yleensä noin 5 tai 6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Todellisuudessa, siis velanhoitomenot mukaan luettuna, julkiset taloudet ovat näissä maissa selkeästi alijäämäisiä. Joissakin velkaantuneissakin maissa ollaan jo lähestymässä kolmen prosentin alijäämäkynnystä. Valtava määrä verovaroja, vähintään 5 tai 6 prosenttia bruttokansantuotteesta, joudutaan siis käyttämään valtion velkojen korkoihin hyvinvointipalvelujen asemesta. Tämä selittänee väestön poliittisia mieltymyksiä tai historiallisia perinteitä paremmin hyvinvointipalvelujen alhaisen tason näissä maissa.
Suomen julkisen talouden kestävyys
Suomessa valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on noin 44 prosenttia eli vähemmän kuin useimmissa muissa EU-maissa. Koko julkisen sektorin rahoitustilannetta kohentaa se, että valtiolla ja etenkin työeläkerahastoilla on velkojen vastapainoksi tuntuvasti rahoitussaatavia. Työeläkkeiden osittaisen rahastoinnin ansiosta julkisen sektorin rahoitusvarallisuus on jo julkista velkaa suurempi ja kasvaa jatkuvasti tätä nopeammin. Valtio ja kunnat ottavat kyllä lisää lainaa, mutta työeläkelaitosten säästöt ylittävät valtion ja kuntien velanoton. Muihin EU-maihin verrattuna Suomen julkisen talouden tilaa voidaan pitää erinomaisena. Päinvastoin kuin useimmat muut maat, Suomi on varautunut haasteisiin rahastoimalla merkittävän osan tulevista eläkemenoista, vähentämällä julkista velkaantuneisuuttaan sekä uudistamalla sosiaaliturvajärjestelmiä ja verotusta tavalla, joka kannustaa tekemään työtä.
Onko julkinen säästäminen Suomessa itse asiassa liiallista? Olisiko parempi käyttää verovarat sosiaali- ja terveyshuollon eri kohteisiin kuin rahoitussaatavien kerryttämiseen? Uskon että kenelläkään teistä ei olisi vaikeutta keksiä lukuisia lisärahoitusta kaipaavia kohteita.
Vaikka Suomen finanssipolitiikan tilanne nyt vaikuttaa hyvältä ja on selvästi parempi kuin useimmissa muissa EU-maissa, se vaatii tarkkaa arviointia. Haasteet liittyvät tuleviin näkymiin. Väestön ikääntymisen myötä työvoima vähenee ja julkiset menot kasvavat. Väestön ikärakenteen muutos on Suomessa EU-maiden nopein vuoteen 2020 mennessä.
Valtiovarainministeriössä laadittiin viime lokakuussa uudet arviot julkisen talouden rahoituspohjan pitkän aikavälin kestävyydestä. Suomen vakausohjelmassa julkaistun laskelman mukaan nykypolitiikalla julkinen talous pysyy ylijäämäisenä vuoteen 2025 saakka, eli tähän saakka kartutettaisiin julkista rahoitusvarallisuutta. Tämän jälkeen julkinen talous muuttuu kuitenkin alijäämäiseksi ja rahoitusvarallisuus alkaa vähentyä ja häviää kokonaan kymmenessä tai viidessätoista vuodessa. Tämän jälkeen julkisen sektorin velkaantuneisuus alkaa kasvaa kiihtyvästi. Valtiovarainministeriön laskelman mukaan julkinen talous ei siis toisin sanoen ole pitemmän päälle kestävällä pohjalla, jos nykyistä politiikkaa jatketaan.
Ikääntymisen julkiselle sektorille aiheuttamiin haasteisiin kiinnitti huomioita myös Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) viimeisimmässä Suomen maakatsauksessaan. IMF:n mukaan hallitusohjelman budjettilinja on liian löysä. Ikääntymisen haasteiden takia Suomen julkisessa taloudessa tulisi pyrkiä suhteessa bruttokansantuotteeseen nykyisen tavoitteeksi asetetun noin kahden prosentin asemesta noin neljän prosentin ylijäämään. Näin menetellen julkinen talous säilyisi vakaalla kannalla vuoden 2025 jälkeenkin.
En halua tässä ottaa kantaa siihen kysymykseen, mikä Suomen finanssipolitiikan virityksen tarkkaan ottaen tulisi olla. Jotta hyvinvointipalvelumme voidaan pitää kohtuullisessa kunnossa myös tulevaisuudessa – jolloin haasteet siis ovat suuremmat kuin nykyisin - eikä vain tällä hetkellä, on mielestäni kuitenkin aivan ensiarvoisen tärkeää estää valtion ja kuntien velkaa paisumasta. Tämä tarkoittaa jatkuvasti tiukkaa ja harkitsevaa budjettipolitiikkaa. Kunnat ja etenkin valtio voivat hyvin kartuttaa velkaa vuoden tai kaksi. Lainanotto pitää kuitenkin mitoittaa varovaisesti ja lainaa ottaa vain tilapäisesti. Jos velkaantuneisuus päästetään yli tietyn pisteen, sitä on vaikea hillitä; pikemminkin se pyrkii kasvamaan omalla vauhdillaan. Tämän jälkeen hyvinvointipalveluja on hyvin vaikea säilyttää tyydyttävällä tasolla.
Kahden vuosikymmenen kuluttua uhkaavat ongelmat saattavat vaikuttaa kaukaisilta, ja luonnollisesti näin pitkälle ulottuviin laskelmiin ja skenaarioihin sisältyy runsaasti epävarmuutta. Vain suuntaa-antavinakin laskelmat kuitenkin havainnollistavat sitä tosiasiaa, että julkista taloutta pitää hoitaa hyvin pitkäjänteisesti.
Tästä näkökulmasta 20 vuotta ei ole pitkä aika. Historia tarjoaa hyviä esimerkkejä siitä, että hyvinvointivaltio voidaan romuttaa epäonnistuneella politiikalla. Kielteisessä mielessä parhaan esimerkin tarjoaa Argentiina, jossa sodan jälkeinen poikkeuksellisen korkea elintaso ja niiden mukana hyvinvointipalvelut onnistuttiin tuhoamaan huonolla politiikalla kahden sukupolven aikana. Nyt maan velkaongelmat näyttävät aivan ylivoimaisilta. On sangen epäviisasta tuudittautua siihen ajatukseen, että voisimme ottaa hyvinvointipalvelujen jatkuvan parantumisen ja lisääntymisen tai edes nykyisten palvelujen säilymisen ennallaan itsestään annettuna.
Suomessa käytävässä talouspoliittisessa keskustelussa ei - IMF:ä lukuun ottamatta - juuri kukaan ole vaatinut finanssipolitiikan kiristämistä. Päinvastoin, paineet hallitusohjelmassa määritellyn budjettilinjan höllentämiseksi näyttävät olevan kasvamassa. Vaatimuksia esitetään sekä verotuksen uusista kevennyksistä että menojen kasvattamisesta. Hallituksen tiukoista menokehyksistä huolimatta poliittisesti ehkä helpoin tapa vastata näihin vaatimuksiin olisi kompromissi, jossa kevennettäisiin verotusta ja lisättäisiin menoja. Tämä olisi minusta sangen huono valinta. Viisasta olisi harjoittaa varovaista finanssipolitiikkaa.
Velan korkotaso, vakaus- ja kasvusopimus
Velan määrän ohella valtion ja kuntien velkamenoihin vaikuttaa merkittävästi – etenkin pitkälle velkaantuneiden maiden osalta – korkotaso. Korkojen suhteen euroalueen maat ovat nyt pitkälti samassa veneessä. Yhteisen rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden integroitumisen myötä euroalueen korot ovat lähentyneet toisiaan merkittävästi. Jos pitkät korot euroalueella nousevat koska muut valtiot ottavat lisää lainaa, hyvinvointipalvelusten tuotanto kärsii paitsi velkaa ottavissa maissa myös Suomessa. Näin yhtäältä siksi, että Suomen valtion velanhoitokulut kasvavat, toisaalta siksi, että julkinen velanotto ja korkojen kohoaminen syrjäyttävät yksityisen sektorin halukkuutta ottaa lainaa ja investoida ja tätä kautta hidastavat talouskasvua. Hyvinvointipalveluiden säilyttämiseksi Suomessa tulisikin siksi turvata julkisen talouden vakaus myös muissa euromaissa kuin Suomessa. Tätä tarkoitusta palvelemaan solmittiin vakaus- ja kasvusopimus. Se turvaa meitä muiden maiden virheiltä.
Hyvät kuulijat!
Euroopan Unionin valtiot ovat sitoutuneet talouspolitiikassaan vakauteen tähtäävään linjaukseen. Tälle linjalle on vaikea nähdä varteenotettavia vaihtoehtoja. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että jatkossakin taloudellisen toiminnan puitteet säilyvät vakaina - julkinen talous säilyttää tasapainonsa ja hinnat pysyvät vakaina. EU:n talouspolitiikan työjaon puitteissa tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että EKP pitää huolta euroalueen hintavakaudesta ja jäsenvaltiot puolestaan pidättäytyvät liiallisesta velanotosta.
Väestön ikääntyminen ja talouden kasvupotentiaali
Väestön ikääntymisen myötä tulevat erilaiset menopaineet, erityisesti eläkkeiden ja terveydenhoitomenojen kasvu, ovat olleet julkisessa keskustelussa runsaan huomion kohteena. Selvästi vähemmälle huomiolle on jäänyt vähintään niiden veroinen ikääntymisestä aiheutuva riski, nimittäin talouskasvun hiipuminen ja tai mahdollisesti jopa loppuminen.
Ikääntymisen vaikutukset kokonaistuotannon kasvuun näkyvät jo nyt selkeästi. EU-maiden kokonaistuotanto kasvaa keskimäärin prosenttiyksikön hitaammin kuin Yhdysvalloissa pelkästään siitä syystä, että työntekijöiden määrä kasvaa hitaammin tai ei lainkaan. Näköpiirissä on jo lähitulevaisuudessa työvoiman supistuminen. Huolestuttavaa on, jos työvoiman ikääntymisen myötä talous myös jäykistyy ja tuottavuuden kasvu hidastuu. Trendinomainen tuotannon supistuminen ei kuitenkaan ole välttämätön skenaario. Meidän tulee päinvastoin miettiä kaikkia mahdollisia keinoja sen välttämiseksi. Eräänä Lissabonin strategiaan keskeisenä kuuluvana keinona mainitsin edellä eurooppalaisten toimivien rahoitusmarkkinoiden luomisen. Niiden tarkastelemiseen ei ole tässä yhteydessä mahdollisuutta – toteaisin kumminkin, että kansallisten rahoitusmarkkinoiden integroiminen todella toimiviksi Euroopan laajuisiksi rahoitusmarkkinoiksi voisi eräiden arvioiden mukaan lisätä EU:n – ja myös Suomen – kasvumahdollisuuksia varsin merkittävästi.
Hyvinvointipalvelujen rahoittamista ei voida laskea verotuksen kiristämisen varaan; myöskään julkisia investointeja koulutukseen ei voida karsia
Tulevia ratkaisuja mietittäessä joudumme kuitenkin pitämään mielessä kasvun hiipumisen mahdollisuuden. Lisäksi hyvinvointipalvelujen rahoittamista uhkaa myös veropohjan murentuminen talouden globalisoitumisen ja lisääntyvän verokilpailun myötä. Olisikin mielestäni kevytmielistä laskea hyvinvointipalvelujen rahoitus verotuksen kiristämisen varaan. Useimmissa Euroopan maissa eläke- ja terveydenhuoltoetuisuuksien säilyttäminen nykyisellään edellyttäisi useiden prosenttiyksikköjen, ehkä keskimäärin noin 5 prosenttiyksikön, korotusta verotuksen tasossa suhteessa kokonaistuotantoon. Kysymys on tietenkin vain painelaskelmasta, mutta kaikkien pitäisi ymmärtää, ettei hyvinvointipalvelujen rahoitusongelmaa voida ratkaista tällä tavalla kestävästi.
Hyvinvointimenoja ei voida myöskään rahoittaa karsimalla julkisia investointeja. Päinvastoin julkiset menot tulisi suunnata mahdollisimman pitkälle talouskasvua edistävästi, toisin sanoen investointeja koulutukseen ja muihinkin pitkävaikutteisiin julkisiin investointikohteisiin tulisi tulevaisuudessa pikemmin lisätä kuin vähentää.
Hyvinvointijärjestelmä turvattavissa lisäämällä palvelujen tuottavuutta
Hyvinvointijärjestelmien rahoituksen turvaaminen edellyttää mielestäni itse järjestelmien uudistamista. Hyvin toimivan hyvinvointiyhteiskunnan luonteeseen tulee minusta kuulua olennaisena piirteenä se, että julkisten palvelujen ajanmukaisuutta arvioidaan jatkuvasti. Vanhoihin kaavoihin jämähtämistä pitäisi karttaa tiukasti.
Useissa yhteyksissä olen painottanut tarvetta tehostaa hyvinvointipalvelujen tuottamista. Hyvinvointipalvelujen rahoittamisen koko ydinongelma tuntuu olevan se, että työn tuottavuus nousee julkisella sektorilla hitaammin kuin yksityisellä sektorilla. Palkat sitä vastoin nousevat molemmilla sektoreilla jokseenkin tai ainakin lähes samaa vauhtia.
Julkisten palvelujen oikean sisällön ja mitoituksen ohella on välttämätöntä varmistaa voimavarojen mahdollisimman tehokas kohdentaminen ja käyttö sekä tarvittavan työvoiman saanti tulevaisuudessa.
Julkisten palvelutuotantoyksiköiden välillä on suuria ja varsin pysyviä tehokkuuseroja, joita ei voida selittää olosuhdetekijöillä. On esimerkiksi arvioitu, että sosiaali- ja terveyspalvelujen ja opetuspalvelujen tuottavuus voisi kasvaa 10 - 20 prosenttia, jos kaikki palvelut tuotettaisiin yhtä tehokkaasti kuin tämän hetken tehokkaimmat. Tätäkin suurempaan tuottavuuden kasvuun voidaan päästä rakenteita, toimintatapoja ja tietotekniikan käyttöä uudistamalla. Tämä on Lissabonin strategian mukaista tietoyhteiskunnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistämistä, jossa meillä Suomessa pitäisi olla mitä parhaat edellytykset toimia edelläkävijänä.
Julkisten palvelujen tehostaminen ymmärretään valitettavan usein väärin. Nähdään, että kysymyksessä on työtahdin jatkuva kiristäminen ja työntekijöiden etujen huononnukset. Kustannussäästöjen nimissä julkinen sektori ja erityisesti kunnalliset työnantajat ovat ottaneet käyttöön laajamittaisen pätkätyön, sellaisillakin aloilla joilla työnäkymät ovat pitemmän päälle erittäin vakaat. Tällaiset temput eivät ole työn tehostamista, eikä niillä voida pitemmän päälle saada aikaan kunnollisia tuloksia. Näkyvissä alkaa myös olla jo tilanne, jossa työvoimasta on pulaa. Viimeistään silloin joudutaan turvautumaan toisiin menetelmiin, jotta saataisiin ammattitaitoista työvoimaa hoitamaan julkiset palvelut. Työvoiman riiston asemesta työn tehokkuutta tulisi parantaa lopettamalla tarpeettomiksi tulleiden töiden tekeminen, keskittymällä olennaisiin asioihin ja suorittamalla tehtävät mahdollisimman tehokkaasti. Se, että julkisessa sektorissa on turvauduttu pätkätyön tapaisiin menetelmiin, viittaa minusta siihen, että julkisen sektorin suurimmat haasteet liittyvät viime kädessä kykyyn organisoida julkisen sektorin työntekoa ja laajemmin tuotantoa tehokkaasti ja pitkäjänteisesti, siis ”johtajuuteen” laajasti ymmärretyssä mielessä.
Hyvinvointiyhteiskunnan uudistamiseksi on Suomessa viime vuosina tehty paljon. Terveydenhuoltosektorin ja mahdollisesti eräiden muidenkin hyvinvointivaltion toimintojen tuottavuus on selvästi parantunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Mutta työ jatkuu. Kuten totesin, Suomen yhteiskunnan menestyksen kannalta ehkä keskeisin lähivuosikymmenten haaste on julkisen sektorin palvelujen tuotannon uudistaminen siten, että ero julkisten palvelujen ja yksityisen tavaratuotannon tuottavuuskehityksessä edelleen pienenee.
Osa julkisen sektorin tähänastisesta tuottavuuden noususta voi olla saavutettu sellaisin keinoin, jotka on nyt loppuun käytetty. Toivon - ja uskon - kuitenkin, että mukana on myös tuotekehittelyn ja teknologian vaikutusta, eli sellaista kehitystä, jota Suomessa huipputeknologian soveltajana on ja joka voi jatkua tulevaisuudessakin. Uuden teknologian myötä myös julkisessa sektorissa ovat avautuneet suuret mahdollisuudet työn järkeistämiseksi ja tuottavuuden lisäämiseksi.
Sen lisäksi että tietoteknologiaa käytetään hyväksi itse hoitopalveluissa, sitä luonnollisesti on käytettävä hyväksi myös palvelujen organisoinnissa, joissa todennäköisesti on saatavissa eniten säästöjä. Sosiaali- ja terveysalan palvelujen tuotantoa voidaan tehostaa mm. kunta- ja palvelurakenteita uudistamalla, seutuyhteistyöllä ja verkottumisella. Mittakaava- ja erikoistumisetuja sekä yhteispalvelua voidaan hyödyntää. Tuotantotapoja uudistettaessa tekniset välineet ovat usein olleet vain katalysaattorin asemassa siten että tuottavuuden kasvun kannalta tärkeät muutokset ovat tapahtuneet ajattelutavoissa ja työskentelymenetelmissä.
Kun puhutaan tuottavuuden kasvun nostamisesta palvelujen tuotannossa, haluan korostaa, että kyseessä ei ole palvelujen laadun heikentäminen – niin kuin julkisuudessa usein näkee esitettävän. Kyse on siitä, että laadukkaat palvelut tuotetaan tehokkaasti – ammattitaitoisesti ja luotettevasti. Näistä ihmiset ovat myös valmiita maksamaan veroja.
***
Arvoisat kuulijat!
Suomen ja muiden Euroopan maiden sosiaali- ja terveysala tulee olemaan suurten haasteiden edessä lähivuosinakin. Haasteet ovat hyvin samanlaisia kaikissa Euroopan maissa. Emme varmaankaan osaa tällä hetkellä arvioida oikein kaikkia tulevia kehityslinjoja. Varma asia kuitenkin lienee se, että laadukkaiden hyvinvointipalvelusten säilyttämiseksi uudistukset ovat välttämättömiä. Hyvinvointipalvelusten turvaamiseksi joudutaan tekemään työtä laajalla rintamalla.
Euroopan maat ovat jo reagoineet eri tavoin edessä oleviin haasteisiin. Hyvinvointipalvelujen näkökulmasta mielestäni tärkeä avaus oli EU:lle Lissabonissa vuonna 1990 hyväksytty yleinen talousstrategia, jossa sosiaalinen koheesio ja vahva talous ajateltiin saman asian kahdeksi eri puoleksi: Hyvinvointipalvelujen ylläpito vaatii vahvaa taloutta, mutta myös vahva talous edellyttää hyvinvointivaltion palveluja, jotka ylläpitävät ja lisäävät työvoimaan osallistumista ikääntyvässä Euroopassa. Tiedetään, että talous toimii paremmin kun sosiaalipalvelut ovat kunnossa. Luonnollisesti sosiaaliturva on myös itseisarvo ja siksi se on järjestettävä silloinkin kun se ei ”maksa itse itseään takaisin”. Talouden tulee toimia viime kädessä ihmisiä varten. Mielestäni tämä on myös Lissabonin strategian ydinkohta.
Strategia on tavoitteiltaan edelleen hyvin ajankohtainen, vaikka sen toimeenpano on osin kangerrellut. Vahva julkinen talous ja vakaa rahapolitiikka ovat ensiarvoisen tärkeitä tukipilareita edessä oleviin muutoksiin varauduttaessa. Sisämarkkinoiden toimintaa on edistettävä mm. toteuttamalla eurooppalaiset integroituneet rahoitusmarkkinat. Avainasemassa hyvinvointivaltion pelastamiseksi on talouden vanhentuneiden rakenteiden uusiminen. Yhtäältä tämä tarkoittaa kokonaan uusien, korkean tason teknologiaan nojaavien teollisuus- ja palvelualan työpaikkojen luomista. Toisaalta paljon voidaan saavuttaa hyödyntämällä uusia tuotantotapoja ja lisäämällä työn tuottavuutta olemassa olevilla työpaikoilla. Pelkästään jo kokonsa perusteella sosiaali- ja terveysala on avainasemassa, kun julkisen sektorin tuottavuutta kohotetaan.
Osana julkisen palvelun tehostamispyrkimyksiä yksityisen sektorin osuutta julkisten palvelujen tuottamisessa tullaan tulevaisuudessa todennäköisesti vahvistamaan. Tähän liittyen julkisen sektorin toimintaa joustavasti täydentävien järjestöjen ja ns. kolmannen sektorin merkitys julkisten palvelujen tuottamisessa on todennäköisesti myös lisääntymässä. Tähän tärkeään tehtäväkenttään minulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä paneutua tarkemmin. Se kuitenkin toteaisin, että järjestöjen vastuulla ei luonnollisestikaan ole julkisten hyvinvointipalvelujen mahdollisten aukkokohtien paikkaaminen. Pikemminkin järjestöjen tulee tavoitella omia, itsenäisesti asetettuja tavoitteitaan. Toivotan teille onnea ja menestystä tärkeissä ja haasteellisissa tehtävissänne.