Rahoitusmarkkinoiden tila ja kehitysnäkymiä
Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Toivo-taloustalkoot -talousseminaarissa Kouvolassa
Tarkasteluni lähtökohta on kansainvälinen ja eurooppalainen, sillä rahoitusmarkkinat jos mitkä ovat viime kädessä maailmanlaajuiset. Tämän osoittaa myös runsas vuosi sitten Yhdysvaltain subprime-asuntoluottojen markkinoilta alkaneen rahoitusmarkkinahäiriön leviäminen ympäri maailmaa.
Käsittelenkin aluksi kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden viimeaikaisia ongelmia ja niiden herättämiä ajatuksia. Rahoitusmarkkinahäiriöllä on suuri merkitys myös Suomelle, vaikkakin onneksemme Suomi on välttynyt tällä kertaa pahoilta omilta ongelmilta. Vapaiden rahoitusmarkkinoiden luonteeseen näyttää kuuluvan taipumus niiden ajoittaisiin häiriöihin, jopa suoranaisiin kriiseihin. Näitä on ilmeisen vaikea estää, mutta niistä voidaan yrittää oppia.
Keskustelen myös lyhyesti rahapolitiikan roolista ja mahdollisuuksista rahoitusmarkkinoiden häiriötilan oloissa.
Lopuksi puhun eurooppalaisten rahoitusmarkkinoiden integraatiokehityksestä ja sen tuomista mahdollisuuksista.
***
Viimeaikaisista rahoitusmarkkinahäiriöistä
Riskit ja niiden realisoituminen ovat erottamaton osa rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Kohtuullisten – selvästi viimeaikaista lievempien – häiriötilojen ajatellaan olevan jopa hyödyllisiä: ne ylläpitävät terveellistä riskitietoisuutta. Tämä on yksi tapa, jolla markkinamekanismi korjaa itse ongelmiaan.
Nyt koettua ja yhä käynnissä olevaa rahoitusmarkkinoiden häiriötilaa ei voi pitää normaalina, terveenä vaihteluna. Sen kesto ja syvyys ovat yhä arvailujen varassa, mutta epäilemättä tämäkin häiriötila ajallaan rauhoittuu. Nyt on aika analysoida kriisin syyt ja keskustella, miten rahoitusmarkkinoiden vastus-tuskykyä voidaan jatkossa kohentaa.
Rahoitusmarkkinoiden häiriötilan taustaa
Viime vuosien ja vuosikymmentenkin aikana kotitalouksien ja yritysten velka-asteet ovat kasvaneet yleisesti maailmantaloudessa ja myös Suomessa. Tämä kehitys on pääosin myönteistä ja heijastaa rahoituksen välityksen kehitystä. Kilpailu rahoitusmarkkinoilla on johtanut laina-aikojen pidentymiseen, korkomarginaalien supistumiseen samalla kun riskien hajauttamisen kehittyminen ja teknologia ovat mahdollistaneet pankkien kannattavan toiminnan myös supistuneiden marginaalien oloissa.
Rahoituksen voimakkaaseen kasvuun on samalla liittynyt ongelmia. Luottokannan kasvaessa luottoriskit ovat kasvaneet. Samalla riskien hinnoittelu on ollut horjuvaa. Vielä viime vuoden kesällä, rahoitusmarkkinahäiriön kynnyksellä, riskilisät kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla olivat niin matalia, että tilannetta pidettiin laajalti kestämättömänä: hinnoittelu rahoitusmarkkinoilla ei voinut heijastaa riskien aitoa kustannusta.
Osansa riskien aliarvioimiseen oli vuosia jatkuneilla varsin keveillä rahoitusoloilla. Näihin rahoitus-oloihin oli hyviä syitä: Muun muassa tuotannon siirtyminen halpatuotantomaihin painoi maailmankaupan hintoja alaspäin, ja deflaation välttämiseksi keskuspankit pitivät korkotasoa varsin matalana. Yleisen korkotason alentuessa rahoitusmarkkinoilla kiertävä runsas rahoitus joutui hakemaan sijoituskohteita yhä riskipitoisemmista investoinneista totutun tasoisten tuottojen saavuttamiseksi. Seurauksena sijoitusten ja velkamateriaalin laatu heikkeni. Tästä selvimmän esimerkin tarjoaa Yhdysvaltain osin holtittomaksi päässyt asuntolainoitus, ja se onkin tämänkertaisen kriisin alkuunpanija.
Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ongelmissa keskeisessä roolissa oli asuntoluottojen arvopaperistaminen. Asuntoluottojen arvopaperistaminen tarkoittaa yksittäisten asuntoluottojen kokoamista, paketoimista ja myyntiä eteenpäin arvopapereina. Monissa tapauksissa luoton myöntäneen pankin ja loppusijoittajan väliin muodostui moniportainen ketju, jossa asuntoluottojen paketoinnissa syntyneet arvo-paperit paketoitiin uudelleen kahteen tai kolmeen kertaan yhä eksoottisemmiksi muodostuviksi joh-dannaisarvopapereiksi.
Riskien hajauttaminen jälkimarkkinakaupalla ja johdannaisilla on sinänsä myönteistä, mutta sen hallitsemattomaan käyttöön liittyy monia ongelmia:
1. Kannustimet valvoa luottokelpoisuutta heikkenevät. Kun pankki luottoa myöntäessään tietää, että luottoriskin kantaa joku toinen, ei riskiarviota välttämättä laadita yhtä huolellisesti kuin jos riskit maksettaisiin omasta kukkarosta.
2. Käsitys riskistä ja sen käyttäytymisestä eri tilanteissa hämärtyy. Kun arvopaperi siirtyy alkuperäiseltä arvioijalta ja luoton myöntäjältä jälkimarkkinasijoittajille, jopa moniportaisessa siirrossa, on sijoittajalla heikot edellytykset muodostaa valistunut arvio viimeisessä paketoinnissa muodostuvan arvopaperin riskiominaisuuksista.
Käytännössä luottoriskien arviointi jäi paljolti muutamien riskiluokituslaitosten varaan. Näihin riskiluokituksiin suhtauduttiin liian luottavaisesti; myös luokituslaitosten ymmärtämys näiden monimutkaisten arvopapereiden riskeistä osoittautui heikoksi. Luokitukset rakennettiin lähinnä historian antamaan todennäköisyyteen erilaisessa rahoitusasemassa olevien kotitalouksien joutumisesta maksukyvyttömyyden tilaan normaaleissa talousoloissa. Niissä ei kyetty arvioimaan koetun kaltaiseen asuntomarkkinoiden pysähtymiseen liittyviä luottoriskejä. Hienokaan matematiikka ei auta, jos aidot alkuperäiset riskiarviot ovat hataria.
3. Paljon on kritisoitu myös rahalaitosten bonusjärjestelmiä. Useille sijoituksille on tyypillistä, että tuotot niistä ovat etupainoisia, mutta riskit vahvasti takapainoisia. Jos sijoitushenkilöstöä palkitaan niin, että palkkioissa painottuvat alkuvaiheen tuotot mutta eivät myöhemmän ajan mahdolliset tappiot, lisätään rahoituslaitosten ja koko talouden riskiä huomattavasti. Juuri näin näyttää viime vuo-sina käyneen. Monien ongelmiin joutuneiden kansainvälisten pankkien bonusjärjestelmät ovat eduiltaan ylittäneet kohtuuden rajat.
4. Arvopaperistamista käytettiin paitsi riskien hallintaan, ilmeisesti myös viranomaisten pankeille asettamien vakavaraisuusvaatimusten kiertämiseen. Pankkeihin kohdistuvat vakavaraisuussäännökset asettavat rajat pankkien taseessaan pitämien riskiluottojen määrälle. Eräät pankit näyttävät kiertäneen näitä säännöksiä siirtämällä riskejä taseensa ulkopuolisiin sijoitusyhtiöihin. Vaikka nämä sijoitusyhtiöt ovat muodollisesti olleet pankeista riippumattomia, käytännössä pankit ovat joutuneet takaamaan niiden toiminnan. Siten arvopaperien siirtäminen ulkopuolelle ei käytännössä ole suojannut pankkeja riskeiltä.
Ei ole yllättävää, että voimakas rahoituksen kasvu ja riskien alihinnoittelu johtivat markkinahäiriöihin. Kun riskejä otetaan, niistä osa myös aikanaan realisoituu.
Kriisin vaikutuksista
Markkinahäiriön alettua riskilisät nousivat räjähdysmäisesti. Eräät pankit ovat viime aikoina makselleet luotonotostaan jopa 5 prosenttiyksikön ylittäviä marginaaleja. Ehkä vielä merkille pantavampaa on, miten kriisi ei ole jättänyt juuri ketään osattomaksi: riskilisät ovat nousseet kaikilla. Riskilisät pankkien välisillä interbank-markkinoilla, jotka ennen kriisiä olivat muutaman prosent-tiyksikön sadasosan suuruisia, ovat lähennelleet prosenttiyksikköä. Turvasatamia, riskittömäksi koettuja toimijoita, ei rahoitusmarkkinoilla juurikaan ole. Tilanteessa heijastuu se epävarmuus riskien jakautumisesta, joka ei vielä vuodenkaan jälkeen ole hälventynyt ja joka näyttää olevan yhteistä niin markkinaosapuolille kuin viranomaisillekin.
Tältä osin kansainvälinen häiriö on heijastunut laajasti myös Suomen rahoitusmarkkinoille, vaikka täällä ei pankkien ongelmia ole esiintynytkään. Euribor-korkoihin sisältyvien riskilisien huomattava nousu on koskettanut myös Suomea osana euroaluetta. Tämä on aiheuttanut monien suomalaisten velallisten korkoihin lisän, jota rahapolitiikka sinänsä ei ole tavoitellut.
Ilmeisesti rahoitusriskien kokonaisuus Suomessa ja euroalueella on kuitenkin melko vakaasti hallinnassa. Maailmantalous on yhä nopeassa kasvussa ja tuotannollisten yritysten kannattavuus on yleisesti hyvä. Vaikka häiriö on koskettanut kaikkia kehittyneiden maiden rahoitusmarkkinatoimijoita, vakavien rahoitusongelmien kanssa kamppailee niistä vain pieni osa.
Mitä kriisistä voi oppia rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ja valvonnan kannalta?
Monenlaisia kysymyksiä on jo hahmottunut, mutta vastauksien etsiminen on vasta alkanut.
Yksi ilmeinen kysymys koskee arvopaperistamisen tulevaisuutta. Vaikka arvopaperistamiseen liittyvät ongelmat ovat kiistämättä käynnissä olevan häiriön ytimessä, ei arvopaperistamista pidä kategorisesti tuomita eikä pyrkiä lopettamaan. Oikein käytettynä arvopaperistaminen on tehokas väline pankkien varainhankintaan. Se mahdollistaa riskien hajauttamisen pankkisektorilta eläkerahastoille, sijoitusrahastoille ja muille tahoille. Arvopaperistamalla esim. asuntomarkkinoiden systeeminen riski kyetään jakamaan useammille ja vahvemmille hartioille, ja siten parantamaan rahoitusjärjestelmän kestävyyttä.
Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei mitään tarvitsisi tehdä. Jatkossa arvopaperistaminen tulee kyetä toteuttamaan tavalla, joka säilyttää kannustimet vastuulliseen toimintaan eikä johda Yhdysvalloissa koetun kaltaisiin ylilyönteihin. Tuotteita tulee standardoida ymmärrettävään muotoon, taustalla oleviin velkapapereihin tulee soveltaa hyvin määriteltyjä kriteerejä. Euroopassa arvopaperistaminen on useimmissa maissa vielä siinä määrin alkuvaiheessaan, että järjestelmät voidaan rakentaa lähtökohtaisesti paremmiksi.
Laajempi kysymys on, miten suhtautua ylipäänsä innovaatioon rahoitusmarkkinoilla. Arvopaperistamisen synty ja hurja kasvu Yhdysvalloissa on yksi esimerkki sarjassa rahoitusmarkkinoiden innovaatioita, jotka kerta toisensa jälkeen vievät rahoitusmarkkinat tutkimattomille vesille. Myös jatkossa tulee uusia tuotteita, joiden toimintaa ei aluksi täysin ymmärretä. Tällaisia innovaatiota ei voi eikä pidä yrittää sääntelyn keinoin estää. Sen sijaan on tärkeää varmistaa, että innovaatioista koituvat riskit eivät uhkaa rahoitusmarkkinoiden perusrakenteita, ja erityisesti turvata talletuspankkien vakaus.
Tässä suhteessa rahoitusmarkkinaviranomaisilla monessa maassa on vakavan keskustelun paikka. Monet talletuspankit, myös Euroopassa, olivat hankkineet mittavia positioita Yhdysvaltain subprime-arvopapereita ilman, että valvovilla viranomaisilla oli siitä tietoa. Ja vaikka viranomaisilla olisi ollut kaikki tarvittava tieto, voi kysyä, olisiko valvoja silti ymmärtänyt näihin sijoituksiin liittyvät riskit ennen kuin ne viime vuoden kesällä alkoivat realisoitua.
Käynnistynyt keskustelu tulee koskemaan myös mahdollisia tarpeita uuteen sääntelyyn. Joudutaan pohtimaan tapoja, miten talletuspankit – rahoitusmarkkinoiden selkäranka – kyetään suojaamaan rahoitusmarkkinoiden myrskyltä. Voisiko sääntelyllä rakentaa talletuspankkien ympärille parempia turvavalleja ja ohjata talletuspankkien sijoitustoimintaa tavalla, joka takaisi valvojien edellytykset varmistua pankkien vakavaraisuudesta. Rahoitusmarkkinoiden historiassa on ollut vaiheita, joissa talletuspankkitoiminta ja investointipankkitoiminta on ollut lailla erotettu. Tällaisessa mallissa talletuspankit ovat rahoitusmarkkinoiden turvasatamia tavallisten tallettajien varoille, kun taas investointipankkien avulla voivat tavoitella parempia tuottoja ne, joilla on halua ja kykyä kantaa riskejä. Radikaaleihin uudistuksiin tuskin tällä kertaa päädytään. Silti kuluneen vuoden opetukset on syytä huolellisesti punnita.
Edelleen joudutaan miettimään rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ja valvonnan rakenteita. Käynnissä olevan rahoitusmarkkinahäiriön vakavaraisuusongelmiin joutuneet pankit, kuten Englannin Northern Rock, ovat olleet kansallisesti toimivia, ja kussakin tapauksessa kansalliset viranomaiset ovat toimineet nopeasti rauhoittaakseen tilanteen. Kansainvälisesti toimivat euroalueen pankit eivät ole vastaavanlaisia vaikeuksia kokeneet. Tästä on syytä olla erityisen tyytyväinen, sillä rahoitusmarkkinoiden valvonta ei ole Euroopassa kansainvälistynyt samaa vauhtia kuin pankkitoiminta, vaan valvonta- ja kriisinhoitorakenteet ovat säilyneet pitkälti kansallisina. Yhteistyötä kansallisten viranomaisten välillä on toki kehitetty, mutta silti on selvää, että jos voimakkaasti kansainvälistynyt euroalueen pankki joutuisi vaikeuksiin, törmättäisiin pian monenlaisiin ratkaisemattomiin vastuukysymyksiin. Häiriö onkin jälleen kerran muistuttanut, miten tärkeää on, että rahoitusmarkki-noiden sääntely ja valvonta kehittyy rahoitusmarkkinoiden mukana.
Rahapolitiikan rooli ja mahdollisuudet
Maailmantalouden vahvuus ja kasvanut kysyntä ovat lisänneet inflaatiopaineita monissa hyödykeryhmissä, erityisesti elintarvikkeissa. Inflaatio on kiihtynyt kaikkialla, mutta erityisen voimakkaasti keskeisissä kehittyvissä maissa, kuten Kiinassa. Elintarvikkeiden hintojen kallistuminen näkyykin korostuneena suhteellisen köyhissä maissa, Kiinan ohella mm. itäisessä Euroopassa, joissa kuluttajahintaindeksissä elintarvikkeiden paino on suuri. Silti myös meillä elintarvikkeiden hintojen nousu on aiheuttanut ymmärrettäviä reaktioita erityisesti pienituloisten väestöryhmien keskuudessa.
Tilanteesta tekee keskuspankkien näkökulmasta erityisen ongelmallisen se, että inflaation kiihtyminen on ajoittunut samaan ajankohtaan kuin rahoitusmarkkinoiden häiriö. Rahapolitiikka joutuu taltuttamaan inflaatiota tilanteessa, jossa rahoitusmarkkinoilla on pahoja häiriöitä, ja talouskasvu selvästi hidastunut. Keskuspankkien pelivara on kuitenkin suhteellisen pieni. Inflaation irti päästä-minen toisi nykytilanteessa korkeintaan perin lyhytaikaisen helpotuksen rahoitusmarkkinoiden ja makrotalouden ongelmiin. Mitä pitemmälle hintavakauden annetaan murentua, sitä suuremmat kustannukset sen korjaamisesta aikanaan koituvat.
Siten Euroopan keskuspankin rahapolitiikka on mitoitettu myös rahoitusmarkkinoiden häiriön aikana hintavakauden näkökulmasta. Samalla EKP on käyttänyt muita välineitään aktiivisesti rahoitusmarkkinatilanteen rauhoittamiseksi. Erityisesti EKP on turvannut rahoitusmarkkinoiden likviditeetin ja siten estänyt häiriön eskaloitumisen akuutiksi rahoitusmarkkinakriisiksi.
Jatkossa rahoitusmarkkinoiden luotettavuuteen joudutaan myös rahapolitiikan valmistelussa kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Rahoitusjärjestelmän toimintakyky on ilmeisen välttämätön ehto sille, että rahapolitiikan ohjausjärjestelmä ja välittymismekanismi toimivat vakaasti ja ennustettavalla tavalla. Rahoitusmarkkinoiden häiriöt vaikeuttavat oleellisesti rahapolitiikan mitoittamista.
On myös tärkeää ymmärtää keskuspankkien mahdollisuuksien rajat rahoitusmarkkinakriisien hoidossa. Keskuspankit voivat tukea rahoitusmarkkinoiden likviditeetin säilymistä, mutta ne eivät voi hoitaa rahalaitosten vakavaraisuusongelmia - se on vakausviranomaisten ja valtiovarainministeriöiden asia.
Mikä muuttuu
Mikä sitten muuttuu nykyisen kriisin seurauksena. Rahoituslaitosten toiminta on jo muuttunut – ainakin joksikin aikaa – varovaisemmaksi. Koroissa näkyvät riskilisät ovat nousseet ja luotonannon ehtoja on monissa maissa selvästi kiristetty. Tätä osoittavat mm. euroalueelta julkaistut, rahalaitosten luottoehtoja koskeneet kyselytutkimukset. Osittain tämä kehitys on tervettä kehitystä, mutta vaarana on, että varovaisuus menee liiallisuuksiin. Toistaiseksi ylivarovaisuudesta ei kuitenkaan ole näkyvissä ilmeisiä merkkejä.
Tavallisen suomalaisen pankkiasiakkaan tilanne ei varmaankaan nykyisen kriisin vuoksi oleellisesti muutu. Suomen rahoitusjärjestelmässä ei ole syvällisiä ongelmia tällä hetkellä.
Merkittävä kysymys liittyy kuitenkin viitekorkoihin, mm. Suomessa ja euroalueella yleisesti käytettyihin euriborkorkoihin. Tähän viittasin jo edellä; euriboreihin sisältyvä, pankkien toisiltaan perimä riskilisä on noussut välillä kohtuuttoman suureksi. Vastaavanlainen ongelma on leimannut maailmalla yleisesti luottojen ja talletusten viitekorkoina käytettyjä, Lontoossa noteerattuja liborkorkoja. Tämä on herättänyt laajan keskustelun näiden viitekorkojen tarkoituksenmukaisuudesta.
On vaikea sanoa, mihin kehitys johtaa. Ei varmaankaan euribor- ja liborkorkojen katoamiseen, ehkä kuitenkin niiden merkityksen vähenemiseen. Varmaan markkinat kehittävät osin vaihtoehtoisia viitekorkoja. Keskuspankit eivät yleensä viitekorkojärjestelmiin puutu, vaikkakin meillä aikoinaan Suomen Pankki varsin poikkeuksellisesti heliborkorkoja hallinnoi. Todennäköisesti kuitenkin euri-bor- ja liborkorot hiljalleen vakautuvat, oletettavasti tosin niin, että niihin jää vähän aikaisempaa suurempi pankkien riskilisä.
Rahoitusmarkkinoiden integraatiosta
Lopuksi muutama sana Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentymisestä. Voisi ajatella otollisem-piakin ajankohtia rahoitusmarkkinoiden eurooppalaisen integraation hyödyistä puhumiseen. Tällaisina aikoina, jolloin kansainväliset rahoitusmarkkinat ovat pitkittyvän turbulenssin kourissa, voivat integraation riskit näyttää hyötyjä pienemmiltä. On kuitenkin syytä huomata, että turbulenssin oloissakin EMU on turvannut Suomen pankkisektorille varsin vakaan toimintaympäristön. Vaikka ympärillä on myrskynnyt, on laiva ollut niin suuri, ettei ole tarvinnut pelätä sen kaatumista.
EMU, Euroopan talous- ja rahaliitto, ei ole projektina valmis. Rahapolitiikka on euroalueella yhteinen, ja pankkien väliset interbank-markkinat ovat pääosin yhdentyneet. Monelta muulta osin ollaan vasta puolitiessä tai jopa matkan alussa.
Yhteinen raha ja yhteiset rahoitusmarkkinat on syytä nähdä osana EU:n laajempaa yhteismarkkina-projektia. Yhteismarkkinat eivät voi täysin toteutua sirpaloituneilla rahoitusmarkkinoilla: tasavertainen kilpailu ei toteudu, jos kansalliset rajat vaikeuttavat maksuliikennettä.
Samoin pääomamarkkinoiden hajanaisuus tarkoittaa, että esimerkiksi tärkeän riskirahoituksen saatavuus voi vaihdella maittain. Yhdysvaltain rahoitusmarkkinat tarjoavat hyvän esimerkin rahoitusmahdollisuuksista, joita kehittyneet rahoitusmarkkinat tarjoavat yrityksille. Yrittäjyyteen perustuvilla yhtiöillä ja niiden toteuttamilla innovaatioilla, keksintöjen kaupallisella hyödyntämisellä, on ollut huomattava vaikutus maan talouden perusteiltaan edelleenkin vahvaan kilpailukykyyn. Yhdysvaltojen yrittäjyyttä ovat tukeneet aktiiviset ja taitavat pääomasijoittajat, jotka sen lisäksi, että tuovat alkavaan yritykseen rahoitusta, myös tarjoavat liikkeenjohdollista tukea ja samalla kontrolloivat yritystä. Ekonomistit, yritysjohtajat ja poliittiset päätöksentekijät ovatkin varsin yksimielisiä siitä, että elinvoimainen pääomasijoitustoiminta on maan innovatiivisuuden tärkeimpiä avaintekijöitä. Samalla tavoin uskotaan laajalti, että pääomasijoitustoiminnan heikkous on Euroopan talous-dynamiikan heikkouden tärkeä syy. Riskipääoman tarjonta asukasta kohden on ollut Euroopassa karkeasti ottaen vain noin viidennes Yhdysvaltain tasosta. Toimet riskirahoituksen tarjonnan lisäämiseksi Euroopassa ovat tervetulleita.
On kuitenkin syytä huomata, että rahoitusmarkkinat muodostavat kokonaisuuden ja että esimerkiksi pääomasijoitustoiminnan kukoistus Yhdysvalloissa perustuu paljolti rahoitusmarkkinoiden muiden lohkojen toimivuuteen. Mainitsen tästä vain yhden esimerkin: mahdollisuudet irtaantua tehdyistä sijoituksista kannattavasti vaikuttavat huomattavasti pääomasijoittajien halukkuuteen tehdä sijoituksia ja kerätä uutta pääomaa uusiin sijoituksiin. Pääomasijoitustoiminnan kehitys riippuu siten myös siitä, kuinka hyvin rahoitusjärjestelmä tuottaa irtaantumismahdollisuuksia. Irtaantuminen tapahtuu esimerkiksi listautumalla pörssiin. Pienillä kansallisilla rahoitusmarkkinoilla irtaantumis-mahdollisuudet väistämättä ovat rajalliset. Tämä kävi hyvin ilmi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) selvityksestä, jonka mukaan kotimaiset rahoitusmarkkinat eivät vastaa pääomasijoittajien irtaantumistarpeisiin. Selvää on, että Euroopan pääoma- ja rahoitusmarkkinoiden yhdentyminen tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia tässä suhteessa.
Myös äsken mainitsemani pankkivalvonnan hajanaisuus vaikeuttaa pankkisektorin kansainvälistymistä ja sitä kautta kilpailua pankkipalvelujen alalla. Jos Euroopan integraation eteneminen heijastelisi suoraan jäsenmaiden yhteisten intressien merkitsevyysjärjestystä, yhteinen rahoitusvalvonta olisi varmaan toteutunut jo kauan sitten. Viime kesästä lähtien koettu rahoitusmarkkinoiden turbulenssin ja epäluottamuksen jakso on muistutus siitä, että rahoitusmarkkinoilla ajatukset kansallisesta vakaudesta ja kansallisista keinoista sen ylläpitämiseksi eivät vastaa tämän päivän todellisuutta. Rahoitusalalla kotivaltioperiaatteeseen perustuva valvontamalli ei riitä. (Kotivaltioperiaatehan tarkoittaa käytännössä sitä, että jos esimerkiksi Suomessa toimiva suurikin pankki muuttuu ulkomaisen pankin sivukonttoriksi, sen valvonnasta lähtökohtaisesti vastaa ulkomaisen kotivaltion rahoitusvalvonta, toki yhteistoiminnassa Suomen, ”isäntävaltion”, rahoitusvalvonnan kanssa). Tarvitaan yhdentynyttä eurooppalaista rahoitusvalvontaa. Väheksymättä tähän liittyviä suuria käytännöllisiä ja poliittisia ongelmia, asia ei poistu agendalta ennen kuin integraatio tälläkin alalla ottaa uusia askelia.
Kaikilla näillä alueilla integraatiokehitys on käynnissä: Yhteiseurooppalainen maksualue SEPA käynnistyy vaiheittain tehden maksamisen euroalueella yhtä helpoksi kuin Suomen sisällä vuoden 2010 loppuun mennessä. Pörssitoiminta yhdentyy jopa globaalisti. Arvopapereiden selvitys rajojen yli halpenee viimeistään silloin kun ns. TARGET2S -projekti toteutuu. Pankkivalvonnan ja kriisinhallinnan rakenteista käydään keskustelua monilla foorumeilla.
Rahoitusmarkkinoiden kehittämistyö ja säätelyn yhtenäistäminen on vastedeskin EU:n talouspoliittisessa yhteistyössä keskeisellä sijalla. Kansallisesti lohkoutuneiden rahoitusmarkkinoiden yhdis-tämistyö yksiksi hyvin toimiviksi ja turvallisiksi eurooppalaisiksi rahoitusmarkkinoiksi tarjoaa hyvän esimerkin siitä EU:n puitteissa tehtävästä erittäin tärkeästä, mutta paljolti näkymättömiin jäävästä talouspoliittisesta yhteistyöstä, jolla on tulevaisuuden kannalta suuri merkitys. Komission, jäsenvaltioiden – ei vähiten EU:n neuvostossa – ja Euroopan parlamentin saumaton lainsäädäntötyö on tässä erittäin tärkeää. Myös Euroopan keskuspankki ja koko Euroopan keskuspankkijärjestelmä (EKPJ) – ja sen osana Suomen Pankki – ovat myös mukana kehitystyössä. (EKPJ:n perustehtäviin kuuluu esimerkiksi maksujärjestelmien moitteettoman toiminnan edistäminen.) Käytännössä luonnollisesti keskeisiä ovat rahoitusmarkkinoiden eri osapuolten omaehtoiset toimet Euroopan markkinoiden kehittämiseksi.
On myös huomattava, että rahoitusmarkkinoiden yhdentymisen tavoitteena ei ole hyödyttää pankkeja tai muita rahoitusmarkkinatahoja. Rahoitusmarkkinoiden yhdentymisellä pyritään edesauttamaan EU:n sisämarkkinoiden toimintaa, tarjoamaan EU:n yrityksille laajemmat kotimarkkinat ja yhtäläiset edellytykset kilpailla. Viime kädessä näin tuetaan EU:n yritysten kilpailukykyä ja kansalaisten ostovoimaa.
Euron myötä laajentuneet kotimarkkinat ovat erityisen tärkeät Suomelle, joka usein yksin on liian pieni markkina-alue etenkin yritysten elinvoimaiselle kasvulle. Etenkin pienten ja keskisuurten yritysten kannattaisikin mielestäni lisätä ponnistelujaan Keski-Euroopan laajojen ja vauraiden mark-kinoiden valloittamiseksi.
***
Hyvät kuulijat
Tämän seminaarin otsikko korostaa ”toivoa” ja ”taloustalkoita”. Tähän teemaan liittyen haluan yhteenvetona esitykseni lopuksi muistuttaa meitä koko EU:n integraatioprosessin tärkeydestä ja onnistumisista, jotka ovat seurausta toivosta ja talkoista.
Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta Rooman sopimuksen solmimisesta, joka käynnisti historiallisesti ainoalaatuisen taloudellisen ja poliittisen yhdentymisprosessin maanosassamme. Kuluneina vuosikymmeninä integraatio on sykleittäin syventynyt ja laajentunut. Tällä hetkellä demokraattisten valtioiden muodostamassa EU:ssa asuu 450 miljoonaa ihmistä, joista 320 miljoonaa euroalueella.
Vaikka perimmäiset tavoitteet, rauhan ja hyvinvoinnin turvaaminen Euroopassa, ovat pysyneet samoina, prosessin käyttövoimana ovat olleet taloudellisessa ja poliittisessa ympäristössä tapahtuneet muutokset. Eurooppalainen agenda on heijastanut aikaansa: integraation syveneminen alkoi hiili- ja terästeollisuudesta ja eteni sitten maatalous- ja kauppapolitiikkaan. Luotiin tulliunioni ja yhtenäismarkkinat. 1990-luvulla painopiste oli yhteisen rahapolitiikan perustan rakentamisessa ja yleensäkin makrotalouspolitiikan koordinoinnissa. Viime aikoina huomiota on kiinnitetty esimerkiksi kor-keakoulutukseen ja tutkimukseen: Bologna-prosessi tähtää yhteisen Euroopan laajuisen korkeakoulutusalueen luomiseen.
Mitä tulee rahatalouden yhdentymiseen, se on kuulunut osana eurooppalaiseen integraatiostrategiaan jo Rooman sopimuksen alkuajoista asti, joskin konkreettisemmat asiat, kuten kaupan rajojen ja ihmisten liikkumisen esteiden poistaminen olivat alkuaikoina selkeästi sitä keskeisempiä. Kun yhteinen raha, euro vihdoin 10 vuotta sitten otettiin käyttöön – ensin tilivaluuttana ja sitten konkreettisesti seteleinä ja kolikkoina – takana oli paljon toivoa ja talkootyötä. Tätä toivoa ja talkoohenkeä tarvitaan edelleenkin, jotta edellä esille tuomiani rahoitusmarkkinoiden kehitysnäkymiä ja haasteita voidaan viedä eteenpäin tavoitteena Euroopan laajuiset yhtenäiset rahoitusmarkkinat.
Euroopan rahoitusmarkkinoiden integraatio on välttämätöntä täyden hyödyn saamiseksi sisämarkkinoista. Rahoitusmarkkinoiden integraatio on siten keskeinen rakennuskivi EU:n jäsenmaiden sopimassa Lissabonin strategiassa, jossa tavoitellaan EU:n talouden dynaamisuutta, uusia ja parempia työpaikkoja – vaurautta ja kansalaisten hyvinvointia – kilpailun globalisaation myötä lisääntyessä.