VTT Sinikka Salo, pankinjohtaja
HY:n konsistorin jäsen
Arvoisat valtiotieteen maisterit!
Lämpimästi onnea teille ja omaisillenne!
Me Suomessa oivallamme poikkeuksellisen laajasti tieteen ja oppimisen arvon avaimina tulevaisuuteen. Luovuus, innovaatiot, huippututkimus, asiantuntijuus… Näistä keskustellaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja ymmärretään, että koko Suomen strategia mitä suurimmassa määrin perustuu osaamiseen ja niukkojen resurssiemme luovaan käyttöön. Pärjäämme globalisaation mullistuksissa vain tietoa ja kulttuurista osaamistamme hyödyntämällä. Vain näin voimme kasvattaa kansalaistemme hyvinvointia. Näin ”palvellaan isänmaata ja ihmiskuntaa” Helsingin Yliopiston tavoitteiden mukaisesti.
Valtiotieteellinen tiedekunta on se osa yliopistoa, jossa nimenomaan opiskellaan yhteiskuntatieteitä laajalti – tavoitteena oppia ymmärtämään yhteiskuntaa. Tiedekuntaa perustettaessa vuonna 1945 tavoitteena oli paljolti osaavan virkamiehistön kouluttaminen laajenevan hyvinvointivaltion tarpeisiin. Julkisella sektorilla tarvitaan luonnollisesti edelleenkin hallinnon ja talouden osaajia, palvelujen suunnittelijoita, jotta pystytään vastaamaan monikulttuurisemman ja väestöltään ikääntyvän Suomen haasteisiin, mutta lisääntyvästi myös yksityisellä puolella tarvitaan yhteiskuntamme sellaista kokonaisosaamista, johon tiedekuntamme antaa hyvät lähtökohdat.
***
Mihin osaamista käytetään ? Mitä tarkoittaa ”isänmaata ja ihmiskuntaa varten”?
Suomalaista ylioppilaselämää leimaa vahva yhteiskunnallisen dimension perinne, joka välillä on ilmennyt voimakkaammin, välillä vaimeammin. On itsestään selvää että valtiotieteellisen tiedekunnan kasvateilla yhteiskunnallinen näkökulma on korostunut, opiskellaanhan tässä tiedekunnassa aiheita, jotka sivuavat vallankäyttöä ja politiikkaa sekä niiden seuraamuksia eri yhteiskunnan alueilla.
Jokaisella sukupolvella on omat tärkeät ”juttunsa”. Itse opiskelin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa – siis myllerrysten aikana, jolloin haluttiin muuttaa maailma radikaalisti ja nopeasti.
Neljänkymmenen vuoden aikana maailma on luonnollisesti muuttunut – monimutkaisemmaksi, niin ainakin me vanhempi sukupolvi nyt ajattelemme − ja ehkä olemme tulleet kyynisemmiksi sen suhteen mitä omilla toimillamme voimme vaikuttaa.
Silti uskon vahvasti, että tähänkin aikaan pätee se, että suomalaisen yliopistonkasvatin perinteiden mukaisesti haluatte olla ”tulevaisuuden omistajia” ja tuoda sukupolvenne panoksen maailman parantamiseen.
Tämä on tärkeää yhteiskunnallisen keskustelun ja kehityksen edistämiseksi. Suomi tarvitsee avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta keskusteluun. Pienenä maana meillä on alituinen vaara liiallisesta yksituumaisuudesta. Liiallinen konsensushakuisuus saattaa tappaa keskustelun ja velvoittaa ajattelemaankin samalla tavoin, jolloin ei synny kriittistä, moniarvoista keskustelua. Immanuel Kantin kehotus vuodelta 1784: ”Käytä rohkeasti omaa järkeäsi”, pätee edelleen.
Mitkä olisivat nyt ne tärkeät ”omat jutut”, joissa teidän sukupolvenne valtiotieteilijät haluaisivat ”omistaa tulevaisuuden”? Niiden kaikkien yhteinen nimittäjä on varmaankin globalisaatio – me elämme maailmankylässä, jossa teoillamme on vaikutusta muiden elämään globuksella, ja vastaavasti muiden teoilla on aikaisempaa suurempi vaikutus meihin.
Esimerkiksi ajankohtainen kasvihuonepäästöjen saaminen hallintaan on paitsi teknologinen, ennen kaikkea yksilöiden ja yhteiskuntien käyttäytymiseen liittyvä haaste. Voivatko yhteiskuntatieteilijät edesauttaa sellaisten kannusteiden aikaansaamisessa, jotka säästävät ympäristön lastenlapsillemme. Nämä kysymykset liittyvät esim. päästökauppaan, joka edellyttää neuvotteluja yhteistyöstä sekä EU:n tasolla että kansainvälisesti, ja mm. globaalien rahoitusmarkkinoiden hyvää toimintaa. Viimemainittu asia on hyvä pitää mielessä tällaisen rahoitusmarkkinoiden kriisinkin aikana. Kriisi antaa paljon ajattelemisen aihetta eri rahoitusmarkkinaosapuolille ml. viranomaiset, mutta on selvää, että tarvitsemme hyvin toimivat globaalit rahoitusmarkkinat myös välittämään kehittyneiden maiden eläkerahastojen säästöjä turvallisesti kehitysmaiden investointitarpeisiin.
Maailma ja yhteiskunnat eivät ole valmiita – ei edes Suomi, jossa viime vuoden aikana tapahtuneet tragediat kouluissamme haastavat hyvinvointiyhteiskuntamme perusteita. Osa nuorisoamme ei voi hyvin. Heidät on saatava takaisin yhteiskuntaan – heillekin on annettava mahdollisuus palvella isänmaata ja ihmiskuntaa. Tässä avainasemassa on paitsi kouluyhteisö myös työyhteisö, johon te nyt olette astumassa.
***
Millainen työympäristö tukee luovuutta ja innovaatioita? Millainen on tulevaisuuden työyhteisö, joka antaa kaikille mahdollisuuden antaa parasta asiantuntemustaan isänmaan ja ihmiskunnan käyttöön. Millainen on luova työyhteisö?
Itseäni viehättää filosofi Pekka Himasen määrittely ”rikastavasta vuorovaikutteisuudesta” ja sen merkityksestä asiantuntijayhteisölle: "Vain kun ympärillä on kulttuurinen tila, johon voi luovuutta toteuttaessaan olla merkityksellisessä yhteydessä ja näin voimistaa jatkuvasti luovuutta ajavaa emotionaalista energiaa, voimme yhdessä päästä korkeimpiin luovuuden saavutuksiin.”
Himanen korostaa luottamuksen merkitystä, sillä luottamuksen mureneminen on pahimpia asioita mitä jollekin yhteisölle voi tapahtua: ”Luottamuksen romahtaessa vajotaan pelon kulttuuriin ja kollektiiviseen hätätilaan. Yhteisön kannalta tämä on kohtalokasta. Jos ihmiset kokevat että käynnissä on selviämiskamppailu, niin heidän kannaltaan kaikki muut yhteisön jäsenet ovat uhkaavia kilpailijoita eikä rikastavaa vuorovaikutusta synny. Uhattuna ollessa ei ole varaa ottaa luovia riskejä ja pohja innovaatioilta menee.” Himasen mukaan todella avoimen ja suoran kommunikaation – johon sisältyy kritiikki − kulttuuri on mahdollinen vain luottavuuden ilmapiirissä, kannustavuuden kautta rakennetussa rikastavassa yhteisössä. Rikastava työyhteisö on siis tila, jossa ihminen saa sekä objektiivisesti enemmän tuloksia aikaan että kokee toimintansa mielekkääksi ja nautittavammaksi. Johtamis- ja työkulttuurin kyky synnyttää tällainen yhteisö on siis sekä tuloksen että työhyvinvoinnin kysymys. Tällaisessa yhteisössä sekä autetaan toisia että kilpaillaan toisten kanssa.
Professori Kari Uusikylä Helsingin yliopistolta on tutkinut luovuutta ja osallistunut vilkkaasti siitä käytävään keskusteluun. Hänen määrittelynsä hyvästä työyhteisöstä on varsin samansuuntainen: Luottamus ja avoimuus, riskinoton salliminen, tarpeeksi aikaa ideoiden kypsyttelyyn, vapaa väittely ideoista. Konflikteissa käyttäydytään kypsästi, ymmärretään asian ja tunteen ero. Kontrolloidaan aggressioita. Ei tehdä kiusaa toisinajattelijoille. Kunnioitetaan erilaisuutta. Uusikylä korostaa, että vaikka luovuus syntyy näkemysten ristiriidoista, se kuolee ihmisten ristiriitoihin.
Nämä ajatukset jätän teidän pohdittavaksenne, sillä jälleen tuli julki tutkimustulos, jossa Suomi on todettu työpaikkakiusaamisen ykköseksi EU-maista. Sivistysyliopiston kasvatteina teidän velvollisuutenne on viedä työelämään paitsi osaamistanne myös sivistyksen arvoja.
***
Arvoisat maisterit!
Te olette saaneet koulutuksen eräässä maailman parhaimmista yliopistoista. Tämän vuoksi teillä on hyvät lähtökohdat toimia yhteiskunnassa – palvella isänmaata ja ihmiskuntaa osaamisellanne. Korostan sanaa lähtökohdat – käytän sitä mieluummin kuin sanaa ”valmiudet” – sillä osaaminen täytyy päivittää koko ajan. Tieto vanhenee nopeasti. Siinä mielessä onkin oikeastaan harhaanjohtavaa puhua ”valmistuneista”.
Elämä on elinikäistä oppimista. On varauduttava siihen, että joutuu/pääsee vaihtamaan ammattia elinkaarensa aikana. Opintojen perusta ja yliopistossa omaksutut arvot – kriittisyys, luovuus sekä pyrkimys totuuteen – eivät kuitenkaan häviä, vaan antavat pohjan ja motivaation elinikäiselle oppimiselle. Vaalikaa suhdettanne alma materiinne. Kerran yliopistolainen on aina yliopistolainen − alumni, joka säilyttää sivistysyliopiston arvot myös yhteiskunnassa ja näin sivistää yhteiskuntaamme.
Onnea elämäänne!