Julkaistu Ilta-Sanomissa 4.1.2014
Hyvät lukijat,
Uusi vuosi on käynnistymässä kansainvälisen talouden kannalta rohkaisevasti. Suomen talouden näkymät kohenevat kuitenkin hitaasti. Suomi on kohdannut finanssikriisiä seuranneen taantuman lisäksi teollisuuden suuren rakennemuutoksen.
Kulunut vuosi on ollut käänteentekevä suomalaisessa talouskeskustelussa. Pitkään keskustelua hallitsi harha: Suomen perusongelmat johtuvat muista, kuten Kreikasta tai talous- ja rahaliitosta. Keskityttiin muiden arvosteluun ja opettamiseen. Kuten aina käy, ylimielisyydestä tuli vahinkoa. Omia ongelmia ei nähty oikeassa valossa.
Elektroniikkasektorin raju supistuminen ja metsäteollisuuden sopeuttaminen iskivät Suomeen samaan aikaan kansainvälisen finanssikriisin kanssa. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä muutosta. Omaan kriisiin on haettava ratkaisua Suomessa, finanssikriisiin Euroopassa.
Monet uskoivat, että kyse on vain suhdannekuopasta. Sen yli voidaan velalla rakentaa silta. Myöhemmin nähtiin, että toista rantaa ei näy. Sillasta tuleekin laituri ja silloin ei mikään raha riitä.
Kesällä ymmärrettiin, että meidän on tartuttava omiin ongelmiimme. Suomen kustannustaso on noussut liiaksi, paljon enemmän kuin muualla. Jälkikäteen sopeuttaminen on vaikeata. Mutta ero on pakkoa kuroa umpeen, eikä se tapahdu pian. Työmarkkinaosapuolet ottivat tästä omaa vastuuta.
Kestävään talouden ja työllisyyden nousuun voidaan päästä vain uudistusten kautta. Tarvitaan talouden tuotantomahdollisuuksia ja työllisyyttä lisääviä rakenneuudistuksia sekä onnistunutta innovaatiopolitiikkaa.
Talouden haasteisiin on reagoitu tärkeillä päätöksillä. Kun menot näyttävät pysyvästi ylittävän verotulot, syntyy kestämätön tilanne, joka on ratkaistava. Hallituksen esittämät rakenneuudistukset pyrkivät hakemaan tietä, jolla hyvinvointivaltio sopeutettaisiin sen kokoiseksi, minkä Suomen rahkeet kestävät.
Riittääkö se? Suomen Pankissa tehtiin ekonomistianalyysi rakennepaketista. Yhteenveto on, että jos rakennepaketin mittaluokasta pidetään kiinni, paketti toteutetaan kokonaisuudessaan ja etupainoisesti, se riittää. Mutta jos siitä irrotetaan osia, on tilalle haettava uutta. Jos sitä tai sen osia lykätään, pian joudutaankin tekemään paljon enemmän.
Tärkeää on saada verovaroilla enemmän aikaan. Sitä tarkoittaa julkisten palvelujen tuottavuuden kasvu. Hiostaminen ei auta, vaan on haettava viisaampia tapoja järjestää työt. Tehdään oikeita asioita ja paremmin. Ihmisillä on entistä parempi koulutus. Tietotekniikka auttaa. Tarvitaan parempia kannustimia ja johtamista.
Ihmiset elävät myös terveempinä ja pitempään, kuin edelliset sukupolvet. Ei ole kohtuutonta, että pieni osa lisävuosista käytetään työelämässä.
En usko, että politiikkaan tullaan vain taktisista tai valtasyistä, vaan taustalla on arvovalinnat ja halu muuttaa maailmaa paremmaksi. Jos talouden tosiasiat muuttuvat, on se otettava huomioon. Johdonmukaista on luoda positiivinen ohjelma, määritellä asiat, laittaa ne tärkeysjärjestykseen ja pyrkiä edistämään niitä muiden kanssa. Helpompaa voi olla asettua poikkiteloin kaikelle muutokselle, mutta se ei luo ratkaisuja.
Miten Suomen pitäisi toimia Euroopassa ja muilla kansainvälisillä kentillä? Sielläkin menestymme parhaiten, kun määritämme omat tavoitteemme ja haemme niille tukea muilta. Se onnistuu vain, jos olemme myös valmiita antamaan tukea toisille, kun heidän vaatimuksensa ovat perusteltuja.
Kun yleislinja on rakentava, voi saada paremmin ymmärrystä silloin, kun on poikkeuksellisia omia asioita puolustettavana ja on jopa hankala. Silti pitää muistaa, että meillä on paljon yhteisiä etuja muiden kanssa, joita pitää edistää, eikä vain keskittyä torjumaan muiden aloitteita
Pankkiunioni on hyvä esimerkki eurooppalaisesta yhteistyöstä. On tärkeää saada päättymään tie, jossa voitot ovat yksityisiä – mutta tappiot veronmaksajien. Ihmisten kritiikki on ollut täysin oikeutettua.
Puolitoista vuotta sitten tehtiin tärkeä päätös Euroopassa: tästä talouskriisistä on opittava. On tehtävä kaikki mahdollinen, ettei sellainen toistu.
Tänä vuonna on otettu kaksi tärkeää askelta:
Ensinnäkin Eurooppaan tulee yhteinen pankkivalvonta. Kun pankit saavat toimiluvan, ne voivat toimia kaikkialla EU:n sisämarkkinoilla. On välttämätöntä, että niitä myös valvoo eurooppalainen viranomainen yhdessä kansallisten valvojien kanssa.
Toiseksi kun pankki ajautuu vaikeuksiin tai uhkaa kaatua, on osakkeen-omistajilla ja sijoittajilla vastuu. Eurooppalainen kriisinhallintajärjestelmä on tässä tärkeä askel. Järjestelmän tueksi perustetaan kriisihallintarahasto, johon pankit maksavat vakuusmaksuja kattaakseen yhteiset riskit. Se on oikein. Valtion tuen varaan joutumista pitää välttää kaikin keinoin. Kun voitot ovat yksityisiä, tappioidenkin pitää olla yksityisiä.
Euroopan tasolla on kyetty tekemään tärkeitä ratkaisuja, kun on ollut yhteinen tietoisuus ongelman polttavuudesta. Kun pankkijärjestelmä toimii yli kansallisten rajojen, myös valvonnan ja kriisinhallintakeinojen täytyy olla samalla tasolla. Suurten pankkien kohdalla oikea taso on eurooppalainen yhdessä kansallisten valvojien kanssa.
Suomen rakenneongelmat taas on ratkaistava Suomessa. Meidän on pidettävä huoli siitä, että talouden ja työllisyyden sekä hyvinvointivaltion rahoituspohja kestää.
Historian tunteminen on välttämätöntä. Meidän tulee muistaa Suomen suuri tarina. Olen saanut osallistua kahteen mieleenpainuvaan tilaisuuteen tänä vuonna. Maaliskuussa Linda Jakobson kertoi isänsä muistotilaisuudessa yhdestä tapahtumasta vuodelta 1997. Hän oli isänsä kanssa kävelyllä ja he keskustelivat Neuvostoliiton romahduksesta ja Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin. Yhtäkkiä Max Jakobson oli pysähtynyt ja sanonut: ”Kuulehan, olen vasta aivan viime vuosina ymmärtänyt, että ensimmäistä kertaa koko historiansa aikana Suomi on nyt todella itsenäinen”.
Marraskuussa presidentti Koivisto kertoi 90-vuotispäivänään kuuluvansa sukupolveen, joka ensin taisteli itsenäisyyden puolesta ja pyrki sitten integroitumaan. He olivat valmiita luopumaan osasta itsemääräämisoikeutta, kun vastapainoksi saatiin lisää vaikutusvaltaa. ”Näin tapahtui. Pessimistit olivat väärässä”, Koivisto totesi.
Mikä heitä yhdistää? Molemmat ovat patriootteja, myös rintamamiehiä. Mutta samalla he ovat sitoutuneita eurooppalaisuuteen ja kansainvälisyyteen.
Huoleni on suuri siitä, että Koiviston ja Jakobsonin hienon patriotismin sijaan pintaan nousee kiihkeää nationalismia ja suvaitsemattomuutta. Se ei kokoa, vaan jakaa. Samalla toimitaan sitä suvaitsevaisuuden, eurooppalaisuuden ja kansainvälisyyden perinnettä vastaan, jota he muiden muassa edustavat.
Historian tunteminen auttaa arvostamaan niitä, jotka kantavat vaikeina aikoina vastuuta kansallisista, eurooppalaisista ja kansainvälisistä ratkaisuista.
Se opettaa myös, että kyynisyys vain tuhoaa, mutta kriittisyys on välttämätöntä – se on tärkeä uudistumisen edellytys.
Erkki Liikanen
Suomen Pankin pääjohtaja