Pääjohtaja Matti Vanhalan puhe
Osuuspankkikeskus-OPK osuuskunnan osuuskuntakokouksessa 29.3.2000
Niin Suomessa kuin euroalueella yleensäkin on taas lämmitelty ylikuumenemiskeskustelua. Hätkähdyttävää on, että asuntohintoja, velkaantumista ym. arvioidaan vertailemalla kymmenen vuoden takaisiin numeroihin. Kun kohtuullisuuden ja tasapainon vertailunormiksi valitaan mainittujen vuosien lukuja, jotka todellisuudessa ilmensivät kansantaloutemme äärimmäistä epätasapainoa, se kertoo jotain talouden kierrosluvuista.
Suomen kansantalous elää vahvempaa suhdannetta kuin euroalue keskimäärin.
Tässä toteutuu peilikuva siitä euromaiden sisäisestä talouskehityksen eriytymisestä, josta niin paljon puhuttiin euroalueeseen liittymistä edeltävässä poliittisessa keskustelussa. Silloin pelättiin, että Suomea kohtaisi jokin ulkoinen tai sisäsyntyinen häiriö ja sen mukana muuhun euroalueeseen nähden epäedullinen kehitys. Nyt kävikin aluksi toisin päin.
Edullinen talouskehitys on peittänyt alleen sen, että rahaliittoon osallistuminen perusteellisesti muutti talouspolitiikan asetelmia Suomessa.
Puheen tarkoituksena on
- valottaa talouspolitiikan palapeliä ja pelisääntöjä rahaliiton oloissa ja
- mitä se kansallisen talouspolitiikan kannalta merkitsee ja
- mikä on kansallisen keskuspankin asema ja rooli, ja lopuksi,
- mitä tämä tarkoittaa Suomen ajankohtaisen tilanteen kannalta.
Yhteiskuntapoliittiset arvokannanotot eivät ole keskuspankin asia. Talouskasvu ja työllisyys, samoin kuin talouden yleiset tasapainoehdot sen sijaan ovat sitä vyyhtiä, johon myös rahapolitiikka kiistatta kytkeytyy. Rahapolitiikassa itsenäiseksi säädetty keskuspankki on sekä halukas että paljon puhutun avoimuuden nimissä velvollinen talouspolitiikan laajasta vyyhdistä lausumaan käsityksensä.
Julkinen talous ja työmarkkinoiden toiminta vaikuttavat ratkaisevasti kaikkeen muuhun kansantaloudessa, mm. hinta- ja kustannuskehitykseen, ja siksi ne ovat myös keskuspankkien kiinnostuksen ja arvioinnin kohteena. Työmarkkinoiden toiminta, samoin kuin rahapolitiikka, finanssipolitiikka ja kaikki se muu talouspolitiikka, joka vaikuttaa kaikkien kansalaisten elintasoon ja elämän edellytyksiin, kuuluvat yleiseen, avoimeen talouspoliittisen keskusteluun.
Suomen Pankki julkistaa ennusteensa kaksi kertaa vuodessa ja talouskatsauksen politiikka-arvioineen keväällä ja syksyllä. Pankki silloin luonnollisesti selostaa ja perustelee harjoitettua rahapolitiikkaa. Mutta samassa yhteydessä pankki myös esittää oman näkemyksensä siitä, miten hyvin tai huonosti euroalueen kokonaisuutta ajatellen mitoitettu rahapolitiikka istuu Suomen talousnäkymiin, samoin kuin siitä, mikä on Suomen Pankin käsitys tilanteen ja näkymien edellyttämästä talouspolitiikan kokonaisuudesta. Pankki tekee näin siinä toivossa, että pankin puheenvuorot otettaisiin vastaan samassa hengessä, toisin sanoen rakentaviksi tarkoitettuina puheenvuoroina kansantaloutemme keskeisistä ongelmista. Luonnollisesti tiedostamme, että eräiden katsannossa tällaiset puheenvuorot tulevat ns. väärältä taholta. Tälle emme voi mitään. Laki velvoittaa pankin itsenäiseen harkintaan.
Täsmälleen kolme viikkoa sitten Suomen Pankki julkisti Euro & Talous -nimisessä julkaisussaan näkemyksensä taloustilanteesta, ja esitti siinä yhteydessä eräitä näkemyksiä talouspolitiikasta Suomessa. Totesin hetki sitten, että talouskehitys euroalueella on kovin eriytynyt ja että korko on asetettava koko alueen keskimääräistä tilannetta ajatellen, ei maakohtaisesti. Näin ollen, Suomen talouspolitiikkaa koskevassa tilannearviossa etualalla ovat valtiontalous ja finanssipolitiikka.
Ajankohtaisesta tilanteesta totesimme siinä yhteydessä, että kun suhdannekehitys samoin kuin korkokehitys on toteutunut huomattavasti ennustettua myönteisempänä, niin valtiontalouteen on hyväksyttyjen menokehysten puitteissakin syntynyt väljyyttä verrattuna siihen, mikä oli tarkoituksena kun menokehyksistä alun perin hallituksessa sovittiin. Näin ollen finanssipolitiikka on tulossa aiottua kevyemmäksi, vaikka talouskehitys on tulossa kuviteltua vahvemmaksi. Jos finanssipolitiikka viritettäisiin vastaamaan nyt nähtävissä olevaa suhdannekehitystä, kehyksiä olisi supistettava enemmän kuin korko- ja työllisyysmenot vähenevät.
Tämä oli viestimme valtiontalouden ajankohtaisesta virityksestä. Se ei perusnäkemykseltään näyttäisi juurikaan poikkeavan siitä, mitä Valtiovarainministeriössä ja hallituksessa on ajateltu, mutta edustaa mitoitukseltaan tiukempaa ja siten talouden tasapainoriskejä vahvemmin painottavaa linjaa.
Sama melko pitkälle pätee niihin näkemyksiin joita Suomen Pankki samassa yhteydessä esitti valtiontalouden pitkän aikavälin kehityksestä. Kiinnitimme huomiota siihen, että valtiontaloudessa piilee, jos katse suunnataan muutama vuosi eteenpäin, vakavia rakenteellisia ongelmia. Julkisen talouden tasapaino samoin kuin menovolyymi rakentuvat korkean veroasteen varaan, mikä asiantila ei käsityksemme mukaan ole pitkällä aikavälillä kestävä.
Tämä on monitahoinen vyyhti. Haluaisin mielelläni tässä talousvaikuttajien tapaamisessa palata tähän yhä keskeisempään asiaan. Julkisuudessa lausutut kommentit ja arviot antavat siihen aihetta.
Ensiksikin, lähtökohtamme oli, että valtiontalouden kestävyys on turvattava, ja että hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja kaikissa oloissa on turvattava, ts. myös suhdanteiden väsyessä, myös kansainvälisestä taloudesta tulevien rakennemuutospaineiden kasvaessa, ja myös oman väestömme ikärakenteen muuttuessa.
Toiseksi, työllisyysastetta olisi nostettava jo ennen kuin ikääntyminen jyrkästi muuttaa elatussuhdetta ja ikääntyminen julkisen talouden puolella dramaattisesti lisää sekä eläkemenoja että sosiaaliturvamenoja. Pyrkimällä työllisyysasteen nostamiseen voimme pyrkiä vahvistamaan hyvinvointimenojen rahoituspohjaa vaihtoehtona sille, että hupenevan aktiiviväestön veroastetta jouduttaisiin tulevaisuudessa nykytasolta edelleen nostamaan.
Kolmanneksi, työllisyyteen ja työttömyyteen vaikuttavista monista tekijöistä eräs keskeinen on verotus, varsinkin ns. verokiila.
Perättäisten hallitusten määrätietoinen, vahva vakauttamispolitiikka on saattamassa Suomen valtiontalouden tänä vuonna ylijäämäiseksi. Tämä on arvokas saavutus. Sen arvoa ei himmennä se, että ulkoiset olosuhteet ovat viime vuosina olleet suosiollisia. Hyvien ulkoisten edellytysten hyväksikäyttö on edellyttänyt vahvaa valtiontalouden vakauttamispolitiikkaa ja maltillisuutta työmarkkinoilla.
Näin on siis luotu paremmat lähtökohdat jatkolle. Valtion velka suhteessa kansantuotteeseen on alentunut merkittävästi. Ennustelaskelmien valossa valtiontalous on näillä lähtökohdilla taipuvainen ylijäämäisyyteen melko maltillisinkin olettamuksin bkt:n kasvusta, edellyttäen tietenkin, että menokehyksistä käytännössäkin pidetään kiinni. On syntynyt tilaisuus valtiontalouden tasapainottamistavoitetta ja valtion velan alentamistavoitetta vaarantamatta aloittaa erään keskeisen rakenneongelman, nimittäin korkean verorasituksen purkaminen. Suomen Pankin taholta on eräänä mahdollisuutena esitetty monivuotista verorasituksen alentamisohjelmaa. Tieto siitä miten suurena ja missä aikataulussa tarpeelliseksi katsotut veronkevennykset toteutetaan, tehostaisi lähivuosien budjettisuunnittelua, helpottaisi palkkaneuvotteluja sekä vähentäisi sekä kotitalouksien että yritysten epävarmuutta.
Korostimme, että mikä tahansa esitetyn kaltainen ohjelma olisi perusteellisesti valmisteltava asianomaisten viranomaisten toimista. Jouduttaisiin mm. harkitsemaan miten kunnianhimoista verotuksen alentamista tavoiteltaisiin, kuinka monelle vuodelle ohjelma ulotettaisiin, miten veropoliittiset ratkaisut teknisesti sovitettaisiin yhteen ns. työllisyys- ja tuloloukkujen purkamisen kanssa, jne. Ja varsinkin jouduttaisiin ohjelma istuttamaan kulloinkin vallitseviin suhdanteisiin. Korkeasuhdanteessa verojen kevennys erillään valtion menotaloudesta on riski talouden tasapainon kannalta. - Todellinen vaikutus valtion menotalouden reaaliseen mitoitukseen tietenkin riippuu kaikista edellä mainituista tekijöistä.
Kysymys olisi merkittävästä rakennepoliittisesta hankkeesta.
Toistaiseksi nähtyjen ja kuultujen puheenvuorojen valossa on houkuttelevaa vetää johtopäätös, ettei nykyistä verorasitusta, joka on EU:n keskitasoa melkoisesti korkeampi, koeta Suomessa erityiseksi ongelmaksi edes tulevaisuutta ajatellen. Taustalla saattaa olla näkemys, ettei väestön ikääntyminen vaikuta valtion menotalouteen, ja kenties näkemys, ettei verotus vaikuta työmarkkinoihin.
Verotuksen ja talouskasvun/työllisyyden välistä yhteyttä ei kukaan kykene täsmälleen laskemaan. Kukaan ei tästäkään johtuen voi varmuudella sanoa missä määrin työmarkkinoiden aktivointiin tähtäävät veropoliittiset toimet - varsinkaan erillisinä - ovat valtiontaloudessa "itsensä rahoittavia". Kokonaan ne eivät rahoita itseään. Oma käsitykseni kuitenkin on, että ne voidaan toteuttaa työllisyyttä lisäävinä ja siten osittain rahoittavat itsensä, jolloin ainakin etumerkit ovat oikein päin kohdallaan. Kuinka suuri ja kuinka nopea vaikutus on, siihen liittyy paljon epävarmuutta ja tulokset tietysti hyvin paljon riippuvat toteutustavasta, mm siitä mitä veroja tai maksuja alennetaan ja ns. loukkujen purkamiseksi yhdistellään tukijärjestelmien muutoksin. Jos yritysten reaaliset työvoimakustannukset muuttuvat, kuinka voimakkaasti ja kuinka nopeasti työvoiman kysyntä lisääntyy? Miten herkästi työvoiman tarjonta puolestaan reagoi tuloverotuksen ja/tai tukien muutoksiin? Veromuutosten merkitys vaihtelee myös sektoreittain, mutta palvelusektori ja pienyritykset ovat tämän maan potentiaalinen työllistäjä ja nimenomaan sillä sektorilla verotuksella on suuri merkitys kuin esim. teollisuudessa.
Ilmeiseltä näyttää, että työhön kohdistuvan verotuksen alentamisesta, jos tähän ryhdyttäisiin työllisyysasteen nostamiseksi, kuten olemme esittäneet, hyötyisivät eniten nimenomaan palkka-asteikon alapäässä olevat ryhmät, koska juuri siellä ns. loukut sijaitsevat ja sieltä ne olisi pyrittävä purkamaan.
Toistan vielä kerran, että Suomen Pankin esittämän näkemyksen mukaan verorasituksen alentaminen ja erityisesti työhön kohdistuvien verojen keventäminen on välttämätöntä nimen omaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan varmistamiseksi. Tämä liittyy keskeisesti asian toiseen puoleen, nimittäin siihen, että ikääntymisen myötä valtiontalouden menopuoli joutuu koviin paineisiin, eikä ole selvää, että nykyiset menoperusteet ovat silloin ylläpidettävissä. Saatetaan joskus joutua harkitsemaan, ovatko kaikki menoperusteet hyvinvointiyhteiskuntaa tukevia vai sitä syrjäyttäviä.
*******
Lopuksi
Sekä akuutteihin, suhdannekehityksestä aiheutuviin ylikuumenemisriskeihin että kauempaa vastaan tuleviin ns. rakenneongelmiin pätee, että on viisasta korjata talouspolitiikan säätöjä pitkin matkaa - ettei jouduta toimenpidepakkoon epäedullisissa oloissa. Korjaaviin toimiin on helpompaa ryhtyä hyvien suhdanteiden vallitessa. Siitä Suomella on paljon kokemuksia.
Uhkaavatko unohtua?