Pääjohtaja Matti Vanhalan puhe Helsingin yliopistolla
Puheet ja haastattelut
Puhe
torstai 18.10.2001, 0.00
Vaikka luentosarjan teema "Hyvästi markka – tervetuloa euro" onkin johdettu tulevan vuodenvaihteen rahanvaihdosta, markkinoilla Suomi miellettiin euro-maaksi jo vuonna 1997. Talouspoliittiselta kannalta siirryimme markasta europohjalle vappuna 1998. Silloin syntyi päätös Suomen osallistumisesta raha-liittoon. Osallistuvien maiden keskinäiset valuuttakurssit jäädytettiin. Muodostui yhtenä muodostelmana kelluva valuuttaryhmä, jolla seuraavassa vuodenvaihteessa oli yksi yhteinen korko. Tämä puolestaan tarkoitti, että mahdollisuudet liikutella korkoa oman maan suhdanteiden perusteella loppuivat.
Niin talouspolitiikassa kuin elinkeinoelämässä ja työmarkkinoilla oli näin ollen vapusta 1998 lähtien uudet, erinomaisen selkeät kiintopisteet rahapolitiikalle ja varsin selvät normit rahataloudelle yleensä.
Siirtyminen kansallisesta rahasta Eurooppa-pohjaiseen yhteiseen rahaan oli syvästi periaatteellinen ratkaisu, jonka kantavuus ulottuu taloutta ja talouspolitiikkaa laajemmalle. Silti sen rahapoliittista merkitystä on helppo paitsi vähätellä myös liioitella.
Omaan rahayksikköön liitetään yleisesti käsitys rahapolitiikan ns. itsenäisyydestä. Korko- ja valuuttakurssipolitiikka näytteli Suomessa aina keskeistä roolia. Valuuttakurssipolitiikkaan turvauduttiin monasti ulospääsynä kriisistä. Siksi oma rahapolitiikka on meillä mielletty arvokkaaksi, mutta itse asiassa juuri siksi rahapolitiikan ns. itsenäisyys oli meillä hyvin suhteellinen käsite.
Suomen talouskasvu perustuu ulkomaankauppaan ja kansainväliseen talouteen. Rahatalouden kansainvälistyminen ja sen mukana rahaliikkeet yli rajojen ovat osa rahapolitiikan toimintaympäristöä ja luonnollisesti vaikuttavat siihen, mitä valintoja rahapolitiikassa voidaan tehdä, mitä ei, kotimaisesta taloudenpidosta syntyvien edellytysten ja rajoitteiden ohella.
Omaan, maakohtaiseen korko- ja valuuttapolitiikkaan – jota siis joskus kutsutaan rahapolitiikan itsenäisyydeksi – sisältyy merkittävää periaatteellista valinnanvapautta ja tiettyä turvaa, jota kumpaakaan ei sovi edes integroituvassa nykymaailmassa väheksyä. Silti on niin, että oman erillisen valuutan kanssa elävän maan rahapolitiikan "itsenäisyyden" varsinainen hyväksikäyttö edellyttää omalta taloudelta käytännössä vähintäänkin EU:n raha-liitossa talouspolitiikalle ja talouskehitykselle asetettujen normien mukaista kehitystä ja käyttäytymistä. Rahapolitiikan säilyttäminen kansallisella pohjalla ei siis tarkoita, että hyvä talouskehitys syntyisi helpommin ja pienemmin panoksin. – Tämä ei ole lainkaan paradoksaalista, vaan se on terveen talonpoikaisjärjen johtopäätös.
***
Rahaliitto yhdistettynä EU:n sisämarkkinoihin synnyttää integraatiota syventävää dynamiikkaa sekä markkinoilla että politiikassa.
Sisämarkkinaprojektia viedään EU:ssa jatkuvasti eteenpäin markkinoiden raja-aitoja purkamalla ja kilpailuoloja yhtenäistämällä; EU:n kilpailupolitiikka on tästä yksi esimerkki. Harmonisointi on taipuvainen ulottumaan yhä laajemmalle ja yhä syvemmälle. Talousalueiden kansalliset rajat asteittain hämärtyvät.
Ensi vuodenvaihteessa tapahtuva käteisrahan vaihto yhtenäiseksi eurorahaksi osaltaan vahvistaa ja edesauttaa kansallisten markkinoiden sulautumista yhdeksi alueeksi. Hintojen vertailtavuus toteutuu kotitalouksille kiistattomana ja kilpailupaineet tulevat lisääntymään.
Erityisen mielenkiintoista on nähdä, miten hintojen vertailtavuus vaikuttaa esim. työmarkkinoiden toimintaan ja julkisten palveluiden hinnoitteluun, joissa radikaalisti lisääntyvällä kansainvälisellä vertailtavuudella on poliittinenkin merkitys. Tullaanko kysymään, miksi palkat eivät ole samat meillä kuin Saksassa tai Kreikassa vaikka tehdään ns. "samaa" työtä, tai miksi sairaanhoidon kustannukset ovat niin erilaiset? Nämä kysymykset ovat tärkeitä, mutta samalla on muistettava tuottavuus- ja tehokkuuserot – Saksan yhdentyminen on tästä hyvä esimerkki.
Kansallisten rahoitusmarkkinoiden käytännöt yhtenäistyvät lainsäädännön harmonisoinnin myötä, jolloin EU-laajuiset rakennemuutokset vauhdittuvat. Tämä on Suomellekin iso asia. Meidän olisi osattava tunnistaa sekä trendit että omat intressimme etuajassa.
Sisämarkkinoiden tehostuminen tarkoittaa myös veroharmonisointia. Sekin on mahdollista, että rahaliiton oloissa ajoittain esiintyy taipumusta viedä harmonisointia pidemmälle kuin mitä sisämarkkinoiden tehostuminen ja kilpailullisuus edellyttävät, ja pidemmälle kuin mikä talouspolitiikan kilpailullisuuden kannalta olisi suotavaa. Verokilpailun haittoja on korostettu yksipuolisesti.
Sisämarkkinat yhdessä rahaliiton kanssa vaikuttavat myös työmarkkinoihin. Vaikka työelämän sopimusjärjestelmät eivät välttämättä muutu, eri maiden järjestelmien on kyettävä sopeutumaan pysyvästi matalan inflaation oloihin ja hyväksyttävä realiteettien edellyttämä suhteellisten palkkojen jousto – ajoittain tai aloittain myös nimellispalkkojen joustoa, jos työllisyys on tavoitteena. Myös työvoiman liikkuvuuteen sisämarkkinat tulevat aikaa myöten vaikuttamaan.
Integroituminen ei ajan oloon rajoitu markkinoihin ja talouden instituutioihin. EU-maiden poliittista debattia pintapuolisestikin seuraava havaitsee, että rahaliiton tulo ja ennakoitu EU:n laajeneminen ovat varsinkin Manner-Euroopassa voimistaneet muutenkin elinvoimaista keskustelua siitä, miten EU:n poliittisia ulottuvuuksia voitaisiin vahvistaa, esim. miten rahaunionin rinnalle voitaisiin synnyttää poliittinen unioni. Maastrichtin mallin mukainen rahaliitto ei ole vastaus näihin kysymyksiin. Mutta on kyllä mahdollista, että kokemukset rahaliitostakin jossain vaiheessa lisäävät paineita talouspoliittisen ja poliittisen integraation tiiviimpään kytkentään. Näkemyksiä, että rahaliitto toimiakseen tehokkaasti ja ollakseen poliittisesti legitiimi, edellyttää poliittista unionia, on kuitenkin alusta alkaen esitetty varsin kirjavin perustein. On hyvä mieltää, että eräiden puheenvuorojen taustalla on epäilyjä sisämarkkinoiden toimivuuden ja yleensä markkinoiden siunauksellisuuden suhteen; vähätellään sisämarkkinoiden roolia ja korostetaan talouspoliittisen ohjailun osuutta. Mitä talouteen tulee, ongelmana euro-alueella ja yleensä Euroopassa on kuitenkin markkinatalouden puute.
Tänään en aio ajatella sen pitemmälle ääneen poliittisten instituutioiden problematiikasta. Kyseiseen keskusteluun ei kuitenkaan pidä suhtautua kevyesti, kenties ei myöskään kovin tiukin ennakkoasentein.
***
Mikä on rahaliittoon siirtymisen keskeinen talouspoliittinen sisältö? Mikä muuttuu?
Tässä salissa läsnä olevat muistavat varsin hyvin, kuinka keskeistä roolia ns. inflaatio-devalvaatiokierre näytteli toisen maailmansodan jälkeisen Suomen talouskehityksessä. Oli oma raha ja oma rahapolitiikka. Oman rahan oloissa valuuttakurssijousto eli devalvaatio oli yhteiskunnalle tarjolla oleva "helppo" keino palauttaa viennin kilpailukyky, ts. tapa leikata reaalipalkkoja – sen jälkeen kun tästä varaventtiilistä tietoisina ja työrauhan nimissä oli ensin yhtä "helppona" ratkaisuna inflatoitu kustannustaso ja tuotanto kilpailukyvyttömäksi ja työttömyys nousuun. – Mitään lisäarvoa tuollaiseen kehykseen sijoittunut rahapolitiikan "itsenäisyys" ei tuonut, jyrkkiä suhdannevaihteluita ja rakennevikoja kylläkin.
Mitä lähemmäksi nykypäivää tultiin, sitä enemmän valuuttaliikkeet yli rajojen alkoivat ennakoida kotimaisen talouskehityksen ongelmia, mikä puolestaan nopeutti tilanteen kärjistymistä, ts. toi lopun talouden rapistumiselle. Monen hellimä ja tänä päivänäkin kaiholla muistama valuutansäännöstely ei suojannut valuuttaliikkeiltä, ei 1967 eikä edes 1957, 80-luvusta puhumattakaan. Perusongelmana rahapolitiikassa ei ollut valuuttakurssin jousto sinänsä, vaikka sekin oli silloin ilmoitetun politiikkalinjan rikkomista, vaan keskuspankin valuuttakurssipolitiikassa epäitsenäinen asema ja yleinen konsensus, joka edellytti inflatorisia tuloratkaisuja ja vaati kevyttä, inflaatio-odotuksiin johtavaa rahapolitiikkaa.
Lopulta yhteiskunnan inflaatiosietoinen politiikkastrategia kaatui omiin rasitteisiinsa ja omaan mahdottomuuteensa 80-90-lukujen taitteen kriisissä.
Siihen päättyi laajaan yhteiskunnalliseen konsensukseen perustunut itsenäisen rahapolitiikan suomalainen muunnelma. Alkoi konvergenssi kohti nykyaikaista rahapoliittista järjestelmää: vakaan rahatalouden tavoitetta yhdistettynä itsenäiseen keskuspankkiin. Siinä alkoi samalla konvergenssi kohti EU:n raha-liittoa, tarkemmin sanoen, kohti rahaliittojäsenyyden edellyttämää talouskehitystä ja talouspolitiikkaa, vaikka tuolloin kukaan ei voinut kuvitella Suomea minkään rahaliiton jäsenenä. Asia ei ollut ajankohtainen. Maastrichtin sopimus allekirjoitettiin vasta 1992 EU:ssa, jonka jäsen Suomi ei ollut. Oman taloutemme romahdus ja kertyneet rasitteet yksinkertaisesti pakottivat vakauttamisen tielle, kelluvan valuutan oloissa.
Suomi tuli aikaa myöten täyttäneeksi rahaliittojäsenyyden ehdoksi asetetut kuuluisat Maastrichtin kriteerit, mutta tämä tapahtui meillä omista pakottavista intresseistämme lähtien ja rahaliittohankkeesta riippumatta. – Tämäkään ei ole mikään paradoksi.
Kun muutaman vuosikymmenen menneisyyttä tutkailemme, mikä oli meillä "itsenäisen" rahapolitiikan rooli? – Se oli hyvin usein joko osa tasapainottomuuksiin ja häiriöihin vievää kotimaista politiikkaa tai sellaisen politiikan seurausten tilapäistä paikkaamista.
Suomen ja Ruotsin EMU-debatissa puhuttiin oman valuuttakurssin tarpeellisuudesta kotimaisten talouspoliittisten virheiden korjaamiskeinoina, mutta puhuttiin myös siitä, että oma valuutta ja valuuttakurssipolitiikka helpottaisivat ulkoisten häiriöiden torjumista. Leikittiin siis ajatuksella, että omaa rahapolitiikkaa voitaisiin valuuttakurssin avulla käyttää ulkoisten häiriöiden kuten tuontihintainflaation torjumiseen tilanteessa, jossa oma talous olisi inflaatiosta vapaa, terve ja tasapainossa. – Ajatus on kiehtova ja kunnianhimoinen, eikä sitä sovi periaatteessa torjua. Joudumme vain toteamaan, ettei ainakaan Suomessa ja Ruotsissa kyetty luomaan sellaisen "rakentavan" rahapolitiikan edellyttämiä kotimaisia lähtökohtia. Tähän tarvittiin Maastrichtin sopimusta, jossa rakennettiin erittäin huolellinen, vakausorientoitunut rahapolitiikan arkkitehtuuri tavoitteiden, riippumattomuuden ja päätöksentekojärjestelmien suhteen, ja jonka valuuttakurssiregiimi on kellunta.
Suomen ja Ruotsin kokemukset 70-80 -luvuilla antavat tietenkin liian kielteisen kuvan talouden ja talouspolitiikan mahdollisuuksista oman kansallisen rahan olosuhteissa. Onhan esim. Ruotsin ja Englannin viime vuosien talouskehityksessä yhdistyneet vakaa rahanarvo ja reipas talouskasvu. Kysymys on (kuitenkin) kehityksestä 90-luvun alun valuuttamyllerrysten jälkeen, kelluvan kurssin oloissa. Ruotsin ja Englannin kehitys todistavat siitä, miten ratkaisevaa on talouden sisäinen käyttäytyminen: kotimainen hinta- ja kustannus-dynamiikka, työmarkkinoiden jousto tai sen puute, julkisen talouden kestävyys ja tuohon kehykseen sijoitetun talouspolitiikan uskottavuus.
Tanska on 80-luvun perunakuurinsa jälkeen kehittynyt vakaasti peräti kiinteän kurssin oloissa – koska talouskehitys ja talouspolitiikka (ml. valuuttakurssipolitiikka) ovat olleet keskenään sopusoinnussa. Sveitsi on perinteellinen esimerkki siitä, että elämää on rahaliittojen ja kurssikytkentöjen ulkopuolella. Japanin vaikeudet puolestaan eivät johdu siitä, että maalla on oma raha. Ja niin edespäin.
Johtopäätös: Moni regiimi toimii, jos ehdot ovat kohdallaan.
Pienen erillisen valuutan asema ei silti ole kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla kiitollinen. Inflaatioalttius samoin kuin muut talous- ja työmarkkinapoliittiset virheet mobilisoivat herkästi sekä kotimaista että kansainvälistä keinottelua, talouden vaikeuksia syventäen. Ja vaikka kotimainen talous ja talouspolitiikka olisivat kunnossa, on pieni valuutta muita enemmän alttiina niille salkkusopeutuksille, joita joka päivä maailman rahoitusmarkkinoilla tehdään tuottojen toivossa. Ruotsin kruunun kehitys tänä vuonna on tästä esimerkki. Isommatkin valuutat joutuvat elämään globaalisten rahaliikkeitten kanssa. Näistä syntyvien kurssiliikkeitten ja talouspolitiikassa tavoiteltujen säätöjen välillä on ajoittain ristiriitatilanteita, joiden kanssa on vain tultava toimeen – ja tullaan toimeen, koska niin pääomaliikkeet kuin valuuttakurssijousto ovat globaalisen ja kansallisen talouskehityksen kannalta kriittisen tärkeitä. Tosiasia on silti sekin, että pienet valuutat ja varsinkin syrjäisiksi reunavaluutoiksi koetut valuutat ja näiden pörssit heilahtelevat herkimmin kun maailmalla sijoituskohteiden ja valuuttojen suhteellisia tuottonäkymiä uudelleen arvioidaan, juuri niiden rahoitusmarkkinoiden pienuudesta johtuen.
Tästä uhasta pääsimme kerta heitolla eroon siirtymällä rahapolitiikassa euro-pohjalle. Siinä on rahaliiton eräs hyöty Suomen kannalta, sen keskeisen tosiasian ohella, että rahaliitto ankkuroi Suomen talouden vakaan rahanarvon ympäristöön pysyvällä tavalla.
Oman rahayksikön korvaaminen riittävän suurella (ts. Euroopan laajuisella) yhteisellä valuutalla, jonka vakaudesta on riittävät takeet, eliminoi kotimaisen inflaatiohuolen ja samalla rauhoittaa talouspolitiikan kenties hankalimman ja arvaamattomimman rintaman, nimittäin kansainvälistyneen rahatalouden. Mielestäni näiden tosiasioiden merkitystä on vaikea yliarvioida. Suomi säästyi korko- ja valuuttakurssihäiriöiltä kun Venäjän rahatalous romahti elokuussa 1998. Kuluvan vuoden levottomuus globaali-valuuttojen markkinoilla ei heijastunut Suomeen maakohtaisena ongelmana.
Rahatalouden "pasifisoinnin" myötä talous- ja yhteiskuntapolitiikassa voidaan keskittyä niihin asioihin, joista politiikassa pitäisi olla kysymys ja joiden käsittelyyn poliittinen prosessi luontuu, sen sijaan että poliittinen energia kulutettaisiin inflaation ja pääomaliikkeiden ehkäisemiseen ja niiden seurausten korjaamiseen.
Rahapolitiikan rintamalinjojen rauhoittaminen ei kuitenkaan tule ilmaiseksi. Jos valitsemme yhden riskin pois, saamme muita riskejä tilalle.
Rahaliitossa valuuttamarkkinahäiriöt eivät voi kohdata Suomea erikseen, eivätkä valuuttamarkkinat ole euron kaltaiselle suurelle valuutalle keskeinen häiriön lähde. Sen sijaan rahaliitossa kyllä altistumme yhteisen rahapolitiikan mahdollisille virheille, samoin kuin meidän ja muiden maiden mahdollisille finanssipolitiikan virheille. Ja tietenkin olemme eräiden kansallisten ratkaisujemme kuten työmarkkinaratkaisujen seurauksille enemmän alttiina kuin ennen - kun emme voi entiseen tapaan paikkailla virhe-arvioita valuuttakurssilla.
Tämä on kuitenkin aikaisempaa terveempi asetelma. Markkinataloudessa taloudellinen päätöksenteko tapahtuu yritysten, kotitalouksien, työntekijöiden ja heidän edustajiensa toimesta. Päättäjien tulee itse kohdata omien päätöstensä seuraukset. EU:n rahaliitossa keskuspankilla tai valtiolla ei yksinkertaisesti ole keinoja tulla apuun korjaamaan epärealistisesti tehtyjä ratkaisuja. Viranomainen ei voi suojata päättäjiä näiden omien ratkaisujen seurauksilta. Tämä on institutionaalisesti terve asetelma.
Rahaliitto on ennen kaikkea rahaliitto – ainakin aluksi – ja siksi raha- ja finanssipolitiikan perinteelliset ongelmat ja epäonnistumiset olivat rahaliittoa luotaessa keskeisellä sijalla. Kukaan ei halua kärsiä toisen virheistä ja laiminlyönneistä. Jokainen rahaliittoon mukaan menevä maa halusi siksi takeet siitä, mitä raha- ja finanssipolitiikkaa yhdessä noudatetaan sitten kun omasta kansallisesta rahapolitiikasta luovutaan. Rahaliiton synnyttäjät ovat Maastrichtin sopimukseen yrittäneet kirjata raha- ja finanssipolitiikan normit mahdollisimman velvoittavasti. Mielestäni on niin, että sikäli kuin takeita ylipäänsä voidaan säätää, se on Maastrichtissa tehty. Juuri sen takia normit toisaalta näyttävät jäykiltä, toisaalta antavat vakautta hakeville talouksille, kuten Suomelle, kohtalaiset takeet talouspolitiikan normeista koko alueella.
Voidaan tietysti väittää, että mitkään normit eivät ole takuuvarmasti kaikissa oloissa paineenkestäviä. Ehkäpä niin; kenties 10 vuoden kuluttua voimme paremmin arvioida, saimmeko mitä lähdimme hakemaan. – Toistaiseksi on eletty kohtalaisesti sopimusten hengessä. Rahapolitiikassa on tähdätty hinta-vakauteen, tiukasti mutta ilman äkkijyrkkyyttä. Valuuttakurssipolitiikassa ei ole sorruttu aktivismiin. Finanssipolitiikka on ollut kautta alueen vakauttamishenkistä, mutta alusta alkaen tiukemmasta otteesta olisi nyt taantumassa monelle jäsenmaalle ja alueelle kokonaisuutena hyötyä. Suomessa finanssipolitiikan ote on ollut päättäväisen vakauttava, josta Suomelle lankeaa merkittävää hyötyä, julkisen talouden suuremman taantumasietoisuuden kautta. (Tässä suhteessa heitot "mallioppilaan" roolista heijastavat talouden todellisuudesta suurta tietämättömyyttä. Suuretko tulisivat Suomen avuksi kun taantuma iskee?)
***
Kun rahaliiton onnistumisia ja saavutuksia jatkuvasti arvioidaan, on ehkä aivan erityisesti korostettava, että rahaliitto yksin ei ratkaise minkään maan taloudellista tulevaisuutta. Sen tarkoituksena ei ole eikä saa olla jäsenmaiden talouksien kaikinpuolinen synkronointi ja yhdenmukaistaminen. Talouksien rakenteissa ja instituutioissa on eroja, talouspolitiikan tavoitteissa on eroja, kansalliset poliittiset suhdanteet elävät, jne. Talouskehitys ei tule koskaan olemaan yhdenmukainen kautta alueen. Tätä ei kuitenkaan pidä luokitella ongelmaksi. Heikosta talouskehityksestä ei pidä palkita, esim. tulonsiirroilla korkean työllisyyden ja kasvun mailta. Silloin luotaisiin uusia rakennejäykkyyksiä entisten päälle – vaikka suunnan pitäisi olla päinvastainen, talouspolitiikankin kilpailullisuutta edistävä.
Talouden tehostumista ja joustoa lisäävä kansallinen politiikka kautta alueen on olennainen edellytys sille, että sisämarkkinat tuovat maksimaalisen hyödyn. On suosittava sen suuntaista kansallista politiikkaa siinäkin tapauksessa, että jäsenmaiden taloudet kulkevat eri tahdissa. Toimiva poliittinen prosessi ei saa olla integraatiossa rasite; siksi on syytä puhua myös talouspolitiikan kilpailullisuudesta.
Globalisoituneessa maailmassa talouskasvu toteutuu jatkuvan rakennemuutoksen kautta. Parhaassa tapauksessa rahaliiton ja sisämarkkinoiden yhdistelmä tuo Euroopan talouteen uutta potkua, joustoa ja dynamiikkaa, kun valuuttariski on poistunut ja kilpailu asteittain tehostuu sisämarkkinoiden myötä, jota EU:n laajentuminenkin edistäisi merkittävällä tavalla.
***
Kun rahaliiton jäsenyys on niin periaatteellinen ja peruuttamaton ratkaisu, voidaan – edellä sanottuun liittyen – kohtuudella kysyä, miten se suhtautuu niihin talous- ja yhteiskuntapoliittisiin haasteisiin, jotka nimenomaan Suomi kohtaa keskipitkällä ja pitkällä tähtäyksellä.
Suomen keskeiset haasteet hahmottuvat harvinaisen selvinä. Ne ovat rakenteellisia ja yhteiskunta-poliittisia luonteeltaan. Ne kytkeytyvät ikärakenteen nopeaan muuttumiseen, siitä johtuvaan eläke- ja hoitomenojen väistämättömään kasvuun, ja siksi kysymykseen, miten hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja turvataan. Varsin yleisen käsityksen mukaan tämä edellyttää työllisyysasteen nostamista, suhdanteista riippumatta ja ennen kuin ikärakenteen muutos alkaa vaikuttaa vuosikymmenen puolenvälin jälkeen.
Työllisyysasteen nostaminen osoittautui kovaksi pähkinäksi hyvienkin suhdanteiden vallitessa. Kuluneen 7 vuoden korkeasuhdanne jätti avoimen työttömyyden vajaan 10 %:n tasolle, ns. laajemman työttömyysasteen ollessa reippaasti yli 15 %:ssa. Uskon työllisyysasteen nostamisen ja hyvinvointipalvelujen turvaamisen osoittautuvan oletettuakin kovemmaksi pähkinäksi, koska lähtökohdat näiden haasteiden kohtaamiseen syntyvät lähivuosina oletettua alhaisemman talouskasvun oloissa, jolloin valtion ja kuntien menopaineet muutenkin mm. työttömyyden myötä kasvavat, julkisen talouden tasapainon ja menovolyymin ollessa jo nyt korkean veroasteen varassa. Tarve veroasteen nostamiseen on siten keskipitkällä aikavälillä melko realistinen uhka – viittaan valtiovarainministeriön vaihtoehtoislaskelmiin – kun taas työllisyysasteen nostaminen päinvastoin edellyttäisi veroasteen laskemista.
Näillä eväillä ja ennusteilla julkisen sektorin rappion ehkäiseminen, puhumattakaan hyvinvointipalvelujen kohentamisesta, tulee olemaan vaikeata.
Kun puhumme työllisyysasteen nostamisen tärkeydestä, tarkoitamme oikeastaan, että työikäisen väestön osalta yhteiskunnan tuen varassa elävän väestön osuuden tulisi merkittävästi supistua.
Tämä täsmennys auttaa oivaltamaan sen, että hyvinvointivaltion rahoitusyhtälöistä tulee viimeistään muutaman vuoden kuluttua vastaan kaksi keskeistä todennäköisyyttä:
Jos työmarkkinoiden sekä vero- ja tukijärjestelmien muutoksin ei saada työllisyysastetta merkittävästi korkeammaksi, edessä on julkisen sektorin ja sen mukana hyvinvointipalvelujen rappio. Tämän voi sanoa niinkin, että joko työmarkkinat työllistävät tai hyvinvointiyhteiskunta rappeutuu.
Jos työllisyysaste ei nouse merkittävästi, joudutaan aikaa myöten valitsemaan, rahoitetaanko työikäisten työttömyyttä vai muun väestön hoivamenoja ja julkisia palveluja.
***
Mitä tekemistä näillä asioilla on rahaliiton kanssa?
Rahaliiton merkitys on siinä, että rakennepoliittisten ja yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen etsintä rauhoitetaan rahatalouden häiriöiltä.
Suomen vahva ja vakaa talouskehitys 90-luvun alun kriisin jälkeen ovat seurausta vakaushakuisen talouspolitiikan arkkitehtuurin omaksumisesta, johon keskeisesti kuuluu julkisen talouden vakauttaminen suhdannesietoiselle pohjalle, vakaan rahan arvon konsensus ja vakaan rahanarvon mandaatilla varustettu itsenäinen keskuspankki. EU:n rahaliitto rakennettiin tämän arkkitehtuurin mukaisesti. Suomen intressi on, ettei tämä rakennelma talouden ja politiikan myrskyissä murru, koska se tarjoaa kansalliselle rakenne- ja yhteiskuntapolitiikalle suotuisammat puitteet työllisyys- ja hyvinvointitavoitteiden edistämiseen.