Pääjohtaja Matti Vanhalan puhe Osuuspankkiviikon pääjuhlassa
Puheet ja haastattelut
Puhe
maanantai 24.9.2001, 0.00
Suomen Pankin tuore ennustelaskelma kertoo kuinka nopeasti talouskuva voi muuttua. Keväällä Suomen Pankki ennusti bkt:n kasvavan 3.9 prosenttia vuonna 2001. Nyt pankki ennustaa 1.5 prosenttia, ja sekin luku voi osoittautua korkeaksi. Ennusteissa on varmaa vain se, etteivät ne sellaisenaan toteudu, sanovat ekonomistit; muuten emme puhuisi ennusteista, vaan tilastoista.
Työttömyyden piti vielä keväällä käypien ennusteiden mukaan jatkaa laskuaan; nyt pohjaksi tulikin tämän vuoden 9.4 prosenttia. Se on korkea luku. Vaikka yhteiskunta pitäisi työttömistä huolta kuinka hyvin tahansa, se on yhteiskunnallinen epäkohta ja ongelma. Toimivan hyvinvointiyhteiskunnan kaikkein keskeisimpiä ominaisuuksia on korkea työllisyysaste, mm. sen takia, että työttömyys ja syrjäytyminen ruokkivat toinen toistaan.
On myös selvää, että hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen korkealla työttömyyden tasolla tekee myös korkean veroasteen väistämättömäksi. Korkea veroaste puolestaan on omiaan vaikeuttamaan tai suorastaan estämään työttömyyden purkamisen niissä ryhmissä joissa sen seuraukset ja syrjäytymisvaikutukset ovat kipeimmät.
Tässä illan teemoja.
* * *
Nyt siis siirrymme hitaampaan kasvuun. Emme tiedä, kuinka kauan joudumme odottamaan maailmantalouden toipumista vuosi sitten alkaneesta taantumasta. Toissaviikon murhenäytelmä New Yorkissa on tuonut kuvaan epävarmuutta, jonka huomioon ottaminen talousennusteissa on lähes mahdotonta.
Kaksi asiaa voimme kuitenkin katsoa Suomen kannalta annetuiksi.
Vientikysynnän tilalle ei käytännössä voida talouspolitiikan keinoin "ohjelmoida" korvaavaa kotimaista kysyntää, eivätkä kotimaisen ja ulkomaisen kysynnän vastakkaissuuntaiset liikkeet säästäisi meitä työmarkkinaongelmilta.
Toiseksi, viimeisen 7 vuoden vahva talouskehitys edusti osin lamasta toipumista. Siinäkään tapauksessa, että kansainvälinen talous toipuu odotettua nopeammin, Suomen talous ei voi palata näiden vuosien kasvulukuihin. Jatkossa kasvu tulee olemaan keskimäärin, trendinä, alemmalla tasolla.
Joudumme siten ahtaammille vesille, koska lähitulevaisuudessa tulee vastaan yhteiskunnallisia muutoksia, joista selviäminen oikeastaan edellyttäisi vahvoja näkymiä talouskasvun ja työllisyyden suhteen. Näillä muutoksilla tarkoitan tietenkin väestön ikärakenteen muuttumista ja sen mukana yhtä suurella varmuudella tulevaa eläke- ja hoitomenojen lisäystä.
Resurssipaineet kovenevat. Talous- ja yhteiskuntapolitiikassa rima nousee. Miten aiomme varmistaa sen, että ikärakenteen muuttuessa olennaiset hyvinvointipalvelut säilyvät?
* * *
Laaja konsensus vallitsee siitä, että yhteiskunnan hyvinvointipalvelut on säilytettävä vähintäänkin nykyisellään.
Siitä ei välttämättä seuraa, että löytyisi konsensus rakennepoliittisille toimille tai institutionaalisille muutoksille, joita hyvinvointiyhteiskunnan vaaliminen edellyttää. Tai että muutosvalmiutta löytyisi niin ajoissa, ettei julkinen sektorin rappio pääse pahasti alulle.
Mitkä ovat tässä keskeisiä elementtejä?
Pitkän aikavälin ongelmakohdat hahmottuvat konkreettisin koelaskelmin. Niitä on viime vuosina tehty valtiovarainministeriössä, Suomen Pankissa ja muissa laitoksissa.
Valtiovarainministeriö julkisti viime toukokuussa tähän ongelmakenttään pureutuvia laskelmia, jakaen tulevaisuuden kahteen periodiin, 2001-2007 ja 2007-2050. Vuosi 2007 on valittu sillä perusteella, että niillä main väestön ikärakenteen muuttuminen alkaa toden teolla vaikuttaa talouden kehitykseen. Näin ollen, sitä edeltävä kehitys luo hyvän tai huonon lähtökohdan ikärakenteen muuttumisesta aiheutuvien paineiden hallinnalle ilman vaurioita.
Näitä kriittisiä lähivuosia koskeva valtiovarainministeriön haarukointi kertoo, että hyvän talouskasvun oloissa (alkaen vuonna 2001 runsaasta 3 %:sta, vaimentuen 2.2 %:iin vuonna 2007), ja tuottavuuden kasvaessa 2 %:in vuosivauhtia, julkisen sektorin ylijäämä sallisi valtiovelan jonkinasteisen vähentämisen vaikka verorasitusta jonkin verran kevennettäisiinkin. Avoin työttömyys ei kuitenkaan alenisi kuin 7½ prosenttiin. – Hitaamman talouskasvun vaihtoehdossa (bkt-kasvu vaimenee 1.7 %:sta 1.2 %:iin) valtiontalouden ylijäämä sulaisi asteittain pois ja valtio alkaisi kasvattaa velkaa. Avoin työttömyys nousisi vuoteen 2007 mennessä peräti 14 prosenttiin!
Nämä ovat tietenkin "vain laskelmia", siinä mielessä että tulemat määräytyvät tehdyistä olettamuksista. Ne eivät silti ole harhaanjohtavia, vaan kuvaavat varsin suurella todennäköisyydellä aluetta, jonka sisään toteutuva kehitys tulee osumaan.
Toukokuusta on kulunut aikaa. Tänä aikana talousnäkymät ovat muuttuneet siinä määrin, että Suomen Pankin tuoreessa ennustetarkistuksessa liikumme itse asiassa vain heikomman vaihtoehdon maastossa; vuonna 2001 bkt-kasvu olisikin vain 1½ prosentin luokkaa ja työttömyys lähtisi nousuun jo ensi vuonna. Kansainvälinen kehitys enteilee hitaanpuoleista suhdanteiden elpymistä.
Kuluvan ja ensi vuoden kehitys ei välttämättä kerro vuoteen 2007 ulottuvaa trendiä; kenties vuodet 2001 ja 2002 antavat liian heikon kuvan tulevaisuudesta. Aikaisempaa varteen otettavampana mahdollisuutena on kuitenkin pidettävä sitä, että eväät ikärakenteen muutoksen kohtaamiseen vuosikymmenen vaihteen lähestyessä muodostuvat laihoiksi.
Siinä tilanteessa julkisen talouden rahoittaminen, mm. hyvinvointipalvelujen ylläpitäminen, muodostuu taloudelle vastaavasti raskaammaksi, ja vaikeaksi, kun menot suhteessa bkt:hen ja veroaste sen mukana nousevat hyvin korkealle. Suotuisankin talouskehityksen vaihtoehdossa kokonaisveroaste palaa valtiovarainministeriön pitkän aikavälin laskelmissa 46 prosenttiin, heikommassa peräti 50 prosenttiin. Kaiken lisäksi on mahdollista, ehkä todennäköistä, että ikärakenteen muuttumisen tuomat menopaineet arvioidaan tänä päivänä alakanttiin.
Myös Suomen Pankissa on viime vuosina tutkittu julkisen talouden kestävyyttä eri näkökulmista. Viesti on sama: Pitkään harjoitettu valtiontalouden konsolidointipolitiikka yhdessä myönteisen talouskehityksen kanssa on luonut valtiontaloudelle vankemmat lähtökohdat ja tiettyä pelivaraa, jonka puitteissa on, talousnäkymistä tietenkin riippuen, mahdollista menoperusteisiin puuttumatta ainakin tilapäisesti alentaa verorasitusta ilman että valtiontalouden kestävyyttä vaarannetaan. Mutta suotuisankaan talouskehityksen oloissa tuo pelivara ei ole suuri. Se ei esim. mahdollista niin merkittävää työhön kohdistuvan veroverotuksen keventämistä, ns. verokiilan kaventamista, jota yleisen käsityksen mukaan työllisyysasteen nostaminen verotuksen osalta edellyttäisi.
Valtion menotalous samoin kuin viime vuosina nähty valtiontalouden tasapainottuminen ja valtiovelan osittainen kuolettaminen on korkean veroasteen varassa.
Oma aavistukseni ja johtopäätökseni kaikesta edellisestä on seuraava: Kun valtion ja kuntien menotalouteen, samoin kuin tuloihin, muutenkin kohdistuu kovia paineita, niin ikärakenteen muuttuessa nykymuotoisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen tulee osoittautumaan äärimmäisen vaikeaksi.
Selkeän talonpoikaisjärjen perusteella voidaan todeta, että jos hyvinvointimenot pitkäksi aikaa, vuosikymmeniksi, merkittävästi lisääntyvät, on talouden synnytettävä myös uutta rahoituspohjaa. Ellei rahoitusta löydy, hyvinvointipalvelut eivät toteudu. Julkinen sektori hyvinvointipalveluineen alkaa rappeutua.
* * *
Mistä siis ratkaisu?
On vain yksi väylä: että talous itse tuottaa rahoituksen, kirjaimellisesti. Se tarkoittaa, että talouden on tehostuttava, ja tuotettava enemmän niillä resursseilla jotka sillä on.
Mielestäni tässä on kaksi keskeistä lähtökohtaa. Ensiksikin työllisyysastetta olisi kyettävä merkittävästi nostamaan, näistäkin syistä. Toiseksi, talouden kaikenpuolista joustoa olisi lisättävä voimakkaasti.
Vahvasti teknologistuvassa ja yhtä vahvasti integroituvassa ("globalisoituvassa") maailmassa talouskasvu toteutuu jatkuvana rakennemuutosten virtana ja kilpailupaineessa. Rakennemuutokset etenevät taloudessa aina epätasaisesti. Tämä on väistämätöntä. Tuottavuus ja talouskasvu syntyvät siitä, että voimavarat siirtyvät korkeamman tuottavuuden perässä, siis tuottavat enemmän.
Mitä joustavampi talous tässä suhteessa on, sitä liukkaammin resurssit seuraavat tuottavuutta, sitä enemmän talouskasvua ja tuloja talous tuottaa ja sitä enemmän talous kykenee suomaan itselleen mm. hyvinvointipalveluja. Heikko tuottavuuskehitys, tehottomuudesta tai resurssien vajaakäytöstä johtuva, vastaavasti nakertaa elintasoa, mm. hyvinvointipalvelujen rahoituspohjaa syömällä.
Näistä, sinänsä ilmeisistä tosiasioista johtuen on olennaisen tärkeätä, että kaikki resurssit ovat käytössä, nimenomaan tehokkaassa käytössä, ja että ne mahdollisimman herkästi ja esteittä liikkuvat kohteesta toisen. Mikä toteutuakseen edellyttää kovaa kilpailua hyödykemarkkinoilla, tehokkuushakuista julkista hallintoa ja – tämän päivän tilannetta ajatellen – eritoten tehokkaampia ja työllistävämpiä työmarkkinoita.
Hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamisen kannalta työllisyysaste on oleva avainasemassa. Tämä on ilmeistä, jos todellakin työttömyys kääntyy nousuun nykytasoilta, jolla avoin työttömyys on runsaat 9 prosenttia ja piilotyöttömyys mukaan lukien 16 prosentin paikkeilla. Näin laaja työttömyys ei voi olla sopusoinnussa yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjen tavoitteiden kanssa. Se on inhimillinen vääryys, jossa toteutuu laajamittainen ihmisten yhteiskunnallinen syrjäytyminen. Se vaarantaa hyvinvointipalvelujen tuottamisen yhteiskunnan haluamassa muodossa ja laajuudessa. Näin on jo tänä päivänä, mutta ongelma kärjistyy ikärakenteen muuttuessa.
* * *
Työmarkkinat olisi siten saatava toimimaan tehokkaammin. Haasteena on työmarkkinoiden tehostaminen siten,
että työllisyysaste saadaan mahdollisimman korkeaksi,
että näin tapahtuu kaikissa, myös alemmissa tulo- ja koulutusryhmissä,
että työvoima mahdollisimman tehokkaasti liikkuu tuottavuuden perässä.
Nöyryys on tarpeen. Rakenteelliseksi syventynyt työttömyys ei ole ratkaistavissa nopeasti. Joudutaan hyväksymään se, että kaikkia työttömien ryhmiä ei millään toimilla enää saada palautetuksi työelämään.
On syytä tässä vaiheessa korostaa sitä, että työmarkkinoiden toimivuus määräytyy hyvin monesta tekijästä, joista eräät keskeiset eivät mitenkään ole ns. työmarkkinaosapuolten ulottuvilla, eivät periaatteessa eivätkä käytännössä. Siten ei ole aihetta suunnata syyttäviä sormia kohti työmarkkinaosapuolia, jotka kyllä ovat kantaneet vastuunsa laman jälkeisissä palkkaratkaisuissa ja keskeisesti vaikuttaneet Suomen markan vakautumiseen ja alhaiseen inflaatioon, mikä Suomen talouden toipumiselle oli olennaista.
Kävi vain niin, että 90-luvun alun lama järjesti yritysten kannustimet ja työmarkkinoiden asetelmat pysyvästi uusiksi. Matalapalkkainen palvelusektori tuli hinnoitelluksi työmarkkinoilta pois, yleissitovuuden ja vero- ja sosiaalietuusjärjestelmien yhteisvaikutuksesta.
Ensin alhaisen tuottavuuden työvoima laman alkaessa joutui työttömäksi. Sen jälkeen vahva vientivetoinen kasvu mahdollisti sen, että kyseisen työvoiman pysyminen työttömänä kyettiin rahoittamaan. Työllisyyskehitys muodostui laadullisesti hyväksi mutta määrällisesti huonoksi, ja työllisten rinnalle syntyi työttömyyden kova ydin, jonka muodostavat heikosti koulutetut, ikääntyneet ja kasvukeskusten ulkopuolella asuvat työttömät.
Samanaikainen työvoimapula ja työttömyys, eli työmarkkinoiden kohtaanto-ongelma, on ollut 80-luvun puolivälistä voimistuva ilmiö, joka kertoo työmarkkinoiden toiminnan heikkenemisestä. Työttömyyden kasautuminen tiettyihin ryhmiin sekä työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmat kertovat, ettei kyse ole kitkatyöttömyydestä, vaan suomalainen työttömyys on merkittävästi rakenteellista. Tämä tarkoittaa, että merkittävälle osalle työntekijöistä ei ylipäänsä ole olemassa toimivia työmarkkinoita.
Tarvitaan väistämättä monenlaisia toimia. Eri työttömien ryhmiin purevat erilaiset keinot. Koulutus ja aktiiviset työllistämistoimet tulevat aina olemaan keinovalikoiman välttämättömiä osia, mutta keskeisin haaste tulee olemaan työnteon kannusteiden ja palkanmuodostuksen toimivuuden parantaminen.
Täydellisesti toimivilla työmarkkinoilla eri työntekijäryhmien työllisyys ei riipu iästä tai osaamisen tasosta. Kaikki työtä haluavat löytävät sitä – sillä palkalla, joka työmarkkinoilla on tarjolla. Ne työnhakijat, joilla on vähemmän tarjottavaa, tyytyvät pienempään palkkaan kuin kilpailukykyisemmät työnhakijat.
Aivan näin täydellisiä työmarkkinoita ei tiettävästi ole olemassa. Eri maissa työmarkkinatavoitteet painottuvat eri tavoin. Eräiden maiden työmarkkinat ovat merkittävän joustavia, mutta niillä on painolastinaan yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita ainakin Pohjoismaissa vierastamme.
Suomalainen järjestelmä on varsin kaukana joustavien työmarkkinoiden perusmallista. Koko kansantalouden tasolla voidaan palkkajoustavuuden kuitenkin katsoa viime vuosina olleen hyvän. Laaja työttömyys on selvästi maltillistanut kansantalouden ansiokehitystä. Samalla kun maltillinen palkkakehitys on tukenut vientiteollisuuden hintakilpailukykyä, on kevenevä tuloverotus taannut palkansaajan ostovoiman kasvun. Tästä kunnia kuuluu työmarkkinaosapuolille.
Kuten työttömyystilastoista havaitsemme, palkkamaltista huolimatta työmarkkinamme eivät ole työllistäneet lähestulkoon tyydyttävästi. On syntynyt joukkotyöttömyyttä; runsaan 9 prosentin työttömyysprosentti kuvaa vain ns. avointa työttömyyttä. Työllistymismahdollisuutensa pysyvästi menettänyt pitkäaikaistyötön on kuitenkin edelleen työtön vaikka hänet luokiteltaisiin avoimen työttömyyden ulkopuolelle, siihen laajempaan mittariin joka tätä nykyä on laskenut vasta runsaaseen 16 prosenttiin.
Työmarkkinoiden toimintaa vaikeuttaa joukko toisiinsa kytkeytyviä ja toisiaan ruokkivia rakennevikoja, jotka talouden vastaista työllistämiskykyä ajatellen ansaitsevat vakavaa huomiota.
(1) Vähän koulutetun ja heikon tuottavuuden omaavien ryhmien sulkeminen työmarkkinoiden ulkopuolelle. Tämä on kaikin puolin tunnettu asiaintila, joka on seurausta monien hyvinvointivaltion ja työmarkkinoiden rakenteiden yhteisvaikutuksesta.
(2) Laajan tukijärjestelmän arkkitehtuuri, joka yhdistettynä tuloveron progressioon heikentää työnteon kilpailukykyä ansioiden lähteenä ja siten pitää työvoimaa poissa työmarkkinoilta.
(3) Työllisten palkkakehityksen tiukka yhdenmukaisuus, ts. palkkajouston puute mitä tulee henkilökohtaiseen, ammattiryhmäkohtaiseen ja alakohtaiseen kehitykseen. Makrotasolla kohtuullisen joustava palkkaneuvottelujärjestelmä kätkee taakseen puutteellisen ruohonjuuritason joustavuuden. Palkat eivät eriydy työmarkkinoiden eri osa-alueiden kysyntä/tarjontatilanteen perusteella.
(4) Eläkejärjestelmän kannustinongelmat, joiden ansiosta tosiasiallinen eläkkeelle jäämisikä on seitsemän vuotta virallista eläkeikää alempi (58 vs 65).
Nämä ovat mielestäni ne keskeiset ongelmavyyhdit, jotka jatkossakin uhkaavat estää työttömyyden purkamisen ja jotka samalla varmistavat uusien, nuorempien työttömien tulon eläkkeelle poistuvien tilalle.
* * *
Käsitykseni on, että tukijärjestelmien kohdalla on ensisijaisesti tarkasteltava rakenteita ja toimintamekanismeja enemmän kuin tuen tasoa, jos kohta jälkimmäistä ei saa ohittaa itsestään selvänä jos hyvinvointimenot kilpailevat toistensa kanssa todellisessa päätöksenteossa. Asian ongelmallisuus on laajasti ymmärretty. Loukkujen purkaminen ja korvaaminen vahvoilla kannustimilla ei kuitenkaan ole edes teknisesti mikään yksinkertainen ajatusharjoitus. Todennäköisesti siihen voivat tuloksellisesti pureutua vain tukiarkkitehdit ja työmarkkina-asiantuntijat yhteisvoimin. Oma mielikuvani on, että työllistymiskannustimien asentaminen työmarkkinoiden vaikeimmille lohkoille on mahdollista muuttamalla tuen muotoa ja sen rakennetta. Helppoa se ei ole, mutta toisaalta työttömyyden rahoittaminen ei sekään ole jatkossa helppoa eikä välttämättä nykymitassa mahdollista leikkaamatta hyvinvointimenoja muilla lohkoilla.
Totesin omana ennakkoluulonani, että tukijärjestelmien kohdalla on enemmän kysymys rakenteesta ja toimeenpanotekniikasta kuin tasosta. Näin voitaneen ajatella kunnes on muusta näyttöä ja kokemuksia. Ei silti olisi viisasta, edes poliittisen oikeaoppisuuden nimissä, ummistaa silmiään siltä tosiasialta, että oli tuen tekniikka mikä tahansa, sen taso joko kannustaa työllistymistä tai ei ja siksi vaikuttaa työttömyyden laajuuteen. Tämän näkökohdan painoa lisää se, että verokiilan kaventaminen vain osittain rahoittaa itsensä eikä sen työllistämisvaikutuksen laajuudesta voi olla etukäteen varmuutta.
Hyvinvointivaltion pitää taata kaikille jäsenilleen riittävä turvaverkko, pysyviä patjoja sen sijaan on syytä jakaa harkiten. Työnteon kannusteiden parantamisessa on myös kyse tukijärjestelmien muokkaamisesta siten, että niistä tulee selkeämmin väliaikaisia järjestelmiä, joiden avulla yksilö pääsee palaamaan omille jaloilleen. Tukijärjestelmät eivät saisi tarjota eivätkä aiheuttaa pysyvää elämänmuotoa, eivätkä sallia lannistumista ja luopumista.
Tämän hetken merkittävimmät kannusteongelmat liittyvät toisaalta verotuksen ja tukien yhteisvaikutuksena syntyviin tuloloukkuihin, jossa työn vastaanottaminen ei taloudellisesti kannata, toisaalta eläkejärjestelmiin, jotka tekevät viralliseen eläkeikään saakka työskentelemisen taloudellisesti kannattamattomaksi.
Tuloloukuista on puhuttu pitkään, julkisuudessa ja poliittisella tasolla, mutta edistyminen ongelman ratkaisemisessa on ollut hidasta. Progressiivisen verotuksen ja tulosidonnaisten tukien ja maksujen (asumis-, työmarkkina- ja toimeentulotuet sekä päivähoitomaksu) yhteisvaikutus johtaa edelleen tilanteisiin, jossa lisätulo menee sataprosenttisesti valtion kassaan eikä työn vastaanottaminen kannata kuin merkittävästi kansantalouden keskitulon ylittävällä palkkatasolla. Tuloloukkuja on yritetty purkaa, mutta asiaan liittyvät poliittiset lataukset ovat sitä luokkaa, että tulokset ovat olleet vaatimattomia tai tilapäisiä. Tuloverotuksen maltillinen keventäminen viime vuosina on ollut oikeansuuntaista, mutta ei ole kyennyt kovin paljon vähentämään kannustinongelmaa.
Kannustinongelman ratkaisemiseksi on esitetty monenlaisia keinoja. On puhuttu negatiivisesta tuloverosta ja tukimuotojen yhdistämisestä kansalaispalkaksi. Tätä keskustelua on syytä jatkaa.
* * *
Palkkakehityksen tasaaminen eri palkansaajaryhmien välillä on suomalaisen sopimusjärjestelmän julkilausuttuja tavoitteita, jota monet palkkasopimusjärjestelmän piirteet palvelevat. Tässä suhteessa tavoitteet on saavutettu. Vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta suomalainen palkansaaja on viime vuosina saanut jokseenkin samat palkankorotukset riippumatta siitä, missä tehtävissä hän työskentelee, tai minkälainen on hänen edustamansa osaamisen kysyntä työmarkkinoilla.
Keskitettyyn sopimiseen liittyy institutionaalisesti kiistattomia etuja. Yhdistettynä yhtenäiseen palkankorotusnormiin se johtaa kuitenkin siihen, että suhteellisten palkkojen joustavuus — yksilöiden, yritysten, toimialojen välillä — voi toteutua vain sopimuskorotukset ylittävien palkankorotusten, eli palkkaliukumien kautta. Palkkaliukumien osuus palkankorotuksista on kuitenkin vähentynyt viime vuosikymmeninä voimakkaasti, ja sen myötä on kutistunut se tila, johon suhteellisten palkkojen sopeutumisen täytyy mahtua. Suomalainen palkkarakenne on jäykistynyt.
Palkkarakenteen joustavuuden puute on pitkän päälle erinomaisen ongelmallinen asia niin työllistämisen kuin resurssien tehokkaan ohjautumisen kannalta. Talouskasvu toteutuu jo nyt ja vielä vahvemmin jatkossa jatkuvan rakennemuutoksen kautta, väistämättömänä seurannaisena jatkuva eriytyminen ja suuret joskin myös vaihtelevat erot tuottavuuden tasossa eri alojen ja ammattiryhmien välillä.
Tuottavuushakuinen palkkaliukuma ei luo inflaatiopaineita, juuri sen takia että pohjalla on tuottavuuden nousu. Jos resurssit liikkuvat tuotavuuden perässä, tuloksena on resurssien tehokkaampi käyttö kansantaloudessa. Ns. sopimuskorotukset, jos ne perustuvat kansantalouden keskimääräiseen tuottavuuskehitykseen, määrittelevät pitkälti palkkaratkaisujen kotimaiset inflaatiovaikutukset.
Palkkajoustavuuden parantaminen vaatii määrätietoista yhteistyötä työmarkkinoiden kehittämiseksi. Siirtyminen liittokohtaisiin sopimuksiin ei ratkaisisi asiaa, sillä palkkajoustavuuden ongelmat eivät ole pelkästään tai edes primäärisesti toimialojen välisessä palkkakehityksessä. Palkkarakenteen joustavuutta tarvitaan yhtä lailla liittojen sisällä, työntekijä- ja toimipaikkatasolla. Jos työllisyyttä tavoitellaan, joudutaan hyväksymään se, että palkat nousevat nopeammin niissä tehtävissä, joilla työvoimasta on pulaa, kuin tehtävissä, joilla työvoimaa on runsaasti tarjolla.
On syytä huomata, että palkkarakenteen joustavuudessa on kyse eri työntekijäryhmien eriävistä palkkatrendeistä. Usein palkkajoustavuudella tarkoitetaan toista asiaa, eli työntekijöiden palkkojen joustamista suhdanteiden tai yrityksen voittojen mukaan. Jälkimmäisen kaltaiselle joustavuudelle on oma sijansa, mutta normaalisti vakavaraisen yrityksen edellytykset suhdannesyklin ylittävään tulontasaukseen ovat paremmat kuin yksittäisen työntekijän.
* * *
Ikääntyvien työntekijöiden työssä pysymisen kannusteista on viime aikoina keskusteltu runsaasti. Erityisesti keskustelun kohteina on ollut työttömyyseläkejärjestelmä ja osa-aikaeläkejärjestelmä. Tällaisten järjestelmien osalta on syytä muistaa, että se, mikä oli järkevää tietyssä taloudellisessa tilanteessa, ei välttämättä sovellu nykytilanteeseen.
Työttömyyseläkejärjestelmä on voinut aikanaan olla sosiaalisesti perusteltu keino vakauttaa työmarkkinoilta pysyvästi pudonneiden yksilöiden elämäntilanne. Tilanne on kuitenkin viime vuosina muuttunut ja muuttuu jatkuvasti. Suuret ikäluokat ovat tulossa työttömyyseläkkeen piiriin. Näiden ikäluokkien rakenteellinen työttömyys on merkittävästi alempi kun sotien aikana syntyneiden, joten työttömyyseläkkeen kaltaiselle järjestelmälle on vähemmän sosiaalisia tarpeita.
Työttömyyseläke tarjoaa nykyisellään mahdollisuuden väärinkäyttöön eräänlaisena varhaiseläkkeenä, varhennetun vanhuuseläkkeen sijasta. Ikäluokkien kasvaessa tällaisen väärinkäytön kustannukset ovat nousemassa samalla kun järjestelmän sosiaaliset perusteet vähenevät. Jotta eläkkeelle jäämisikää voitaisiin merkittävästi nostaa, työttömyyseläkejärjestelmän uudelleen harkinta lienee välttämätöntä.
Osa-aikaeläke on sinänsä arvokas järjestelmä, joka sekin väärin mitoitettuna voi kannustaa ennenaikaiseen eläkkeelle jäämiseen.
* * *
Maailmalla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten erilaisilla toimintamalleilla on saavutettu hyviä tuloksia työllisyyden hoidossa. Yhteistä on kuitenkin se, että järjestelmään on rakennettu riittävästi joustavia elementtejä, jotka varmistavat työmarkkinoiden toiminnan. Kun työmarkkinat toimivat, paranee myös työllistämistoimien teho.
Tässä valossa on arvioitava myös muiden pohjoismaiden hyviä kokemuksia ns. aktiivisesta työllistämisestä — mm. työllisyyskoulutuksesta ja velvoitetyöllistämisestä. Näistä kokemuksista on syytä oppia. Niiden siirtäminen suoraan suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä onnistuneesti ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa.
Onnistuakseen aktiivisen työllistämisen tulee kyetä palauttamaan syrjäytymisuhan alla oleva yksilö tukitoimien piiristä takaisin normaaleille työmarkkinoille. Suomalaiset kokemukset ovat tässä suhteessa vähemmän rohkaisevia kuin muissa pohjoismaissa. Suomalaisten työmarkkinoiden kyky luoda pysyviä työpaikkoja heikommin kilpailukykyisille ei ole hyvä.
Aktiivisten työllistämistoimien teho riippuu siten normaalien työmarkkinoiden toiminnasta. Ilman työmarkkinoiden toiminnan merkittävää kehittymistä ei aktiiviseen työllistämiseen kannata ladata paljoa toiveita.
* * *
Arvoisat kuulijat.
Kunnianhimoiset tavoitteet talous- ja yhteiskuntapolitiikassa edellyttävät nykymaailmassa, että kaikkia keinoja käytetään tehokkaasti, kuten äsken suorittamani rakenneongelmien läpikäynti osoitti. Maailma on muuttunut yhtä vaativaksi kuin tavoitteemme ovat kunnianhimoisia. Hyvinvointiyhteiskunta ei toteudu, jos voimavaroja jätetään käyttämättä. Suuret työttömyysluvut ja syrjäytyminen ilmentävät tätä tosiasiaa.
On melkoisen todennäköistä, että asteittain ja viimeistään väestön ikärakenteen muuttumisen myötä yhteiskunnan kasvavien hyvinvointipalvelujen rahoittaminen tulee yhteiskunnan poliittisessa päätöksenteossa vaikeutumaan. Mikäli lähivuosien talouskasvu toteutuu hitaana, tämä on sitäkin todennäköisempää.
Rakennevikoihin tarttuminen on hyvin suurella todennäköisyydellä edellytys sille, ettei julkisen sektorin rappio pääse alulle.