Siirry sisältöön
Euroalueen talousnäkymiä (lyhennelmä)


Suomen harjoittamaa itsenäistä rahapolitiikkaa rasitti vuosikymmenet inflaatio-devalvaatiokierre. Joskus dramaattisiinkiin tapahtumiin oli monenlaisia syitä, joista yksi tärkeimmistä oli kaiken aikaa tiukasti harjoitettu säännöstely. 1980-luvun alusta alkanut säännöstelyn asteittainen purkaminen ei sekään sujunut ongelmitta. Päinvastoin siihen liittyi monia vaikeuksia, jotka myöhemmin yhdessä ylikuumentuneen taloustilanteen ja sitä seuranneen jyrkän romahduksen myötä veivät kansantalouden ja sen myötä rahapolitiikan melkoiseen kurimukseen. 1990-luvun puolivälistä alkaen rahapolitiikka ja myös sen toimintaympäristö ovat muuttuneet täydellisesti. EU-jäsenyys vuonna 1995 on hyvin merkittävä paalupaikka suomalaisen rahapolitiikankin kannalta. Jo tätä ennen, syksystä 1994 alkaen markan arvo kuitenkin vakiintui ja aikaisemmat jyrkätkin heilahdukset jäivät historiaan. On merkillepantavaa, että vakiintuminen tapahtui heti sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi, että Suomen poliittiset päättäjät tähtäsivät määrätietoisesti maan liittämiseen Euroopan unioniin. Noiden päätösten ja itse jäsenyyden toteutumisen jälkeen kehitys on ollut vakaata.

Kun Suomi ensimmäisten maiden joukossa liittyi talous- ja rahaliittoon (EMU), on toimintaympäristömme rahapolitiikan osalta muuttunut. Uutta ympäristöä voi kuvata sanalla vakaus. Siitä olemme nyt saaneet nauttia muutamia vuosia.

Integraatiokehitykseen kriittisesti suhtautuneet tarkkailijat ovat arvostelleet itsenäisen suomalaisen rahapolitiikan menetystä. Sitä on pidetty jopa rajoitteena kansalliselle itsenäisyydelle. Taloudessa tapahtuneen kehityksen näkökulmasta voi EMU-jäsenyyttä kuitenkin pitää melkoisena menestyksenä. EKP:n neuvoston tekemät rahapoliittiset päätökset ovat nimittäin varsin hyvin vastanneet Suomen talouden hoidon tarpeita. Näin on asianlaita, vaikka päätöksiä ei tietenkään tehdä Suomen olosuhteita ajatellen. Päinvastoin näkökulma on euroalueen laajuinen.

Vastaisuudessakin voimme pitkälle luottaa siihen, että EKP:n neuvoston rahapolitiikka hyvin vastaa suomalaisia tarpeita, kun huolehdimme osaltamme oman kansantalouden kunnossapitämisestä. EMU-jäsenyyden aikainen talouskehityksemme on osoittanut kansantalouden hyvän kilpailukyvyn. Se on perustunut ennen muuta korkeaan osaamiseen, uuden teknologian ennakkoluulottomaan käyttöön ja julkisen talouden kunnossapitoon. Kun nämä seikat pidetään kunnossa, ei vastaisuudessakaan ole epäilystä Suomen hyvää menestystä kohtaan kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa.

Talouspolitiikan puolelta on todettava maailmantalouden kehityksen heikentyneen voimakkaasti vuoden 2001 alkupuolelta alkaen. Edeltävien vuosien kasvu oli ollut kaikkialla suhteellisen ripeää. Vuonna 2000 Yhdysvaltain pitkä nousukausi koki huippukohtansa ja euroalueenkin kasvuvauhti oli parasta pitkään aikaan. Näitä valoisia "taustanäkymiä" vasten katsottuna Suomen kasvu oli lähes ennätyksellistä. Vuonna 2000 se oli 5,7 %. Tämän jälkeen on tapahtunut suhteellisen jyrkkä käänne. Kasvu hidastui ensin Yhdysvalloissa ja sitä seurasivat EU-maat ja Japani.

Talouden laskeva trendi, joka toimi maailmanlaajuisesti, on hyvä osoitus kansantalouksien pitkälle kehittyneestä riippuvuussuhteesta. Kansainvälinen kauppa ja maailmanlaajuiset pääomamarkkinat ovat eräitä tekijöitä, joiden mukana johtavissa talousmaissa koetut vaikeudet leviävät muualle.

Yhdysvaltain talouden lamaantumista on syventänyt vielä tunnettu terrori-isku viime syyskuussa. Tosin on syytä muistaa, että laman näkymät olivat selvät jo ennen tätä dramaattista tapahtumaa. Isku on ollut sikälikin lamaannuttava, että se on joka tapauksessa siirtänyt nousun alkua ja vähentänyt uskoa tulevaisuuteen, vaikka sen suoranaiset vaikutukset itse talouteen on arvioitukin suhteellisen vähäisiksi.

Tällä hetkellä talouspolitiikan näkymät ovat suhteellisen "hajanaiset", vaikkakin nousun odotus on saanut uutta pontta. Monet analyytikot pitävät todennäköisenä, että uusi nousu voisi alkaa tämän vuoden loppupuolella Yhdysvaltain vetämänä. Euroopan vetokykyyn tässäkään tilanteessa ei juuri uskota. Japani puolestaan on melkoinen arvoitus. Sen talousnäkymät ovat heikot ja sen rahamarkkinoita hallitsee kriisitunnelma.

Suomen Pankin ekonomistien piirissä on varsin pitkälle yhdytty ns. konsensus-ennusteisiin, joiden mukaan elpymistä alkaisi tapahtua loppuvuonna. Tähän on kuitenkin liitetty eräitä pessimistisiä varauksia, joita on perusteltu epäilyksillä Yhdysvaltain talouden nopean nousun suhteen.

Suomen kansantalouden tekijöissä on tapahtunut mielenkiintoinen rakenteellinen muutos. Esimerkiksi vuoden 2000 voimakas kasvu perustui pääosin erittäin nopeasti kasvaneeseen elektroniikkavientiin. Kun kysyntämarkkinat sitten nopeasti alenivat, sitä seurasi yleiseurooppalaista kehitystä voimakkaampi alamäki. Tämä selittää suureksi osaksi vuoden 2001 varsin vaatimattomia kansantalouden kasvulukuja Suomessa.

Samaan aikaan markkinat ovat heikentyneet myös ns. perinteisen vientiteollisuuden aloilla. Mielenkiintoista on myös todeta, että kotitalouksien luottamus tulevaisuuteen on säilynyt varsin hyvänä. Samoin yksityinen kulutus on osoittanut rohkaisevia lukemia. Toinen huomiota kiinnittävä erityinen seikka kehityksessämme on ollut työllisyyden pysyminen suhteellisen vakaana, vaikka vientikysynnän rintamalla on tapahtunut melkoinen pudotus. Työllisyyskehitykseen liittyy toisaalta sellainen negatiivinen tekijä, että vaikka kehitys nyt kääntyisikin suhteellisen nopeasti nousevaksi, työttömyys saattaa merkittävästikin lisääntyä tänä ja ensi vuonna. Se taas merkitsee uusia rasitteita muutoinkin tiukoilla olevan julkisen talouden hoidolle.

Tulevaa kehitystä ajatellen haluan vielä painottaa, että julkisen talouden kunnossapitäminen on tällaisessa vaiheessa äärimmäisen tärkeää. Siitä syystä on nyt erityisen ajankohtaista yrittää löytää niitä rakenteellisia uudistuksia, jotka lisäisivät työhön osallistumista ja estäisivät työttömyyden lisääntymistä. Julkisten palveluiden kannalta haaste merkitsee velvollisuutta vakaasti puntaroida palveluiden keskinäistä tärkeysjärjestystä. Yhdyn lopuksi niihin käsityksiin, jotka painottavat sekä valtion että kuntien velvollisuutta keskittyä nyt kaikkein tärkeimpään. Muut hankkeet on syytä siirtää tuonnemmaksi.