Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Paulaharju -symposiumissa Kurikassa
Puheet ja haastattelut
Puhe
lauantai 9.8.2003, 0.00
Hyvät kuulijat! Samuli Paulaharju-symposiumin järjestäjien minulle antama aihe ”Raha ja kulttuuri – vai onko rahakin kulttuuria?” on mielenkiintoinen. Vaikka kulttuuria ja erityisesti ns. massakulttuuria tuotetaan jossain määrin markkinatalouden ehdoin yhtenä elinkeinona muiden joukossa, monilta osin kulttuuritoiminta kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta yritystoiminnasta ja siihen joudutaan ohjaamaan varoja muutenkin kuin markkinatalouden ehdoin. Tästä tai jostain muusta syystä kulttuurin ja ”busineksen” välille pyritään usein tekemään tiettyä pesäeroa. Tämä jännite heijastuu ehkä jollakin tapaa myös esitykseni otsikosta.
Kiistämätön tosiasia lienee kuitenkin se, että kehittyneissä maissa havaitsemamme laaja ja monipuolinen kulttuurielämä on pitkälti sidoksissa nykyaikaiseen markkinatalouteen. Talouskasvun myötä kulttuurin asema näyttäisi vahvistuneen eikä se suinkaan ole heikentynyt kuten usein ajatellaan. Ainakin meillä on nyt enemmän erilaisia kulttuurityöntekijöitä, kuten kirjailijoita, näyttelijöitä, tanssijoita, muusikoita, säveltäjiä, maalareita ja kuvanveistäjiä kuin koskaan aikaisemmin. Itse asiassa kulttuurialan ammattilaisten lukumäärän lisääntyminen liittyy läheisesti työnjaon yleiseen eriytymiseen. Työnjaon eriytyminen on myös vaikuttanut merkittävästi käsitykseemme siitä, mitä ”kulttuurilla” tarkoitetaan. ”Kulttuuri” ymmärretäänkin nykyisin usein tai jopa ensisijaisesti taiteilijoiden ja humanistisen alan ammattilaisten tekemisinä, siis niinä asioina ja ilmiöinä, joista on tapana kirjoittaa sanomalehtien kulttuurisivuilla. Toki sanalla on edelleen muitakin merkityksiä.
Pitkälle menevä työnjako edellyttää hyvin toimivia markkinoita ja tehokasta vaihdon välinettä, rahaa. Hyvätkään taloudelliset edellytykset eivät tietenkään sellaisenaan riitä takamaan kulttuurin kukoistusta, mutta ilman niitä kulttuurin asema väistämättä jää heikoksi. Kokemus on osoittanut, että voimavarat kulttuurin harjoittamiseksi löytyvät parhaiten vauraasta kansantaloudesta.
Kulttuurialan ammattilaiset ja muut kulttuurin puolestapuhujat joutuvat usein vetoamaan poliittisiin päätöksentekijöihin ja viime aikoina jälleen enenevästi yksityisiin sponsoreihin kulttuurin tukemiseksi. Tällöin tavallisesti tukeudutaan siihen kiistämättömään ja sinänsä täysin oikeutettuun lähtökohtaan, että kulttuuri on arvo sinänsä ja siihen tulee siksi ohjata varoja muutenkin kuin pelkästään taloudellisin perustein.
Mutta kulttuurin tukemista voidaan perustella taloudellisestikin. Erityisen hyvin tämä pitää mielestäni paikkansa Suomessa tässä ja nyt. Tahdoimmepa sitä tai emme, olemme pieni maa osana maailmantaloutta, jota luonnehtivat jatkuvasti tiivistyvä maailmanlaajuinen integraatio, kiristyvä kilpailu ja kulttuurillinen monipuolistuminen. Jotta voisimme menestyä maailmanlaajuisilla markkinoilla käytävässä kovassa kilpailussa, meidän on oltava taitavia paitsi insinööritiedoissa ja -taidoissa vaan myös kulttuurisessa, sosiaalisessa ja poliittisessa kanssakäymisessä. Näiden ”pehmeiden” valmiuksien kehittämisessä taiteilla ja humanistisella kulttuurilla epäilemättä on aivan keskeinen osuus.
***
Rahan ja kulttuurin yhteyksiä voisi epäilemättä ruotia pitkäänkin. Siirryn kuitenkin nyt otsikkoni jälkimmäiseen aiheeseen eli kysymykseen siitä, onko rahakin kulttuuria. Koko rahataloutta tuskin voi pitää kulttuurina, ei ainakaan jos ”kulttuuri” ymmärretään sillä tavalla suppeasti kuten nykyisin usein tehdään. Mutta suppeastakin näkökulmasta rahalla ja kulttuurilla on yhtymäkohtia. Rahakin on monella tavalla kulttuurituote. Vuonna 10 000 arkeologi voi tosiaan löytää ajaltamme kärrynpyörän ja kännykän. Mutta paljon helpommin hän luultavasti löytää metallirahoja. Samanlaisia rahakätköjä kuin aikaisemmilta aikakausilta tuskin löytyy, mutta hyvällä onnella arkeologi törmätä keräilijän rahakokoelmaan.
Rahojen kerääminen, numismatiikka, on kulttuuria siinä kuin esimerkiksi taulujen kerääminen. Keräilyn kohteet, siis metallirahat ja setelit, tehdään laillisiksi maksuvälineiksi. Siksi ne eivät voi olla taidetta taiteen vuoksi, eivätkä ainakaan yleensä myöskään uniikkikappaleita. Liikkeeseen laskettavia rahoja tehdään yleensä kerralla rekkalasteittain. Ne siis kuuluvat mitä suurimmassa määrin massakulttuurin tuotteisiin.
Monista muista massakulttuurin tuotteista setelit ja metallirahat poikkeavat siinä, että ne suunnitellaan äärimmäisen huolellisesti. Suunnittelussa on aina kiinnitetty huomiota myös esteettisiin näkökohtiin ja siksi keskuspankit ja rahapajat ovat usein turvautuneet taiteilijoiden, joskus myös ajan johtavien taiteilijoiden, apuun. Taiteellisesti onnistuneita rahoja voikin hyvin pitää eräänlaisina taideteollisuusesineinä, ja sellaisina ne luultavasti ovat taideteollisuusesineistä kaikkien laajimmalle levinneitä. Kysymys on osaksi esteettisestä tai ”taiteellisesta” vaikutelmasta. Mutta rahojen kuva-aiheisiin, kuten perinteisen kuvataiteen aiheisiin, on aina sisältynyt myös vahvoja symbolisia merkityksiä.
Rahoista ehkä lähimmäksi taideteollisuustuotteita tulevat erilaiset juhla- ja erikoisrahat. Juhlarahoja lyötiin paljon antiikin aikana. Myös keskiajalta tunnetaan joitakin tämän tyyppisiä rahoja mutta laajassa mittakaavassa juhlarahojen tuotanto alkoi vasta 1900-luvulla, aluksi Yhdysvalloissa ja 1920-ja 1930-luvulla myös Euroopassa. Juhlarahojen uuden yleistymisen syynä olivat paljolti fiskaaliset näkökohdat. Rahojen keräilyharrastuksen lisääntyminen lisäsi keräilykohteeksi kelpaavien metallirahojen kysyntää, ja juhlarahojen lyöminen antoi rahapajoille mahdollisuuden pitää yllä omaa kannattavuuttaan ja tätä kautta tukea valtiontaloutta.
(Suomen rahoista on olemassa hyvin kirjoitettu ja kauniisti kuvitettu kirja, jonka nimi on ytimekkäästi Suomen rahat. Sen on kirjoittanut Kansallismuseon tutkija Tuukka Talvio ja kustantanut Suomen Pankki. Suomen rahat -kirjasta ilmestyi hiljattain, viime keväänä, uusi täydennetty laitos. Esitykseni seuraavan, Suomen rahoja käsittelevän osuuden tiedot ovat peräisin etupäässä tästä teoksesta. Ehkä voin tässä yhteydessä mainita myös, että Suomen Pankki avaa elokuun lopulla Helsingissä rahamuseon. Siellä on tarkoitus esitellä eri puolilta rahaa ja keskuspankin toimintaa. Toivomme ja odotamme pankissa museosta suurta menestystä.)
Suomen ensimmäinen juhlaraha lyötiin olympialaisten kunniaksi. Valtiovarainministeriö julisti keräilijöiden ehdotuksesta keväällä 1939 kilpailun 50 markan vaihtorahalle, joka oli määrä lyödä vuonna 1940 Helsingissä pidettävien kisojen kunniaksi. Kilpailun voitti kuvanveistäjä Aarre Aaltosen ja graafikko Matti Visannin yhteinen työ ”Kalevan tammi”. Sodan takia vuoden 1940 ja 1944 olympialaiset peruuntuivat. Vuonna 1948 kisat pidettiin Lontoossa, mutta ”Kalevan tammesta” tuli vuonna 1952 Helsingissä pidettyjen olympialaisten raha. Rahan arvon alenemisen takia sen arvoksi tuli 500 markkaa 50 markan asemesta. Olympiaraha oli alkujaan tarkoitettu kiertäväksi käyttörahaksi. Sen käyttö jäi kuitenkin vähäiseksi, koska kansalaiset käyttivät mieluummin seteleitä, ja osa olympiarahoista palautettiin rahapajaan sulatettavaksi. Sittemmin siitä on tullut kysytty keräilykohde kaikkialla maailmassa. Se oli nimittäin paitsi ensimmäinen markkamääräinen juhlaraha myös ensimmäinen olympiaraha.
Seuraava juhlaraha lyötiin vuonna 1960 Suomen markan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Sekin oli tarkoitettu vaihtorahaksi. Tämän jälkeen markkamääräisiä juhlarahoja lyötiin tihenevään tahtiin, mutta kahdesta ensimmäistä juhlarahasta poiketen myöhemmät juhlarahat suunniteltiin jo alun perin enimmäkseen keräilyrahoiksi. Juhlarahojen suunnitteluun osallistui monia tunnettua kuvataiteilijoita kuten Heikki Häivänoja, Antti Neuvonen, Reijo Paavilainen, Terho Sakki, Erja Tielinen, Erkki Salmela ja Maija Lavonen sekä myös arkkitehtejä, mm. Harri Ojala ja Juhani Pallasmaa. Useat juhlarahamme ovat olleet taiteellisesti onnistuneita, mistä yhtenä osoituksena ovat olleet valinnat alan julkaisuissa vuoden taiteellisimmaksi rahaksi tai vuoden rahaksi.
Nykyisin Suomen juhlarahat lyödään euromääräisinä. Viimeisimmän juhlarahan aiheena oli jääkiekon vuoden 2003 maailmanmestaruuskisat. Euromääräisiä juhlarahoja lyödään kuten markkamääräisiä juhlarahoja, vaikkakin tiettyjen Euroopan Unionissa yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaisesti. Mitään estettä ei ole sille, että euromääräisistä juhlarahoistamme tulee taiteellisesti yhtä ansiokkaita kuin markkamääräisistä juhlarahoista. Euromääräisten keräilyrahojen kysyntä saattaa itse asiassa nousta selvästi markkamääräisten keräilyrahojen kysyntää suuremmaksi, sillä euro on paljon markkaa laajemmin käytetty valuutta. Jos Suomen juhlarahojen halutaan kiinnostavan myös ulkomaisia numismaatikkoja, rahat kannattaa suunnitella ja valmistaa hyvin huolellisesti.
Taiteilijat ovat osallistuneet paitsi juhlarahojen myös käyttörahojen suunnittelun. Itse asiassa Suomen kaikkien euro- ja senttikolikoiden tunnuspuolten kuva-aiheet ovat suomalaisten taiteilijoiden suunnittelemia. Kolikoiden kansallisen puolen suunnittelussa päätettiin nimittäin käyttää valmiita kuva-aiheiden suunnitelmia, joihin Rahapaja oli saanut käyttöoikeudet aikaisemmin pidetyissä juhlarahojen suunnittelukilpailuissa. Senttiarvoisten kolikoiden vaakunaleijona on kuvanveistäjä Heikki Häivänojan muotoilema. Yhden euron rahassa lentävät joutsenet ovat peräisin kuvanveistäjä Pertti Mäkisen työstä vuoden 1997 itsenäisyysrahan kilpailusta. Kahden euron rahan tunnuspuoleksi valittiin kuvanveistäjä Raimo Heinon lakka-asetelma, jolla hän oli vuonna 1988 osallistunut viimeiseksi jääneen markka-arvoisen raha-sarjan suunnittelukilpailuun.
Rahasarjan symboliikka avautuu meille suomalaisille helposti. Joutsenet ja lakat kuvaavat Suomen luontoa. Se että meillä rahan kuva-aiheeksi on valittu luontoaihe kertoo sen, että pidämme luontoa meille tärkeänä. Vaakunaleijona on ollut mukana rahoissamme aivan ensimmäisistä, 1860-luvun markan rahoista saakka. Olojamme hyvin huonosti tunteva henkilö saattaisi erehtyä pitämään sitäkin luontoaiheena. Tosiasiassa vaakunaleijona oli menettänyt jo 1860-luvulla paitsi luontoon viittaavan merkityksensä myös alkuperäisen, 1500-luvun ajatusmaailmaa kuvastavan merkityksensä, jonka mukaan Suomen leijona polkee ”ryssänsapelia”. Nykyisin leijona symboloi itsestään selvästi meille suomalaisille paitsi Suomea myös Suomen itsenäisyyttä.
Ensimmäiset eurometallirahamme ovat siis tavallaan kaikki juhlarahoja. Rahasarjaa voi mielestäni hyvällä syyllä pitää hyvin onnistuneena, varsinaisena koko kansan ”käyttötaiteena”. Onnistunut muotoilu on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että Suomen rahoista, tai ainakin yhden ja kahden sentin kolikoista on hyvää vauhtia tulossa keräilyrahoja. Tässä ne ovat hieman samassa asemassa kuin Monacon, San Marinon ja Vatikaanivaltion liikkeeseen laskemat eurometallirahat, jotka ovat euroalueella laillisia maksuvälineitä, mutta menevät käytännössä kokonaan keräilytarkoituksiin.
Kuvataitelijat ovat osallistuneet paljon paitsi metallirahojen myös seteleiden suunnitteluun. Kun Suomen Pankki ei saanut vuonna 1907 järjestetyssä seteleiden suunnittelukilpailussa yhtään toteutettavaksi kelvannutta ehdotusta, se pyysi uusien seteleiden luonnoksia Akseli Gallen-Kallelalta ja Eliel Saariselta. Ainoastaan Saarinen jätti ehdotuksensa määräaikaan mennessä, joten seteleiden piirtäminen annettiin hänen tehtäväkseen. Saarisen piirtämä setelisarja laskettiin liikkeeseen vuosina 1910-1913. Saarinen toi kansallisromantiikan Suomen setelitaiteeseen. Sarjan kuva-aiheet perustuvat Suomen luontoon ja elinkeinoihin. Suurimmissa seteleissä kuva-aiheina ovat maanviljelijä, seppä ja metsätyöntekijä, kun taas kaupunkiaiheet puuttuvat kokonaan. Seteleiden erityispiirteenä on tiukka symmetria, joka koskee sekä kaikissa toistuvaa keskuskuviota että sitä ympäröivää kenttää. Ajan poliittisia jännitteiden takia valtiolliset symbolit ovat tässä sarjassa pienikokoiset ja muihin kuvioihin nähden toisarvoisessa asemassa, Venäjän kotka etusivulla yläreunassa ja leijona takasivulla alhaalla. Leijonaa on kuitenkin korostettu elegantisti muotoillulla kehyskuviolla.
Vaikka seteleiden suunnitteleminen jäi Gallen-Kallelalta vuonna 1908, kymmenen vuotta myöhemmin, alkuvuodesta 1918 hänelle tarjoutui tilaisuus suunnitella Valkoisen Suomen setelit. Nämä Vaasan Osake Pankin Setelit painettiin vaasalaisessa yksityispainossa kovassa kiireessä ja sota-ajan vaikeissa oloissa. Väitetään, että seteleiden painoväriä jouduttiin kiireen ja hankintavaikeuksien takia jatkamaan tavallisella rautakaupasta hankitulla maalilla. Yhtä kaikki lopputulos oli sopusointuinen ja tasalaatuinen.
Saarisen suunnittelemasta sarjasta tehtiin uusi laitos vuonna 1918. Nämä itsenäisen Suomen ensimmäiset setelit painettiin vuoden 1909 tyypin laatoilla, mutta laatoista poistettiin kaksoiskotka ja venäläiset kirjoitukset ja vuosiluku muutettiin. Keväällä 1919 setelistö päätettiin uusia kokonaan. Mallipiirustusten laatimisesta sovittiin jälleen Eliel Saarisen kanssa. Työ valmistui vuoden 1920 kuluessa ja uudet setelit tulivat käyttöön 1922.
Sekä tyylillisesti että aiheiltaan vuoden 1922 setelit poikkeavat huomattavasti aikaisemmasta sarjasta. Jugendin sävyttämä koristeellinen kansallisromantiikka on saanut väistyä, vaikka joitakin siihen viittaavia piirteitä on säilynyt seteleiden kehyskuvioissa ja takasivulla. Suuremmissa seteleissä esiintyvät alastomat ihmishahmot herättivät aluksi ristiriitaisia tunteita. Ne voidaan liittää ajanjakson klassismiin ja alastomuutta ihannoiviin virtauksiin, mutta niille voidaan antaa myös syvempi tulkinta. Kun Saarinen riisui henkilöhahmot vaatteistaan, nämä etääntyivät elinkeino- ja tätä kautta myös luokkataustoistaan ja muuttuivat tavallisiksi ihmisiksi. Sarjan suurimmassa, 1000 markan setelissä oleva kuva köynnöstä kantavista, kohti valoa kääntyneistä naisista, miehistä ja lapsista on syöpynyt syvälle kansakuntamme kollektiiviseen muistiin. Se voidaan nähdä yhtä lailla kansalaissodan jälkeisenä vetoomuksena kansallisen eheytyksen puolesta kuin uskona Suomen kansan valoisaan tulevaisuuteen.
Saarisen vuoden 1922 sarja oli käytössä muunneltuna ja täydennettynä vuoteen 1955 saakka, jolloin laskettiin liikkeeseen taiteilija Tapio Wirkkalan suunnittelema setelisarja. Ensimmäistä kertaa sitten 1800-luvun alun Suomella oli nyt setelisarja, jonka kaikki setelit olivat samankokoisia. Esikuva tälle uudistukselle, samoin kuten seteleiden muodolle yleensäkin, oli saatu Yhdysvalloista, ja tämän takia tuli tavaksi puhua ”dollarikoosta”. Seteleistä on kadonnut kansallisromantiikan viimeisetkin piirteet. Pienemmissä seteleissä etusivulla kertautui viljantähkä ja männynoksa symboliikka, suurimmissa seteleissä henkilöhahmot olivat ”kansan” asemasta eri aikakausien johtavia poliitikkoja, nimittäin Paasikivi, Ståhlberg ja Snellman.
Wirkkalan sarjan korvanneessa vuoden 1986 sarjassa seteleiden etusivut ovat suurimmaksi osaksi taiteilija Torsten Ekströmin ja takasivut graafikko Erik Bruunin käsialaa. Taiteilija Eeva Oivio osallistui työhön piirtämällä muotokuvia. Muotokuvien kohteet, Anders Chydenius, Elias Lönnrot, Jean Sibelius, Paavo Nurmi ja Alvar Aalto edustavat lähinnä kulttuurin eri aloja. Se että kuva-aiheiksi tässä viimeiseksi jääneessä markkasarjaksi valittiin kulttuurin edustajia antaa ehkä jotain tukea sille aikaisemmin esittämälleni väitteelle, että kulttuurin asema yhteiskunnassa vahvistuu taloudellisen kasvun myötä. Myöhemmin 10 markan setelin tilalle tuli 20 markan seteli. Sen henkilöaiheeksi valittiin Väinö Linna, joka katsottiin sopivaksi korvaamaan Paavo Nurmi.
Eurosetelit poikkeavat eurokolikoista siinä, että niiden molemmat puolet ovat samat liikkeeseenlaskijasta riippumatta eikä niissä siis ole kansallisia tai valtiollisia tunnuksia. Tämä seteleiden ja metallirahojen ero saattaa tuntua kummalliselta, mutta sille voidaan antaa hyvä selitys. EU-maiden talous- ja rahaliitossa rahapolitiikasta päätetään keskitetysti. Euroalueen yhdessäkään maassa voi olla toisista euroalueen maista poikkeavaa kansallista rahapolitiikkaa. Kun Euroopan keskuspankki otti käyttöön yhtenäisen, ilman kansallisia tunnuksia olevan setelin, viesti oli se, että kansallista rahapolitiikkaa ei ole eikä voi olla. Finanssipolitiikka sitä vastoin on edelleen kansallista ja kukin euroalueen valtio vastaa omasta taloudestaan. Sitä paitsi tulot metallirahojen lyömisestä tuloutetaan valtiolle. Metallirahojen ominaisuuksista vastaava Ecofin-neuvosto päätyi siksi metallirahojen osalta toiseen, kansallisempaan ratkaisuun kuin Euroopan keskuspankki seteleiden osalta.
Vaikka seteleissä ei ole kansallisia tunnuksia, niissä on Euroopan keskuspankin nimilyhenne kaikilla EU:n virallisilla kielillä, siis myös suomeksi EKP ja ruotsiksi ECB. Seteleiden kielikysymyksessä olemme euron käyttöönoton palanneet hieman samantapaiseen tilanteeseen kuin Ruotsin vallan aikana. Vuosina 1644-1778 Ruotsissa käytettiin pienempien rahojen ohella kookkaita kuparilevyrahoja, plootuja. Näitä oli vaikea käsitellä, ja kuparin hinnan vaihtelut vaikuttivat niiden saatavuuteen. Näistä syistä Ruotsi otti vuonna 1661 ensimmäisenä Euroopan maana käyttöön setelit; aikaisemmin paperirahaa oli laskettu liikkeeseen Kiinassa. Paperirahan käyttöönottoon liittyen perustettiin hieman myöhemmin Riksbankenin edeltäjä, Valtakunnan säätyjen pankki, maailman ensimmäinen keskuspankki. Ruotsin seteleiden tekstit olivat alun perin vain ruotsiksi, mutta vuonna 1748 niihin lisättiin arvomerkintä myös suomeksi. Syynä oli se, että suomalaiset talonpojat vierastivat ruotsalaisia seteleitä.
Euroseteleissä ei siis ole kansallisia tunnuksia. Kuka tahansa voi kuitenkin tunnistaa setelistä sen alun perin tilanneen keskuspankin setelin tunnusnumerosta. Suomen Pankin tilaamissa seteleissä tunnus alkaa kirjaimella L. Valtaosassa Suomessa liikkeeseen lasketuista ja suurimmassa osassa myös Suomessa kiertävissä seteleissä tunnusnumero alkaa tällä kirjaimella. Ajan oloon eri maissa kiertävien seteleiden jakauman on arvioitu tasoittuvan liikkeeseenlaskijasta riippumatta siten että kussakin maassa kiertää yhtä paljon muissa maissa laskettuja seteleitä. Tällöin suurin osa Suomessa kiertävistä seteleistä olisi laskettu liikkeeseen muissa euromaissa. Jo nyt vähintään neljännes Suomessa kierrossa olevista suurista seteleistä on Saksan Bundesbankin liikkeeseen laskemia. Niiden tunnusnumero alkaa X:llä. Setelikantojen sekoittuminen on yksi osoitus siitä, että euroalueen maat ovat pitkälle integroituneet taloudellisesti.
Kansallisten tunnusten puuttuessa ja eri maissa liikkeeseen laskettujen seteleiden sekoittuessa eurosetelit eivät voi ilmentää ja vahvistaa kansallistunnettamme samalla tavalla kuin monet aikaisemmat setelimme, eivät vähiten ensimmäiset markkasetelimme 1860-luvulla. Suomalaiset taiteilijat voivat tietenkin osallistua ja ovat jo osallistuneetkin euroseteleiden suunnittelukilpailuihin. Odotettavissa on, että he joskus tulevaisuudessa pääsevät suunnittelemaan liikkeeseen laskettavan eurosetelisarjan. Mutta setelit on tarkoitettu yleiseurooppalaiseen käyttöön eikä niihin siksi voi sisällyttää suomalaiskansallisia piirteitä.
Kansallisilla seteleillä on aikaisemmin ollut suuri merkitys kulttuurillemme. Nyt kansallisten seteleiden poistumista tuskin voi kuitenkaan pitää suurena kulttuurimenetyksenä. Raha on menettänyt asemansa kansallishengen ja suomalaisen kulttuurin nostattajana jo kauan aikaa sitten. Se on muuttunut arkipäiväisemmäksi. Tähän on vaikuttanut merkittävästi tekninen kehitys, jonka myötä seteleiden ja kolikoiden merkitys maksuvälineinä on vähentynyt selvästi kaikkialla. Erityisen selvästi vaihtorahan käyttö on vähentynyt Suomessa. Pankkien kehittyneiden vähittäismaksujärjestelmien ansiosta suurin osa maksuista hoidetaan meillä nykyisin elektronisesti ja seteleiden ja kolikoiden kokonaismäärä kokonaistuotantoon suhteutettuna on alhaisempi kuin missään muussa EU-maassa. Tekninen kehitys jatkuu myös tulevaisuudessa. Vaikka tällä hetkellä emme vielä tiedä, millaisia maksuvälineitä tulevaisuudessa käytetään, aivan mahdotonta ei liene se, että raha muuttuisi jossain vaiheessa kokonaan elektroniseksi. Seteleiden ja metallirahan asemesta vaihdon välineenä voitaisiin käteismaksuissakin käyttää pelkästään kännykän tai jonkin muun päätelaiteen avulla liikuteltavaa tilirahaa. Tuolloinkin lyötäisiin epäilemättä keräilijöitä varten juhlarahoja, mutta käyttörahat, setelit ja kiertävät metallirahat, menettäisivät valuutastaan riippumatta nykyisenkin, aikaisempaa vähäisemmän asemansa kansalaisten kannalta tärkeinä symboleiden esityspaikkana.
Toisaalta voidaan ajatella, että euron käyttöönotto pikemminkin vahvistaa kuin heikentää kansallisen kulttuurimme edellytyksiä. Esteettistä tai symbolista vaikutelmaa tärkeämpi ominaisuus rahalle on sen luotettavuus. Tässä suhteessa euron käyttöönottoa voidaan pitää edistysaskeleena. Sen myötä suomalaiset yritykset – ei vähiten pienet ja keskisuuret teollisuusyritykset - ovat saaneet toiminnalleen aikaisempaa vakaammat rahataloudelliset puitteet. Vaikka euro on ollut käytössä vasta vähän aikaa, olemme jo saaneet joitakin esimerkkejä rahataloudellisen vakauden vahvistumisesta. Erillisen rahapolitiikan aikana 1990-luvun alussa Suomea koetelleessa taantumassa korot nousivat aluksi ennätyskorkeiksi ja muutoinkin rahatalouden vaikeudet vahvistivat idänkaupan loppumisen ja muiden reaalitaloudesta tulleiden häiriöiden kokonaistaloudellisia vaikutuksia. Teknologia-alan viime vuosien kysyntähäiriöitä voi mittakaavaltaan ja ankaruudeltaan hyvin verrata Suomea 1990-luvun alussa koetelleisiin reaalitaloudellisiin häiriöihin. Teknologia-alan häiriöt ovat nyt koetelleet alan yrityksiä, joitakin ankarastikin, mutta kokonaistaloudellinen kehitys on ollut huomattavasti suotuisampaa, koska rahataloudelliset puitteet ovat pysyneet vakaina. Itse asiassa korot ovat tässä taantumassa olleet alhaisempia kuin sitten kultakannan aikoihin. Suomen kansantalouden mukana myös Suomen kulttuurielämä on selviytynyt taantumasta suhteellisin pienin vaurioin. Sillä on nyt kaikki edellytykset selviytyä hyvin jatkossakin.
***
Hyvät kuulijat! Rahalla on ollut Suomen kansan historiassa suuri, ehkäpä poikkeuksellinenkin suuri rooli kansallistunteen ja kansallisen kulttuurin symbolina. Tässä suhteessa raha epäilemättä on merkittävä osa kansallista kulttuuriamme. Yhteiskunnan muuttuessa sekä raha, kansallistunne että kansallinen kulttuuri muuttuvat. Markalla ei ollut enää viime vuosinaan samanlaista kansallista kulttuuritehtävää kuin 1800-luvulla. Myös rahalaitoksen täytyy tehtävänsä täyttääkseen muuttua yhteiskunnallisten olojen muutoksen myötä. Rahaa luovat instituutiot, ennen kaikkea keskuspankit, tukevat parhaiten taloudellista kasvua ja hyvinvointia huolehtimalla rahaolojen säilymisestä vakaalla kannalla. Kuuluminen euroalueeseen merkitsee meille lisääntynyttä vakautta ja varmuutta hintavakauden säilymisestä, ja sitä kautta parempia kasvumahdollisuuksia. Tällä tavalla yhteinen raha ja rahapolitiikka myös tukee kansallista kulttuuria, joka kukoistaa parhaiten rauhan ja hyvinvoinnin oloissa.