Siirry sisältöön
Hyvät kuulijat!

Minulla on suuri ilo lausua teidät tervetulleeksi Suomen Pankin rahamuseon näyttelyyn "Snellman ja Suomen markka", jolla Suomen Pankki haluaa osallistua Snellmanin 200-vuotissyntymän juhlintaan. Näyttelyn sisällön ovat suunnitelleet tutkijamme: lisensiaatti Vappu Ikonen ja tohtori Juha Tarkka.

J.V. Snellman on oikeastaan suomalainen instituutio, jonka noin 15 000 sivun kirjallinen tuotanto kattaa lähes kaikki elämän alueet. Snellman oli suomalaisuusaatteen esitaistelija, filosofi, lehtimies, professori ja senaattori. Hän syntyi vuonna 1806, viisi vuotta aikaisemmin kuin toinen suomalainen instituutio, vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki.

Nyt avattavassa Snellman ja Suomen markka -näyttelyssä on keskitytty lähinnä Snellmanin ja Suomen Pankin kohtaamiseen 1860-luvulla, kun Snellman valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä johdatti Suomen markan hopeakantaan. Monipuolisten ansioittensa johdosta ja ennen kaikkea Suomen rahaolojen vakauttajana Snellman on saanut kuvansa peräti kahteen seteliin ja vartioihan myös hänen patsaansa Suomen Pankkia. Patsaaseen liittyen Suomen Pankki haluaa kunnioittaa J.V. Snellmanin elämäntyötä myös julkaisemalla maisteri Mari Tossavaisen patsaasta ja sen syntyhistoriasta laatiman tutkielman, jonka tekijä esittelee hetken kuluttua.

***

Nähdäksemme Snellmanin merkityksen Suomen rahaolojen vakauttajana on hyvä seurata Suomen rahaolojen kehitystä Suomen Pankin perustamisesta vuonna 1811 lähtien. Päätös pankin perustamisesta tehtiin Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 Suomen liityttyä Venäjän suuriruhtinaskunnaksi. Suomen Pankin perustamisen jälkeenkin Suomen rahaolot säilyivät pitkään epäselvinä maassa liikkuvan ruotsalaisen rahan johdosta. Ruotsalaisen rahan syrjäyttäminen Suomesta onnistui vasta raharealisaatiossa vuonna 1840. Tämän jälkeen ruplamääräiset setelit ja hopearaha olivat ainoat lailliset maksuvälineet Suomessa ja rahaolot vakiintuivat.

Oman markan valmisteluja ja oma markka 1860

Suomi sai nauttia vakaista rahaoloista vain viitisentoista vuotta vuoden 1840 raharealisaation jälkeen. Suomen rahaoloja järisytti uudelleen Krimin sota, jota käytiin Venäjän ja Turkin välillä vuosina 1854–1856. Iso-Britannia, Ranska ja Sardinia sotivat Turkin liittolaisina Venäjää vastaan. Tämän sodan aikana englantilais-ranskalainen laivasto kävi tuhoamassa linnoituksia myös Suomen rannikolla ns. Oolannin sodassa ja pommitti Viaporia Helsingin edustalla. Sodan takia ruplien lunastaminen hopealla lopetettiin sekä Venäjällä että Suomessa. Ruplan arvo alkoi heiketä ja hopearahat hävisivät liikkeestä.

Rahan arvon heikkeneminen sekä siitä seurannut hopeisen vaihtorahan häviäminen liikkeestä aiheutti vaikeuksia koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Tällöin Suomessa nostettiin useammallakin taholla esiin kysymys paluusta hopeakantaan. Tähän ei vielä suostuttu, mutta Aleksanteri II antoi 4.4.1860 julistuksen, jolla Suomi sai oman rahayksikön. Sen mukaan Suomen markka oli arvoltaan ruplan neljäsosa. Koska myös venäläinen paperiraha jäi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa, markan arvo heilahteli vielä ruplan mukana.

Markan saamisessa keskeisin virkamies ei vielä ollut Snellman, vaan silloinen valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Fabian Langenskiöld. J.V. Snellman oli kylläkin jäsenenä asiaa käsitelleessä komiteassa. Senaatissa Langenskiöld hankki Suomelle oman rahayksikön ja työskenteli hopeakannan palauttamiseksi. Työ kuitenkin keskeytyi Langenskiöldin kuolemaan vuonna 1863.

Snellmanin johdolla kohti hopeamarkkaa 1865

Snellmanista tuli Langenskiöldin kuoleman jälkeen valtiovaraintoimituskunnan päällikkö. Periaatepäätös hopeakannan toteuttamisesta oli saatu Pietarista vuonna 1862. Tarvittavan hopean hankkimiseksi Suomi otti M.A. Rothschildin pankkiiriliikkeeltä Frankfurtista suuren lainan. Laina jouduttiin kuitenkin käyttämään viljantuonnin rahoitukseen, joten hopeakantaan pääsy viivästyi. J.V. Snellman jatkoi kadon keskelläkin ponnistuksia markan sitomiseksi hopeaan. Niinpä 4. marraskuuta 1865 Aleksanteri II antoi asetuksen, jonka mukaan vain hopearaha (markka ja rupla) olivat laillisia maksuvälineitä Suomessa. Markka voitiin näin irrottaa epävakaasta seteliruplasta. Suomi oli näin palannut hopeakantaan ja saanut oman, kansallisen rahajärjestelmän.

Kaksi rahauudistusta – sama päämäärä

Snellman ei siis ehkä olekaan markan isä, tämä ansio kuuluu paremmin Fabian Langenskiöldille, vaan paremminkin markan vakauttaja. Vuoden 1865 rahauudistuksessa markan arvo vakautettiin liittymällä kansainväliseen hopeakantaiseen rahajärjestelmään. Juuri tämä on Snellmanin rahapoliittisen toiminnan keskeinen sisältö.

Samaa rahan arvon vakautta ja liittymistä eurooppalaiseen rahajärjestelmään tavoiteltiin yli 130 vuotta myöhemmin, kun Suomi sitoi 1990-luvulla markan arvon euroon ja luopui sittemmin markasta myös käteisrahana. Näennäisesti päinvastainen tapahtuma eli markasta luopuminen tehtiin siis samasta syystä kuin aikoinaan markkaan siirtyminen. Voinemme kuvitella, että taloustieteelliseltä ajattelultaan joustava ja käytännönläheinen Snellman olisi varmaankin siunannut myös tämän uudistuksen.

***

Kiitän mielenkiinnostanne ja pyydän tutustumaan näyttelyyn "Snellman ja Suomen markka".