Globaali talous - globaali talouspolitiikka
Pankinjohtaja Sinikka Salon esitelmä seminaarissa "Snellmanilaisen kansallisvaltion globaalit mahdollisuudet" Kokkolassa 16.6.2006
Hyvät kuulijat,
haluan kiittää tämän seminaarin järjestäjiä tästä mahdollisuudesta keskustella kanssanne kansallisvaltion ja globalisaation suhteesta. Kokkola on todella ainoalaatuisen sopiva paikka pohtia näitä kysymyksiä, koska molemmilla suomalaisen talouspolitiikan klassikoilla, Anders Chydeniuksella ja J.V. Snellmanilla, on tähän kaupunkiin niin vahvat siteet, ja koska sekä Chydenius että Snellman olivat erittäin kiinnostuneita kansainvälisestä taloudellisesta vuorovaikutuksesta.
Suhtautumisessaan kansainväliseen talouteen molemmat suurmiehet olivat oman aikansa lapsia: Chydenius oli 1700-luvun valistuksen ja Snellman 1800-luvun alun kansallisaatteen läpitunkema, ja tämä näkyy myös heidän mielipiteissään. Chydenius oli liberaali optimisti, joka varauksetta uskoi kaupan vapauden ja kansainvälisen taloudellisen työnjaon siunauksellisiin vaikutuksiin, kun taas Snellman varsinkin uransa alkupuolella oli taloudellinen nationalisti, joka näki maailmankaupan kansallisten intressien armottomana taistelukenttänä.
Chydenius perusteli kansainvälistä työnjakoa "Kansallisessa voitossa" seuraavasti: "Häraf blifwer således handgripeligt, at en Nation icke winner därigenom, at hon syslosättes med många slags handteringar, utan därigenom, at hon arbetar i de näringar som bäst betala sig, det är, hwarest minsta antal människor kunna frambringa waror til det högsta wärde." Ja edelleen: "Alla inrikes Operationer och de aldrasubtilaste Finance-grep, som icke tillika öpna den utländska handelen, äro i mitt tycke lika onyttiga, som en fin speculation om perpetuum mobile...".
Snellman "Valtio-opissaan" myönsi kyllä kansainvälisen vaihdannan hyödyllisyyden, mutta totesi samalla, että "lika mycket som det varit ett fredligt utbyte af skilda länders olika alster, det äfven utgjort en ständig täflan om rikedom och makt mellan folken." Hän siteeraa auktoriteettina nationalistisen koulukunnan taloustieteilijää Schmitthenneriä seuraavasti: "allmän handelsfrihet är blott ett ideal, likasom den eviga freden. Rådet till en nation, att afskaffa alla restriktivåtgärder, emedan handelsfriheten är af största intresse för menskligheten, vore lika så klokt som det, att afdanka arméen, emedan en evig fred är på det högsta gagneligt för mensklighetens välfärd". Snellmanin mukaan "erfarenheten lärer, att handelsfrihet endast kan tillvägabringas genom ömsesidiga koncessioner mellan nationerna, samt att dessa måste upphöra, så snart endera parten finner sin underlägsenhet på bytet."
Näissä Chydeniuksen ja Snellmanin mielipiteissä näkyvä liberaalin idealismin ja inhorealistisen nationalismin jännite näkyy usein nykyajankin globalisaatiokeskustelussa. Miten tämä jännite on ratkaistavissa? Miten on mahdollista, että pieni maa – kuten Suomi – pystyy integroitumaan maailmantalouteen, samalla uhraamatta kansallisia intressejään? Yleisemmin, mikä on kansallisvaltion merkitys kansainvälistyvässä taloudessa? Käytännössähän olemme täysin riippuvaisia kansainvälisistä markkinoista. Niissäkin tuotteissa, joissa tilastojen mukaan olemme omavaraisia, nykyaikainen tuotanto- ja jakelujärjestelmä perustuvat tuhansiin tuontipanoksiin, joita ei mitenkään voitaisi Suomessa korvata.
* * *
Globalisaatiokeskustelussa korostetaan usein niitä vaatimuksia, joita taloudellinen globalisaatio asettaa kansainväliselle taloudelliselle yhteistyölle. Taloudellisen yhdentymisprosessin nähdään tällöin etenevän siten, että markkinat yhdentyvät omalla painollaan ja talouspolitiikan pitäisi koettaa pysyä perässä. Ajatellaan, että markkinat ovat ikään kuin lähtökohtaisesti vapaina olemassa ja että politiikan tehtävänä on reagoida kansainvälistymisen asettamiin haasteisiin kehittämällä kansainvälisen tason talouspolitiikkaa markkinoiden toiminnan rajaamiseksi.
Asia voidaan perustellusti nähdä toisinkin päin: itse asiassa taloudellinen integraatio on yksi kansainvälisen talouspolitiikan keskeisimpiä tehtäviä ja tähänastisia saavutuksia. Ilman kansainvälistä talous-politiikkaa maiden väliset taloussuhteet olisivat tämän toisen käsityksen mukaan jatkuvan kauppasodan tilassa, hieman Snellmanin maailmankuvan mukaisesti, ja tehtävänä on rakentaa toimivat kansain-väliset markkinat, jotta kansainvälinen työnjako olisi mahdollista. Ainakin viime vuosikymmenien taloushistoriaa on paljon helpompi ymmärtää tuloksena tällaisesta epätäydellisestä, mutta kuitenkin proaktiivisesta kansainvälisestä yhteistyöstä, kuin seurauksena "kaikkien sodasta kaikkia vastaan" tai kansallisen säätelyn pystyttelystä reaktiona jatkuviin markkinapaineisiin.
Ottaen huomioon osapuolten lukumäärän – esimerkiksi YK:n jäsenmaita on nykyisin 191 – ja osapuolten todella erilaiset lähtökohdat, on oikeastaan yllättävää huomata, kuinka pitkälle kansainvälinen yhteisö on päässyt globaalin talouden edellytysten rakentamisessa. Talouden nykyinen globalisaatio on tulos kansainvälisen oikeusjärjestelmän merkittävästä kehityksestä ja suvereenien valtioiden hämmästyttävästä yhteistyökyvystä yhteisten etujen vaatiessa. Tämä on ihmiskunnan historiassa ainoalaatuinen menestystarina, ja siitä on seurannut merkittävä köyhyyden vähentyminen suurissa osissa maailmaa.
Globaalin talouspoliittisen yhteistyön rakentamisen voidaan katsoa alkaneen toisen maailmansodan jälkeen, kun Bretton Woodsin konferenssissa sovittiin Kansainvälisen Valuuttarahaston perustamisesta ja yleisen kauppa- ja tullisopimuksen GATTin solmimisesta. Tavoitteena oli kansainvälisen kaupan esteiden purkaminen, monenkeskisen maksujärjestelmän luominen ja valuuttakurssipolitiikan koordinointi kilpailevien devalvaatioiden estämiseksi. 1990-luvulla kaupan esteiden monenkeskinen pur-kaminen sai uutta vauhtia kommunismin romahduksesta ja Kiinan talousuudistuksista. Kun myös Venäjän liittyminen WTO-järjestöön on etenemässä, monenkeskisten kauppasopimusten piiri on muuttunut käytännössä jo maailmanlaajuiseksi.
Taloudellinen globalisaatio on kuitenkin myös paljon muuta kuin kauppaa. Markkinatalouden perusrakenteeseen kuuluu vaihdannan lisäksi myös oikeusjärjestelmä, joka määrittelee ja turvaa omistusoikeudet niin aineellisiin kuin aineettomiinkin hyödykkeisiin ja luonnonvaroihin. Näiden rakenteiden ulottaminen kansainväliselle tasolle on toimivan globalisaation välttämätön ehto, mutta samalla tietenkin äärimmäisen kunnianhimoinen tehtävä.
1990-luvulla kansainvälinen yhteisö teki merkittäviä ponnistuksia myös markkinoiden perusrakenteen eli globaalien omistusoikeuksien kehittämiseksi ja luomiseksi siellä, missä ne ovat tähän asti puuttuneet. Merkittäviä esimerkkejä tästä työstä ovat YK:n kalakantasopimus vuodelta 1994, Kioton ilmastosopimus, sekä aineettoman omaisuuden kuten tekijänoikeuksien globaalia säätelyä koskevat sopimukset. Näillä on pyritty lopettamaan aikaisemmin "ei-kenellekään" kuuluneiden luonnonvarojen tuhoisa vapaa käyttö, ja turvaamaan luovan työn ja innovaatioiden markkinat kansainvälisellä tasolla.
Globaalien omistusoikeuksien määrittely ja ympäristön käyttöoikeuksien markkinoiden rakentaminen on vasta alkuvaiheessaan. Sopimukset eivät ole kovin kunnianhimoisia eivätkä kaikki maat ole vielä niihin liittyneet. Monista vaikeuksista ja puutteistaankin huolimatta ne ovat kuitenkin merkittäviä saavutuksia ja antavat toivoa siitä, että tulevaisuudessa olisi mahdollista päästä yhä kattavampaan ja kehittyneempään omistusoikeuksien määrittelyyn ja sitä kautta mitä moninaisimpien globaalien ongelmien ratkaisuun.
2000-luku on tuonut jälleen uusia painotuksia globaalien markkinoiden rakennustyöhön. Kansainvälisen yhteisön huomio on nyt entistä voimakkaammin suuntautunut kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden toiminnan kehittämiseen. Taustalla on vuoden 1997 ns. Aasian kriisi, joka nimestään huolimatta iski pahasti kehittyviin markkinoihin myös Aasian ulkopuolella, mm. Venäjään ja Etelä-Amerikan maihin. Kriisi aiheutti vakavia rahoitusvaikeuksia monille maille ja osoitti globaalien rahoitusmarkkinoiden siihenastisen perustan horjuvuuden.
Rahoitusmarkkinoiden moitteeton toiminta vaatii lujia instituutioita ja luotettavan informaatiopohjan. Kun Aasian kriisin keskeiseksi syyksi todettiin riskinhallintajärjestelmien ja taloudellisen tiedon heikkous ja rahoituslaitosten hallintokäytäntöjen puutteet, tavoitteeksi otettiin tiedon tuottaminen siitä, miten eri maiden rahoitusmarkkinat täyttävät vakaan toiminnan edellytykset. Tällaisen tiedon kokoaminen ja julkaiseminen totta kai auttaa vähentämään varomatonta riskinottoa rahoitusmarkkinoilla, mutta vielä paljon tärkeämpää on, että tällainen avoimuus kannustaa kaikkia maita panemaan rahoitus-järjestelmänsä perustan sellaiseen kuntoon, että maat voivat turvallisemmin osallistua kansainvälisille rahoitusmarkkinoille.
Kansainvälisen Valuuttarahaston rooli on tässä muodostunut keskeiseksi. Se on käynnistänyt kaksi laajaa kansainvälistä ohjelmaa: niinsanotussa ROSC-ohjelmassa rahasto arvioi maita koskevan taloudellisen tiedon kattavuutta ja laatua, rahoitusvalvonnan tasoa, rahoituslaitosten hallintotapaa ja rahoitusmarkkinoihin vaikuttavaa lainsäädäntöä eri maissa. Toisessa, ns. FSAP-ohjelmassa se tuottaa arvi-oita jäsenmaiden rahoitusmarkkinoiden vakaudesta. Näihin arviointeihin osallistuminen on vapaaehtoista, mutta on syytä uskoa, että ennen pitkää yhä useammat maat tulevat oman etunsa vuoksi mukaan ja sitä kautta kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden toiminta saadaan nykyistä paljon varmemmalle pohjalle.
Kuten olen koettanut korostaa, kansainvälisen talouspolitiikan tehtävät suhteessa globalisaatioon muistuttavat enemmän suurta rakennusprojektia kuin tulipalon sammutustehtävää. Globalisaatio ei ole ongelma, joka on riistäytynyt käsistä ja joka pitäisi taltuttaa, vaan se on keskeneräinen projekti, jota kansainvälinen yhteisö on vaihtelevalla, mutta sittenkin hämmästyttävällä menestyksellä vienyt eteenpäin.
Kansallisvaltioiden rooli tässä prosessissa on ollut keskeinen: kansainvälinen monenkeskisten sopimusten verkko on demokraattisten valtioiden yhteistyön luomus. Globalisaation edellytyksenä oleva kansainvälinen järjestys merkitsee tietenkin siihen kuuluvien moninaisten kansainvälisten sitoumusten ja instituutioiden vuoksi kansallisvaltioiden poliittisen suvereenisuuden supistumista. Näin on ainakin, jos suvereenisuus nähdään hallitusten täysin rajoittamattomana toimintavapautena. Kansalaisten kannalta talouden kansainvälistyminen – globalisaatio – merkitsee kuitenkin niin suurta taloudellisten ja inhimillisten mahdollisuuksien kasvua, että toden tullen demokraattiset valtiot kuitenkin onneksi usein mieluummin käyttävät suvereenisuuttaan tarpeellisten kansainvälisten instituutioiden luomiseen kuin säilyttävät sen koskemattomana vastaisuuden varalle. Eikä tätä tehdä epäitsekkäistä syistä, vaan vasta-vuoroisuuden merkeissä ja yhteisten etujen vuoksi.
* * *
Kun puhutaan talouspolitiikan kansainvälisestä koordinaatiosta, ei useinkaan viitata siihen talousjärjestelmän perusrakennetta kehittävään yhteistyöhön, jonka piirteitä olen edellä kuvannut, vaan ymmärretään talouspolitiikka paljon suppeammassa mielessä, lähinnä suhdannepolitiikkana. Näin ajateltuna talouspolitiikan kansainvälinen koordinaatio tarkoittaisi raha- ja finanssipolitiikan kansainvälistä yhteensovittamista. Tästä aiheesta on aika ajoin keskusteltu paljonkin sekä tutkijoiden että talouspolitiikan tekijöiden keskuudessa, mutta käytännön tulokset ovat olleet paljon laihempia kuin ne, mitä on saatu markkinoiden toimintaa tukevalla instituutioiden rakennustyöllä.
Raha- ja finanssipolitiikan koordinointitarve nousee kansainvälisen politiikan asialistalle ymmärrettävästi silloin, kun maailmantaloudessa nähdään uhkaavia tasapainottomuuksia, joiden korjaaminen vaatisi useamman eri osapuolen yhteisiä tai samanaikaisia toimia. Tällainen tilanne syntyi mm. ensimmäisen öljykriisin jälkeen 1970-luvulla. Toinen kansainvälisiä koordinointipyrkimyksiä herättänyt tapaus oli vuoden 1987 pörssiromahdus. Kummassakaan tapauksessa kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö ei tuottanut kovin hyviä tuloksia. Tällä hetkellä merkittävin tasapainottomuus on Yhdysvaltain valtiontalouden ja vaihtotaseen jättiläismäinen alijäämä, jonka vastapuolena on eräiden kehittyvien maiden, ennen muuta Kiinan maksutaseen samanaikainen ylijäämä.
Raha- ja finanssipolitiikan globaalia koordinaatiota koskevat keskustelut käydään yleensä ns. G8 -ryhmien piirissä, joihin kuuluvat taloudelliselta painoarvoltaan suurimmat maat. Suurimpien demokraattisten teollisuusmaiden johtajien vuotuiset huippukokoukset aloitettiin vuonna 1975 Ranskan Rambouillet'ssa, tällöin maita oli kuusi. Sittemmin mukaan tuli Kanada ja nyt uusimpana jäsenenä Venäjä, joten nykyisin puhutaan yleensä G8-ryhmästä. Talouspolitiikan koordinaation kannalta yhtä tärkeitä kuin huippukokoukset ovat ryhmän valtiovarainministerien ja keskuspankkien pääjohtajien kokoukset, joita on järjestetty 3-4 kertaa vuodessa, siis useammin kuin huippukokouksia.
Tuorein esimerkki talouspolitiikan koordinointipyrkimyksistä G7-ryhmän piirissä on tältä vuodelta. Kokoontuessaan viime huhtikuussa Washingtonissa G7-maiden valtiovarainministerit ja keskuspankkien pääjohtajat hyväksyivät yhteisen yhteenvedon siitä, millaista talouspolitiikkaa maailmantalouden nykyisten tasapainottomuuksien ratkaiseminen vaatii Yhdysvalloilta, Euroopan mailta, Japanilta ja kehittyvältä Aasialta, erityisesti Kiinalta.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista mennä yksityiskohtiin, mutta suositusten yleispiirteet on kuitenkin syytä todeta, sillä ne ehkä kuvaavat G7/G8 –koordinaation luonnetta. Yhteisessä julkilausumassaan ministerit totesivat ensinnäkin, että osapuolet vastaavat yhdessä maailmantalouden tasapainottomuuksien ratkaisemisesta, ja että kaikkien alueiden on osallistuttava siihen. He totesivat myös, että tämä vaatii säästämisen ja investointien sekä niihin liittyvien pääomanliikkeiden uudelleen suuntaamista maailmassa, ja että vallitsevat tasapainottomuudet olisi paras ratkaista kestävän talouskasvun olosuhteissa, mikä vaatii talouspolitiikan vahvistamista.
Käytännön toimista julkilausuman liitteessä todettiin seuraavaa:
Yhdysvaltojen pitäisi jatkaa ponnistuksia budjettialijäämänsä supistamiseksi ja säästämisen lisäämiseksi
Euroopassa olisi tehtävä enemmän työ- ja hyödyke- ja palvelumarkkinoiden joustavuutta lisääviä uudistuksia ja tuettava kotimaisen kysynnän elpymistä
Japanissa olisi tehtävä enemmän taloudellisen elpymisen varmistamiseksi ja pitkän aikavälin kasvuedellytysten luomiseksi rakenteellisten uudistusten avulla
Kehittyvässä Asiassa, erityisesti Kiinassa, tarvitaan valuuttakurssien nykyistä suurempaa joustavuutta, kotimaisen kysynnän lisäämistä ja rahoitussektorin vakauden vahvistamista
Öljyä tuottavissa maissa tarvitaan lisää investointeja tuotantokapasiteettiin, talouksien monipuolistamista ja eräissä tapauksissa myös valuuttakurssien suurempaa joustavuutt
Nämä johtopäätökset ovat varmasti oikeaan osuneita ja ainakin useimmat niiden mukaiset toimenpiteet toivottavia. Samalla lausumista käy kuitenkin hyvin ilmi, kuinka tavattoman yleisluontoista G7/G8 –koordinaatio käytännössä on. Vain poikkeustapauksissa maat ovat päässeet täsmälliseen sopimukseen joistakin konkreettisista yhteisistä toimista esimerkiksi valuuttamarkkinoilla. Kokoukset eivät tietenkään ole merkityksettömiä, mutta G7/G8 –ryhmän toimintaa ei kuitenkaan voi pitää osoituksena mistään globaalin raha- ja finanssipolitiikan tiiviistä koordinaatiosta.
On vaikeata mitata sitä, kuinka suuri vaikutus G7/G8 –koordinaatiolla on siihen osallistuvien maiden talouspolitiikkaan. Vaikeudet ovat tietysti tämän tapaisessa tilannesidonnaisessa koordinaatiossa vielä merkittävästi suuremmat kuin kansainvälisissä sopimusneuvotteluissa esimerkiksi WTO:n piirissä, jossa pyritään sopimaan kaikkia koskevasta pelisäännöistä tulevien tilanteiden varalle. Juoksevan talouspolitiikan koordinaatio suvereenien kumppanien kesken on hieman kuin keskusteltaisiin korttipelin säännöistä sen jälkeen, kun kortit on jo jaettu.
Niiden tutkimusten mukaan, joita G7-kokousten vaikutuksista on tehty, kokousten päätökset ovat toteutuneet parhaiten silloin, kun ne ovat koskeneet suurvaltojen toimintaa monenkeskisissä kansainvälisissä instituutioissa, kuten WTO:ssa tai Kansainvälisessä Valuuttarahastossa. Tehokkaimmin G7/G8 –koordinaatio siis ehkä toimii epämuodollisena valmistelukoneistona monenkeskisten instituutioiden päätöksille. Sitä paitsi G8:lla on luottamusta ja tiedon vaihtoa edistävänä foorumina tietysti erittäin suuri poliittinen merkitys. Samalla G8-instituutio tietenkin jakaa maita "sisäpiiriläisiin" ja muihin, mikä ei ole aivan ongelmatonta.
Se Washingtonin kokouksen julkilausuma, johon äsken viittasin, osoittaa, että maailmantalouden tasa-painottomuudet eivät ole vain G8-maiden sisäisiä kysymyksiä. Erityisesti Kiinan merkitys maailman-taloudessa ja myös sen nykyisten tasapanottomuuksien osapuolena on suurempi kuin monien G8-ryhmän jäsenten. Se, että taloudellisesti tärkeimmät osapuolet eivät ole ryhmässä mukana, tietenkin heikentää G8-ryhmän asemaa koordinaatiokeskustelujen foorumina. Yhä useammin koordinaatiotapaamisia järjestetään myös laajemmassa piirissä, kuten ns. G20-kokoonpanossa. Kokoonpanon kasvulla on kuitenkin huonotkin puolensa: sitä mukaa kun maiden lukumäärä kasvaa, epämuodollisen ryhmän kyky keskustella, sopia ja toimia heikkenee. Vaarana voi myös olla tärkeiden monikansallisten instituutioiden kuten WTO:n ja Kansainvälisen Valuuttarahaston faktisen merkityksen rapautuminen.
Yksi G7/G8 –ryhmän toimintaan jo lähtökohtaisesti kuuluva piirre on, että ryhmään voivat aktiivisesti osallistua vain taloudelliselta merkitykseltään suurimmat maat. Tähän on ymmärrettävät perusteet. Toisaalta pienten maiden kannalta olisi tärkeää, että niidenkin näkökulma tulisi huomioon otetuksi globaalissa talouspoliittisessa keskustelussa. Suomen ja muidenkin EU:n pienten jäsenten kannalta ongelmaa helpottaa se, että EU:lla on (jo vuodesta 1977 alkaen) ollut edustus G7–kokouksissa. Vuodesta 1999 alkaen myös Euroopan Keskuspankki on ollut mukana valtiovarainministerien ja keskus-pankkien pääjohtajien kokouksissa. EU:n edustajien velvollisuutena kokouksissa on edustaa EU:n elimissä yhteisesti päätettyjä linjauksia, ja näistä päätettäessä myös pienet EU-maat kuten Suomi ovat voineet olla mukana.
EU:n edustus G8 -koordinaatiossa on Suomen kannalta erittäin arvokas asia, eikä sitä pidä väheksyä. Realismin vuoksi on kuitenkin todettava, että tällä edustuksella tuskin on kovin suurta G8-päätöksiä legitimoivaa vaikutusta pienissä EU-maissa. Miten EU kokonaisuudessaan saataisiin paremmin kytkettyä globaaliin talouspoliittiseen vuoropuheluun? Joskus on esitetty EU-edustuksen yhdistämistä, niin että nykyisten neljän jäsenmaan ja EU:n sijasta unionilla olisi yksi yhteinen edustus G8:ssa. Tätä ajatusta on esitetty varsinkin Yhdysvalloissa, koska sikäläisestä näkökulmasta Euroopan maiden suuri osanottajamäärä näyttää oudolta, varsinkin kun voidaan odottaa Intian ja Kiinan jäsenyyden G-kerhossa tulevan jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi.
Ajatus EU:n yhteisestä edustuksesta G-ryhmässä on kuitenkin poliittisesti ilmeisen epärealistinen, vaikka EU-maat ovatkin jo perustamissopimuksessa sitoutuneet keskinäiseen talouspoliittiseen koordinaatioon, vaikka EU:lla on yhteinen kauppapolitiikka, ja vaikka G8-maista Italia, Ranska ja Saksa kuuluvat euroalueeseen ja niillä on myös yhteinen rahapolitiikka. EU ei ole liittovaltio, eikä talouspolitiikka kokonaisuudessaan kuulu EU:n kompetenssiin, vaikka sopimusten mukaan jäsenmaiden kuu-luukin pitää talouspolitiikkaa yhteisten intressien piiriin kuuluvana asiana. Sitä paitsi G8 –kokouksissa keskustellaan varsinaisen talouspolitiikan lisäksi monista muistakin sellaisista kysymyksistä, jotka eivät ole EU:n kompetenssin piirissä. EU-maiden yhteistoiminnan ja yhteisen edustuksen ongelmat eivät koske vain G8-kokouksia, vaan myös kansainvälisiä järjestöjä kuten Kansainvälistä Valuuttarahastoa.
Tässä tilanteessa pienten EU-maiden kannalta ilmeisesti paras ja realistisin ratkaisu olisikin pyrkiä EU:n sisäisen koordinoinnin tehostamiseen ja yhteisen kannanmuodostuksen lujittamiseen mahdollisuuksien mukaan. Tämä vähentäisi G8-koordinoitiin pienten jäsenmaiden kannalta liittyviä legitiimisyysongelmia ja ehkä lisääntynyt yhtenäisyys myös lisäisi Euroopan kannanottojen vaikuttavuutta. Tehokkaat neuvottelut edellyttävät kuitenkin myös reagointikykyä. Sitä tarvitaan kantojen yhteensovittamisessa ja kompromissien teossa. EU:n koordinaation tiivistämisen käytännön ongelmana ei siis ole vain yhteisten positioiden löytäminen, vaan kyky esiintyä yhtenäisenä ja luotettavana neuvotteluosa-puolena. Tämä on merkittävä haaste, joka viime kädessä johtuu EU-maiden haluttomuudesta lisätä unionin kompetenssia kansainvälisessä talouspoliittisessa koordinaatiossa.
* * *
Aloitin tämän puheenvuoroni Chydeniuksella ja Snellmanilla. Olen koettanut perustella sitä ajatusta, että talouspoliittinen suvereenisuus ei ole itsetarkoitus, vaan lähtökohta globaalin kanssakäymisen edellytysten rakentamiseksi. Tässä hengessä minun varmaan sopii lopettaa siteeraamalla Thomas Hobbesia, joka eli noin 100 vuotta ennen Chydeniusta. Hobbes pohti "Leviathanissa" suvereenisuuden luovuttamisen ongelmaa, ja päätyi kuvaamaan luonnontilaa, kaikkien sotaa kaikkia vastaan, seuraavin sanoin: "No arts; no letters; no society; and which is worst of all, continual fear and danger of violent death; and the life of man, solitary, poor, nasty, brutish, and short ". Tämä kuvaus sopisi myös kansallisvaltioiden välisiin suhteisiin, jos ne kaikissa olosuhteissa tinkimättä tahtoisivat varjella toiminta-vapauttaan. Globalisaatio osoittaa, onneksi, että näin ei ole ollut.