Pankinjohtaja Sinikka Salo: Euron kansainvälinen rooli, Liikkeenjohdollisen Tutkimusryhmän 60-vuotisjuhlaseminaari, Helsinki 18.12.2009
Puheet ja haastattelut
Puhe
perjantai 18.12.2009, 0.00
Euro on ollut syntymästään lähtien dollarin jälkeen myös selvästi käytetyin kansainvälinen keskuspankkien reservivaluutta. Vuonna 2008 dollarin osuus keskuspankkien valuuttavarannoista oli n. 64%, euron osuus 27%, punnan osuus 4 %, ja jenin osuus 3%. Muita valuuttoja, kuten Sveitsin frangeja on yhteensä noin 2%.
Onko euron kansainvälistymisellä sitten väliä?
Euron käytön lisääminen euroalueen ulkopuolisessa maailmassa ei ole mikään itsetarkoitus. Eurosetelien käyttö euroalueen ulkopuolella hyödyttää kyllä euroalueen maita sikäli, että saamme ikään kuin korotonta lainaa euroja käyttävistä maista. Tästä huolimatta ei euroalueen keskuspankkien piirissä ole euron kansainväliselle roolille asetettu mitään erityisiä tavoitteita.
Käypä linjaus on, että Euroopan keskuspankki ei pyri edistämään mutta ei myöskään estämään euron roolin kasvua maailmanvaluuttana. Euron käytön leviämisellä on kuitenkin merkitystä sikäli, että sillä on eräänlainen oirearvo. Kuten erityisesti itävaltalainen taloustieteilijä F.A. Hayek on korostanut, hyvät valuutat erottuvat huonoista kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla siten, että hyvän valuutan käyttöala laajentuu asteittain yhä uusiin maihin ja yhä laajemmille markkinoille. Valuuttojen välinen kilpailu on siten rahapolitiikan laatukontrollia, sen markkinatesti.
***
Ennen kuin esitän arvioita reservivaluuttojen kehitysnäkymistä, on hyvä palauttaa mieliin niiden historiaa sen tosiseikan valaisemiseksi, että muutokset kansainvälisissä rahaoloissa tapahtuvat yleensä vähitellen, vuosikymmenten kuluessa. En malta olla lähtemättä ihan reservivaluuttojen alkuajoista jo reservivaluutan luonteen ja määrittelyn selkeyttämiseksikin.
Reservivaluuttojen historia on moninainen
Reservivaluutalla tarkoitetaan valuuttaa, jota käytetään kansainvälisessä maksuliikenteessä. Varhaisimpina aikoina rahametallit, kulta ja hopea toimivat ”reservivaluuttoina”, eikä ollut kovin suurta merkitystä sillä, minkä yksikön mukaisiksi metallirahoiksi ne oli lyöty.
Euroopassa yleisimpiä kansainvälisinä reserveinä ja maksuliikkeessä käytettyjä kultarahoja olivat renessanssiajalta lähtien venetsialaisen mallin mukaan lyödyt dukaatit. Yleisimpiä hopearahoja puolestaan olivat saksalaisen mallin mukaan lyödyt taalerit. Sekä dukaatteja että taalereita lyötiin useimmissa maissa kansainvälisen kaupan tarpeisiin. Ja Kustaa III:han teki vuonna 1776 riikintaalerista Ruotsin – siis tuolloin meidänkin virallisen rahayksikön.
Varsinaisesti reservivaluutasta voidaan kuitenkin puhua vasta sitten, kun pankkitalletuksia alettiin käyttää kansainvälisenä valuuttana. Tällöin jalometalli saattoi pysyä turvassa kansainvälisenä maksukeskuksena toimivan pankin holvissa, mutta sitä voitiin samalla kätevästi käyttää tilisiirtoina ja maksuosoituksina kansainvälisessä maksuliikenteessä.
Ensimmäinen kansainvälinen pankkirahaan perustuva reservivaluutta oli Amsterdamissa toimineen Amsterdamsche Wisselbankin luoma banco-florin. Amsterdam oli 1600- ja 1700-luvuilla jalometallikaupan kansainvälinen keskus, ja Amsterdamsche Wisselbankiin tehtyjä hopeatalletuksia käytettiin koko Euroopassa maksuvälineinä.
Amsterdamin asema maailman finanssikeskuksena romahti 1790-luvulla ja sen aseman - ainakin Pohjois-Euroopan alueella - peri Hampuri, jonne myös perustettiin kunnallinen talletus- ja vaihtopankki Hamburger Bank. Hamburger Bankiin tehtyjä hopeatalletuksia käytettiin maksuvälineenä nimellä Hamburger Mark Banco. Hamburger Bankin keskeinen asema Pohjois-Euroopassa kesti 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin yleinen siirtyminen kultakantaan ja Britannian nousu johtavaksi kauppamahdiksi johtivat sen taantumiseen.
Kultaan sidottu punta, Lontoon rahamarkkinat ja sen keskuksena toiminut Bank of England toimivat kansainvälisen maksuliikkeen ja reservien pitämisen ehdottomasti tärkeimpänä keskuksena suunnilleen 1850-luvulta aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Punta oli määritelty kullassa. Itse asiassa kuitenkin Bank of Englandin kultavarat olivat melko pienet, ja kansainvälinen kultakantajärjestelmä toimi suurelta osin Ranskan pankkiirien ja ranskalaisen yleisön suurten kultavarojen turvin: aina kun Bank of England tarvitsi tavallista suurempia määriä kultaa lunastaakseen seteleitään metallilla, se nosti korkojaan, mikä houkutteli pankkiin kultaa Ranskasta. Ranskan kultavarannot olivat siten punnan reservivaluutta-aseman taustalla.
Napoleon III:n aikaan 1860-luvulla Ranska tavoitteli kultafrangille maailmanvaluutan asemaa (osana metrijärjestelmää!) ja asiasta järjestettiin kansainvälisiä konferensseja, mutta Ranskan tappio Saksan-Ranskan sodassa vuonna 1871 romutti nämä suunnitelmat. Tämä Ranskan frangin ympärille rakentunut ns. latinalainen rahaliitto, johon kuului Ranskan lisäksi Belgia, Italia, Sveitsi ja myöhemmin myös Kreikka, jatkui kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan asti. Mielenkiintoisena yksityiskohtana todettakoon, että myös Suomi kuului markan kultakantaan sitomisesta (vuonna 1878) lähtien de facto latinalaiseen rahaliittoon markan arvon ollessa täsmälleen sama kuin Ranskan frangin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen dollari ja punta kilpailivat maailman johtavan reservivaluutan asemasta. Punnan asema kuitenkin romahti vuoden 1931 valuuttakriisiin, ja punta jäi vain oman vaikutuspiirinsä ns. puntaklubin reservivaluutaksi (tähän kuuluivat Britannian alusmaiden lisäksi mm. Suomi ja muut Pohjoismaat). Dollari nousi tämän jälkeen Yhdysvaltojen suurten kultavarojen turvin maailman johtavaksi reservivaluutaksi. Tätä edesauttoi se, että vaikka Yhdysvallat luopui kultakannasta sisäisesti vuonna 1933, presidentti F.D. Roosevelt sitoutui siihen, että ulkomaisille keskuspankeille Yhdysvallat kuitenkin lunastaisi dollareita vaadittaessa kullalla. Huomattakoon, että huolimatta siitä, että punta menetti johtavan asemansa kansainvälisenä maksuvälineenä, Lontoo säilytti asemansa kansainvälisenä finanssikeskuksena, eli enää ei reservivaluutta ollut sidoksissa sen liikkeeseen laskeneen keskuspankin oman alueen finanssikeskukseen.
Dollarin asema kansainvälisen rahajärjestelmän keskusvaluuttana vahvistettiin Bretton Woodsin sopimuksessa (joulukuussa 1945), jonka mukaan muut maat sitoisivat valuuttansa dollariin ja Yhdysvallat sitoutuisi lunastamaan muilta keskuspankeilta dollareita kullalla (hintaan 35 dollaria/unssi eli dollari vastasi n. 0,89 g kultaa). Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alkoi dollaripulan vuoksi luoda myös omaa laskennallista reservivaluuttaansa (Special Drawing Rights, SDR, erityisnosto-oikeudet) – joka jälleen viime aikoina on ollut keskusteluissa lähinnä kiinalaisten aloitteesta (palaan siihen myöhemmin). SDR määriteltiin muista valuutoista muodostettuna korina. Sen merkitys kansainvälisenä reservivaluuttana jäi dollariin verrattuna käytännössä pieneksi. Tämän jälkeen dollari oli täysin johtava reservivaluutta aina syksyyn 1971 asti, jolloin presidentti Nixon joutui Yhdysvaltain maksutasekriisin vuoksi lopettamaan dollarin vaihdettavuuden kultaan. Virallisesti Bretton Woodsin järjestelmä lakkasi kuitenkin vasta Jamaikan sopimuksella 1976.
Bretton Woodsin järjestelmän romahdettua kansainväliset reservit ovat koostuneet dollarin lisäksi eräistä muistakin valuutoista. Aluksi keskeisiä vaihtoehtoja dollarille olivat Saksan markka, Japanin jeni ja tietyssä määrin myös Sveitsin frangi ja Iso-Britannian punta. Euron syntymisen jälkeen euro on ollut dollarin jälkeen selvästi käytetyin kansainvälinen reservivaluutta.
Saksan markan ominaisuudet perinnöksi eurolle
Vaikka euron käyttöönotto EU-maissa tapahtui viime kädessä parlamenttien päätösten tuloksena, sen historia ja parhaat ominaisuudet liittyvät valuuttojen väliseen luottamuskilpailuun. Ennen yhteisen rahan käyttöönottoa Saksan markasta oli tullut eurooppalaisen valuuttajärjestelmän tosiasiallinen ankkuri – ennen kaikkea Saksan rahapolitiikan taitavuuden ja sen keskuspankin, Bundesbankin, itsenäisen aseman vuoksi. Ja kun yhteinen keskuspankki perustettiin ja siirryttiin yhteiseen rahaan, oli ymmärrettävää, että otettiin mallia Saksan kokemuksista ja pyrittiin siirtämään Saksan rahapolitiikan nauttima luottamus myös uudelle yhteiselle rahalle ja keskuspankille.
Euron käyttöönotto vuoden 1999 alussa merkitsi suurta muutosta kansainvälisessä valuuttajärjestelmässä. Monet tarkkailijat ovat nähneet euron käyttöönotossa käännekohdan, joka ajan oloon haastaa dollarin ylivallan. Vertailukohtana euron merkityksen kasvulle olisi aiempi dollarin nousu punnan sijaan maailman johtavaksi valuutaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Mitkä tekijät sitten ratkaisevat valuuttojen menestyksen kansainvälisenä rahana?
Tätä ei ole pystytty tyhjentävästi selvittämään. Yleisesti kuitenkin katsotaan, että tällaisia menestystekijöitä ovat valuutta-alueen suuri koko ja vauraus, vapaat ja vakaat rahoitusmarkkinat, onnistunut rahapolitiikka ja rahat liikkeeseen laskevan maan (tai maiden) poliittinen vakaus.
Eurolla on kansainvälisenä valuuttana etunaan juuri nämä tekijät, suuri ja euroalueen laajenemisen myötä laajentuva liiketoimialue sekä Euroopan keskuspankin harjoittama, vakauteen tähtäävä rahapolitiikka. Kun EU-maat onnistuvat talouksiensa uudistamisessa joustavammiksi, innovatiivisemmiksi ja kilpailullisemmiksi, Euroopan talouskasvu ja sitä myöten euron taloudellinen perusta vahvistuu.
Suuri määrä tähän tähtääviä hankkeita on ns. Lissabonin strategiaksi kutsutulla asialistalla. Myöskään euro ei ole projektina valmis. Se on vielä keskeneräinen ainakin siinä suhteessa, mitä tulee euroalueen rahoitusmarkkinoiden ja maksujärjestelmien kehitystasoon ja yhtenäisyyteen. Menemättä tähän kysymykseen tarkemmin, totean vain, että eurooppalaisten rahoitusmarkkinoiden integraatiossa ollaan korkeintaan puolivälissä ja äskettäisen kriisin seurauksena on koettu taka-askeleitakin. Tarvitaan vielä monia toimia ennen kuin voidaan puhua aidosti yhtenäisistä eurooppalaisista rahoitusmarkkinoista. Ajankohtaisina positiivisina edistysaskeleina mainitsen tässä kolme seikkaa: Ensinnäkin EU-tason rahoitusmarkkinavalvonnan organisoimisessa vastikään tapahtuneet edistysaskeleet eli Euroopan järjestelmäriskikomitean perustamisen ja rahoitusmarkkinalohkojen valvojien yhteistyökomiteoiden toimivaltuuksien lisäämisen. Tällaiset yhteistyörakenteet kansallisten viranomaisten yhteistyötä vahvistamaan ovat omiaan varmistamaan sitä vakautta, jolle euron luottamus tulevaisuudessakin perustuu. Toisena ajankohtaisena myönteisenä asiana voi ottaa esille SEPA:n eli yhtenäiseen euromaksualueen toteutumisen. Yhtenäisen euro-maksualueen toteutuessa maksut kulkevat yhtä sujuvasti jäsenmaasta toiseen kuin ne nyt kulkevat kunkin jäsenmaan sisällä. Epäilemättä tämä tukee myös euron kansainvälistä asemaa hyvänä maksuvaluuttana.
Kolmantena myönteisenä asiana otan esille ns. Target2 Securities – hankkeen. Sen tarkoituksena on saada aikaan järjestelmä, jossa arvopaperien rajojen yli tapahtuva selvitys tapahtuu keskuspankkirahaa vastaan turvallisesti ja tehokkaasti. Tämä järjestelmä, joka suunnitelmien mukaan tulisi käyttöön vuoden 2013 aikana, olisi omiaan integroimaan pääomamarkkinoita helpottamalla listautumisia ja vähentämällä kaiken kaikkiaan rajojen yli tapahtuvan arvopaperikaupan kustannuksia.
Summa summarum – euron kansainvälinen rooli riippuu aidosti integroituneiden eurooppalaisten rahoitusmarkkinoiden aikaansaamisesta – josta hyötyisivät sekä eurooppalaiset itse että myös ulkopuoliset toimijat.
Entä reservivaluuttojen tulevaisuus?
Viime aikoina reservivaluuttoja koskevat paineet ovat kohdistuneet erityisesti dollarin johtavaan kansainväliseen rooliin. Huoli liittyy erityisesti Yhdysvaltojen jatkuvaan velkaantumiseen (jota siis voidaan rahoittaa Yhdysvaltain ulkopuolelta saatavalla setelivelalla korottomasti) sekä koettuun Yhdysvaltain markkinoilta alkaneeseen finanssi- ja talouskriisiin. Näitä huolia on tuotu esille etenkin Kiinan viranomaisten viimeaikaisissa lausunnoissa, joiden arvioidaan heijastavan valtavia reservejä omistavan Kiinan pyrkimyksiä etsiä vaihtoehtoja dollarille johtavana varantovaluuttana.
Kiinan viranomaiset ovat esittäneet multilateraalisen, ts. kansainvälisen järjestön kuten IMF:n hoidossa olevan reservivaluutan käyttöön ottamista eli SDR:n (Kansainvälisen valuuttarahaston erityisten nosto-oikeuksien) kehittämistä reservivaluutaksi. IMF on toimintansa rahoittamiseksi lisännyt viime aikoina SDR-allokaatioitaan, mutta SDR:n kehittyminen aidoksi reservivaluutaksi ei ainakaan tällä hetkellä vaikuta kovin todennäköiseltä, sillä SDR:n vaihto- ja käyttömahdollisuuksien olisi lisäännyttävä merkittävästi paitsi kansainvälisessä keskuspankkijärjestelmässä myös sen ulkopuolella yksityisillä markkinoilla.
Arvioitaessa reservivaluuttojen kehitystä pidemmän aikavälin kuluessa on kuitenkin pidetty mahdollisena, että maailman valuuttajärjestelmä rakentuu jatkossa lisääntyvästi useamman tasavahvan valuutan ympärille. Tällöin ajatellaan lähinnä kolmea valuuttaa eli dollaria, euroa ja Kiinan renminbia.
Euro on jo aito haastaja dollarille, joskin toistaiseksi sen asemaa heikentää – edistysaskeleista huolimatta − euroalueen rahoitusmarkkinoiden edelleenkin riittämätön yhtenäisyys Yhdysvaltoihin verrattuna.
Kiina on osoittanut pyrkimyksiä myös oman valuuttansa käytön lisäämiseen Aasiassa. Se aloitti renminbin kansainvälistymisstrategian ryhtymällä käyttämään renminbiä viennin ja tuonnin selvitysvaluuttana naapurivaltioidensa kanssa. Lisäksi Kiina on aloittanut kokeiluohjelman renminbin käytöstä rajan ylittävien kauppojen selvityksessä Hong Kongissa ja muutamassa manner-Kiinan suurkaupungissa. Kolmantena toimenpiteenä Kiinan keskuspankki on ryhtynyt neuvottelemaan kahdenvälisiä valuutanvaihtosopimuksia eräiden kehittyvien maiden keskuspankkien kanssa. Valuutanvaihtosopimuksen avulla ko. maat voivat vahvistaa valuuttavarantoaan ja käyttää renminbiä maksaessaan Kiinasta tuomiaan teollisuustuotteita.
Renminbin nousu reservivaluutaksi edellyttää kuitenkin vielä merkittäviä poliittisia uudistuksia valuutta- ja sijoitusmarkkinoiden vapauttamiseksi ulkomaisille toimijoille. Renminbin rooli liittyy myös Kiinan korkeaan säätämisasteeseen ja kertyneisiin ylijäämiin, jotka vaikeuttavat ulkomaisen renminbi-määräisen sijoituspotentiaalin kehittymistä.
Kuten reservivaluuttojen historia osoittaa, on syytä muistaa, että muutokset niissä tapahtuvat hitaasti.
Arvoisat kuulijat
Meitä euroalueen asukkaita kiinnostaa ensisijaisesti euron, oman rahamme kotimainen rooli, eli kuinka uskottavasti EKP voi säilyttää euroalueen hintavakauden sekä kuinka EU/ euroalue sisämarkkinoina kehittyy tarjoten euromaiden talouksille joustavuutta ja liikkuvuutta. Euroalueen menestys on kuitenkin myös tekijä, joka vaikuttaa euron kansainväliseen rooliin. Kansainvälisen roolin vahvistuminen on seurausta tästä onnistumisesta.