Siirry sisältöön
Pääjohtaja Erkki Liikanen
Sanomalehti Pohjalaisen virsisunnuntai, Ylistaron kirkko sunnuntaina 23.10.2011 klo 15
 
Vuonna 1961 vanhempamme olivat hankkineet ensimmäisen auton, vuoden 1951 mallia olevan Skodan. Isän kesälomalla lähdimme sillä matkalle ympäri Suomea. Tuolla matkalla kävin ensimmäisen kerran Ylistaron kirkossa. Siitä tuli heinäkuussa  50 vuotta.
 
Maailma ja Suomi elivät silloin jännittävää aikaa. USA:n nuori presidentti John F. Kennedy ja Neuvostoliiton johtaja Nikolai Hrushtshev olivat järjestäneet huippukokouksen toukokuussa 1961 Wienissä. Kokous epäonnistui ja suurvaltasuhteet olivat kireät. Berliini oli jännityksen keskipisteenä. 
 
Haastemies Eino Liikasen perheen lomasuunnitelmaan se ei vaikuttanut. Palasimme Lapista Pohjanmaan kautta kotiin Mikkeliin. Paluumatkalla vanhempani halusivat viedä silloin neljä lastaan Seinäjoelle. Miksi Seinäjoelle? Seinäjoella kappalaisena toimi Erkki Kuparinen, vanhempien ystävä. Vanhempani pitivät tärkeänä käydä katsomassa myös juuri valmistunutta hienoa Alvar Aallon Lakeuden Ristiä.
 
Ennen Seinäjokea pysähdyimme täällä Ylistarossa. Ylistaron valtava ja vaikuttava kirkko näkyi tasaisessa maisemassa jo kaukaa. Ei sitä näkyä hevin unohda. Suuren vaikutuksen tekee kirkko yhä tänäänkin.
 
Tuon ikimuistoisen lapsuuden kesämatkan jälkeen tilanne Euroopassa kiristyi äärimmilleen. Kuukautta myöhemmin pystytettiin Berliinin muuri. Ensi sunnuntaina, 30.10. tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin sotilaallisten konsultaatioiden aloittamiseksi Euroopan kiristyneen tilanteen vuoksi. Samana päivänä Neuvostoliitto räjäytti valtavan ydinpommin Novoja Zemljalla. Sodan muistot olivat vielä lähellä ja kansalaiset olivat huolissaan. Presidentti Urho Kekkonen matkusti Novosibirskiin tapaamaan Hrushtsevia.
Miten paljon onkaan tapahtunut tuon jälkeen.
 
Mutta palatkaamme Seinäjoen kappalaiseen, Erkki Kupariseen. Hän teki pastoraali-tutkintonsa Mikkelin Hiippakunnassa vuonna 1946 ja toimi sen jälkeen pappina Mikkelissä.
 
Mikkelissä elettiin sodanjälkeiset vuodet voimakkaan nuorisoherätyksen aikaa. Äitini ja isäni tapasivat seurakuntanuorissa. Erkki Kuparinen oli siellä tärkeä vaikuttaja. Hän vihki vanhempani avioliittoon vuonna 1948. Toiseksi vanhimpana lapsena Erkki Kuparinen kastoi minut syksyllä 1950.
 
Mikkelin seurakuntanuorissa oli mukana myös Toivo Tirronen, isäni naapuri Mikkelin maalaiskunnasta. Hän opiskeli matematiikkaa ja luonnontieteitä Helsingin yliopistossa. Saatuaan uskonnollisen herätyksen Toivo Tirronen päätti siirtyä lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan. Hän muutti sinne vuonna 1950 ja hankki ensin oppikoulun opettajan koulutuksen. Sen jälkeen hän ryhtyi opettajaksi ja tuli tunnetuksi vaikuttajaksi Ambomaalla. Hän käänsi Raamatun paikalliselle Ndongan kielelle ja teki kielen kieliopin.
 
Myöhemmin, vuonna 1960, Toivo Tirronen perusti Oshigambon keskikoulun ja lukion, jonka johtajana hän toimi pitkään. Monet Namibian nykyiset johtajat ovat saaneet peruskoulutuksensa Tirrosen lukiossa. Toivo Tirronen nauttii suurta arvostusta Namibiassa kansansivistysmiehenä.
 
Kaikilla on omat muistikuvansa siitä, milloin heillä oli ensimmäinen kosketus lähetystyöhön, Ambomaahan ja sitä kautta Afrikkaan. Isäni kertoi Toivo Tirrosesta usein. Afrikka oli meille siksi yhtä aikaa jännittävä ja läheinen.
 
Mutta oli toinenkin yhteys. Vuonna 1955 isä sai sivutoimisen tehtävän sivutoimisena kesäseurakuntakodin talonmiehenä. Tehtävästä ei maksettu palkkaa, mutta virkaetuihin kuului kahden huoneen ja keittiön asunto seurakuntakodin yläkerrassa.
 
Alakerrassa taas järjestettiin monimuotoisia seurakunnan tilaisuuksia. Juoksimme niissä viisivuotiaasta saakka. Jännittävimmät liittyivät Suomen Lähetysseuran ompeluseuroihin. Niissä neulottiin ja puhuttiin Ambomaasta ja Afrikasta. Tämä kaikki tapahtui jo ennen kouluun menoa.
 
Suomen Lähetysseura on toiminut pitkään Namibian alueella. Se joutui pohtimaan perusteellisesti itsenäisyysliikkeiden noustessa suhtautumistaan Afrikan kysymyksiin 1960-luvulla. Lähetysseuran puheenjohtaja toimi professori Mikko Juva, josta tuli sittemmin arkkipiispa. Vuonna 1961 Sharpevillen verilöyly aiheutti paljon hämmennystä Lähetysseuran piirissä. Mikko Juva matkusti samana vuonna peräti seitsemäksi viikoksi paikan päälle tutustumaan tilanteeseen.
 
Siellä professori Juvalle kerrottiin. että uusi poliittinen liike, SWAPO, aiheutti huolta lähetystyöntekijöiden keskuudessa. Juva suhtautui ymmärtäväisesti ja myönteisesti itsenäisyysliikkeen nousuun. Suhtautuminen rotuerotteluun jakoi jonkin aikaa lähetysseuran johtokuntaa, mutta Juvan ja uuden arkkipiispan Martti Simojoen päättäväisen toiminnan ansiosta Lähetysseura tuomitsi rotuerottelun siinä muodossa kuin aparheid sitä sovelsi.
 
Lähetystyöntekijät seurasivat läheltä itsenäisyysliikkeen nousua. Ambomaalla SWAPO:n johtaja oli kauppiaana toiminut Toivo ya Toivo. Hänet pidätettiin vuonna 1966 ja tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen. Hän suoritti vankeustuomiotaan Kapkaungin edustalla olevalla Robben Islandilla. Sen tunnetuin vanki oli Nelson Mandela. Toivo vapautettiin vuonna 1984.
 

Suomessa viimeinen suuri ikäluokka päätti oppikoulun vuonna 1969.  Saman vuoden syksynä Suomen Teiniliitto järjesti silloin Taksvärkin Mosambik-instituutille.  Taksvärkkipäivänä kymmenet tuhannet ”teinit”, koululaiset tekivät palkallista työtä ja tuloilla rahoitettiin kirjapainon rakentaminen Mosambik-instituutille Dar-es-Salaamiin.
 
Yliopistoissa ja korkeakouluissa oli tietoisuus Afrikan vapautustaisteluista levinnyt ja organisoitu opiskelijatoimintaa . Mutta vasta syksyn taksvärkki vei keskustelun kaikkialle kouluihin ja läpi Suomen.
 
Ilmapiiri ei ollut yksin myönteinen. Lehdistö jakautui puolesta ja vastaan. Miksi viedä rahaa Afrikkaan, kun kotimaassa on vielä niin paljon ongelmia? Liikuntatunneilla kiihkeimmät voimistelunopettajat jakoivat joukkueet sen mukaan, kuka oli Suomen sotaveteraanien, kuka mosambikilaisten puolella.
 
Kohteeksi oli valittu Mosambik-instituutti, koska se teki humanitaarista toimintaa ja oli muodollisesti itsenäinen vapautusrintamasta FRELIMO:sta.  Haluttiin välttää keskustelu siitä, että koululaisten päivän työn tulokset menevät aseisiin.
 
Kampanjan käynnistämiseksi järjestettiin elokuussa 1969 Dipolissa Espoossa suuri valtakunnallinen koulutustilaisuus, johon osallistui satoja koululaisaktiiveja. Sinne haluttiin myös afrikkalainen puhuja, joka osaisi suomalaiselle yleisölle käsitellä kehitysyhteistyötä ja vapautustaistelua Afrikassa ilman että se pelottaisi liikaa, mutta antaisi kuitenkin kunnon motivaation.
 
Vanhemmat opiskelijat tunsivat Lounais-Afrikasta olevat Nickey Yambon ja esittivät häntä.  Yambo tulikin sitten pääpuhujaksi Dipoliin. Hän oli kulkenut pitkän tien Lähetysseuran koulusta Namibiasta Suomeen. Oli opiskellut valtiotieteellisessä, tunsi Suomen ja suomalaiset.  Hän oli ”soft-speaking”, pehmeästi puhuva  sanan parhaassa merkityksessä. Hän syvensi koululaisten kuvaa Eteläisen Afrikan tilanteesta.
 
Teiniliitto joutui kampanjan aikana aikamoiseen tulitukseen. Mutta ystäviäkin toki oli.
Tutustuimme moneen kirkon piirissä toimivaan kehitysmaatuntijaan. Opimme myös tuntemaan ulkoministeriön nuoren polven virkamiehiä, joilla oli näkemystä ja kokemusta asioista. Heistä mieleenpainuvin oli Martti Ahtisaari.
 
Pari viikkoa Dipolin tilaisuuden jälkeen sain Mikkelin kaupungin paikan Domus Academican asuntolassa Helsingissä. Se oli runsaan kymmenen neliön huone kahdelle. Solussa oli yhteinen WC, ei suihkua. Asuntolan käytävällä oli yksi jääkaappi kerrosta kohden. Eivät siellä eväät oikein pysyneet.
 
Hetken kuluttua huoneeseen astui samainen Nickey Yambo.  Meistä tuli näin kämppäkaverit. Nickey oli opiskelujensa loppuvaiheessa ja teki työtä tiiviisti. Samalla hän hoiti kontakteja SWAPO:n Suomen edustajana sekä järjestöön että Suomeen. Ja matkusti vuosittain Afrikkaan myös tässä ominaisuudessa.
 
Joskus Nickeyn Yambon ystäviä SWAPO:sta saapui Suomeen, jotkut yöpyivätkin meillä, kun itse lähdin puhujamatkoille pitkin maata. On helppo ymmärtää, että aika lähellä elimme.
 
Kun kerran joululoman jälkeen tapasimme, Nickey ihasteli joululahjaksi saamiani talvisaappaita. Hän laittoi ne jalkaan ja sanoi, että kyllä nämä olisivat hyvät Afrikan viidakossa. Hetken pohdittuani totesin, että tarvitset niitä varmaan siellä enemmän, kuin minä täällä. Saappaat joululahjaksi antanut tyttöystäväni, joka sittemmin on vaimoni jo 40 vuoden ajan, ei oikein ymmärtänyt.
 
Nickey valmistui valtiotieteellisestä vuonna 1970.  Eräänä päivänä pian valmistumisen jälkeen hän pyysi mukaansa Domuksen saunaan. Sauna alakerrassa korvasi 7-kerroksisessa talossa suihkujen puutteen. Hän halusi kertoa jotain tärkeää.
 
”Olen päättänyt ryhtyä opiskelemaan lääkäriksi”.
 
Olin ällikällä lyöty. Hän oli juuri valmistunut, eikä enää 19-vuotiaan silmissä mikään nuorukainen.
”On se hienoa, että olen valmistunut. Mutta täytyy hankkia ammatti, jolla on merkitystä kotimaassani. Näin olen siksi päättänyt”, hän sanoi hymyillen.
Ja näin hän aloitti uuden opintotien, suuresti motivoituneena.
 
Mikkelistä tulleelle nuorukaiselle Nickey Yambo ensimmäisenä huonetoverina oli uskomaton onnenpotku. Afrikka oli  harrastus.  Voi tuskin kuvitella parempaa keskustelukumppania. Mutta Nickey oli myös ihmisenä kypsä ja tasapainoinen.
 
Kävimme kerran yhdessä Mikkelissä. Vanhempani olivat innostuneita, koska he olivat Lähetysseuran aktiiveja. Olihan jo mainittu Toivo Tirronen, vanhempien ystävä.
Mikkelin Lähemäellä päät kääntyivät. Nickey taisi olla ensimmäinen musta afrikkalainen, joka niillä kulmilla käveli.
Suhtautumista leimasi kuitenkin myönteinen uteliaisuus.
 
Nickey valmistui sittemmin lääkäriksi ja siirtyi johtamaan sairaalaa Angolassa, Namibia naapurissa. Namibian itsenäistyttyä hän eteni korkeisiin tehtäviin. Hän on nyt hallituksen ministeri, jo viidettä kertaa.
 
Suomi-Namibia-seura pitää Suomessa yllä tietoa Namibiasta. Sen keskeiset aktiivit ovat olleet lähetysseuran palveluksessa Ambomaalla ja Namibiassa. Kokouksissa tapaa ihmisiä, jotka ovat työskennelleet vuosikymmeniä Namibiassa terveydenhuollon ja koulutuksen piirissä. Heidän suhteensa namibialaisiin on henkilökohtainen ja syvä. Arvostan suuresti Lähetysseuran toimintaa Namibian kansan tukemiseksi.
 
Kun Namibia itsenäistyi 20 vuotta sitten, eräässä juhlassa koettiin suomalaisia hymyilyttänyt tapahtuma. Isäntänä toiminut piispa esitteli Ruotsin ulkoministerin sanoen:

”Olemme saaneet vieraaksi ministerin Suomesta, myös Ruotsi on paikalla. Ruotsi on maa, joka sijaitsee lähellä Suomea.”
 
Toissa syksynä Kansainvälinen Punainen Risti piti yleiskokoustaan Nairobissa, Keniassa. Siellä oli edustettuna myös Namibian Punainen Risti, jonka puheenjohtajana oli kuka muu kuin Toivo ya Toivo. Saatoimme käydä läpi Namibian ja Afrikan viimeistä vuosikymmentä.
 
Vaikka tiellä on ollut paljon ongelmia, on Saharan eteläpuolinen Afrikka kasvanut edeltäviä vuosien paljon nopeammin. Yhteiskunnalliset instituutiot ovat vahvistuneet, niiden joukossa keskuspankki. Ne ovat luoneet pohjaa työllisyyden ja hyvinvoinnin kasvulle.
 
Namibian kansa joutui monissa vaiheissa pakenemaan ja muuttamaan asuinpaikkaansa ja maataan. Kansainvälisen Punaisen Ristin liikkeen päämääränä on antaa auttaa muuttoliikkeen vuoksi apua tarvitsevia ihmisiä heidän asemastaan riippumatta.
 
Kaikessa toiminnassa Punaisen Ristin tehtävänä on edistää perus- ja ihmisoikeuksia, ihmisarvon kunnioittamista sekä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien kunnioittaminen koskee kaikkia, niin kantaväestöä kuin uusia tulijoita.
 
Kaikissa järjestelmissä on aukkonsa ja väärinkäytöksiä myös esiintyy. Viranomaisten tulee toimia siten, että lupa- ja tarkastuskäytäntömme estävät järjestelmän ja ihmisten hyväksikäytön.
 
Tärkeintä on pitää kiinni siitä, että Suomi on toimiva ja oikeudenmukainen yhteiskunta, joka noudattaa ihmisoikeuksia, hyvää hallintoa ja oikeusvaltion periaatteita.
 
Meidän pitää olla myös valppaita yhteiskunnassa vallitsevan ilmapiirin osalta. Punaisen Ristin piirissä ollaan huolissaan kiristyneestä, kielteisestä asenneilmapiiristä, kasvavasta suvaitsemattomuudesta ja jopa selvästi rasististen mielipiteiden ja tekojen lisääntymisestä. Ne uhkaavat muuttaa Suomea.
 
Jokainen omalla toiminnallaan voi vaikuttaa ihmisarvoa kunnioittavan yhteiskunnan vahvistamiseen. On tärkeää, että me kaikki, milloin kansalaisina, milloin päätöksentekijöinä ja milloin median edustajina toimimme avoimen ja moniarvoisen yhteiskunnan puolesta syrjintää vastaan.
 
Viikko sitten julkaistiin suuren kokkolalaisen kirkonmiehen ja valtiomiehen Antti Chydeniuksen kootut teokset englannin kielellä. Monille meistä on tuttua hänen ajatuksensa talouden ja sanan vapaudesta. Erityisen rohkea ja kaukonäköinen hän oli puhuessaan uskonnon vapaudesta, jota hän vaati ”muukalaisille”, niin kuin ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia silloin  kutsuttiin.
 
”Että kaikilla muukalaisilla, minkä ikäisiä ja säätyisiä ja mitä sukupuolta ja uskontunnustusta he lienevätkin, jotka tästä puoleen tahtovat Ruotsiin ja sen alaisiin maakuntiin muuttaa siellä asuakseen ja itseään vuosittain elättääkseen, on siihen, ainakin valtakunnan suuremmissa tapulikaupungeissa, oleva täydellinen vapaus ynnä saman kuninkaallisen turvan ja suojeluksen lupaus, kuin kaikilla muilla Ruotsin valtakunnan alamaisilla, siitä päivästä, jolloin he kuninkaalliselle majesteetille uskollisuutta vannovat.”
 
”Että kuninkaallinen majesteetti vakuuttaisi kaikille maahan tuleville muukalaisille täydellisen omantunnonvapauden heille itselleen, heidän lapsilleen ja jälkeläisilleen ja että he saisivat esteettömästi, hiljaisesti ja tuottamatta pahennusta meidän kotimaisille seurakunnillemme, harjoittaa omaa jumalanpalvelustansa.”
 
”Asia ei olekaan uusi; viisaat hallitsijat ovat hyvin ymmärtäneet sellaisilla maahanmuutoilla lisätä valtakuntansa voimaa ja arvoa.”
 
Chydenius oli suuri periaatteen mies, mutta myös pragmaatikko. Hän kirjoitti lisäksi:
 
”Jos eräiden kansakuntien luonne petolliseen laatuunsa nähden loisi vaarallisia kansalaisia rehelliselle tai ainakin herkkäuskoisellle Ruotsin kansalle, niin hallitus kaiketi keksisi siihen jonkin keinon; meidän uskonnollemme ei mikään uskonto koko maailmassa voi tulla vaaralliseksi. Tilaisuus vertauksen tekemiseen on välttämättömästi tuleva meille edulliseksi.”
 
Antti Chydenius kirjoitti näin vuonna 1779. Hänellä oli korkeat periaatteet, joiden puolesta hän taisteli ja maksoi siitä myös hinnan.
 
Lopuksi taloudesta.
 
Viime vuodet suomalaiset ovat seuranneen huolestuneena talouden tapahtumia ympäri maailmaa. Viime vuosikymmen oli voimakkaan kasvun aikaa aina vuoteen 2008 saakka. Suomi oli Euroopan nopeimmin kasvavia maita. Vienti veti ja investoinnit kasvoivat.
 
Maailman mittakaavassa nousevat taloudet Kiinan, Intian ja Brasilian johdolla ottivat takaisin paikkansa maailman suurina talouksina. Mielenkiintoista oli myös se, että monet kehitysmaat esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kasvoivat kehittynyttä maailmaa selvästi nopeammin. Tähän joukkoon kuuluu myös Namibia.
 
Voimakas kasvu pysähtyi äkillisesti. Osa kasvua oli rakentunut liiallisen velan varaan. Väärinmitoitetut kannustinjärjestelmät ruokkivat hallitsematonta riskinottoa. Varallisuusarvot nousivat jyrkästi. Sitten kupla puhkesi. Omaisuus ei vastannutkaan enää otettua velkaa. Monet joutuivat myymään pakkotilanteessa. Hinnat laskivat nopeasti.
 
Pankit tekivät suuria tappioita. Se söi pankkien pääomia ja vei niiltä mahdollisuuden pitää yllä luotonantoa. Maailma syöksyi taantumaan ja työttömyys kasvoi.
 
Valtioiden verotulot putosivat nopeasti ja menot kasvoivat. Kehittyneet maat velkaantuvat nopeasti.  Monilla mailla valtionvelka nousi uudelleen samalle tasolle kuin sodan jälkeen.
 
Riskinä on, että ellei valtioiden velkaantumiskehitystä saada hallintaan, käynnistyy kielteinen kehitys uudelleen pankkien kautta. Tänään euroalueen hallitusten päämiehet hakevat yhdessä ratkaisua, jolla tämä kielteinen kierre pysäytetään.
 
Suomen talous ja pankit olivat kohtuullisen hyvässä kunnossa vuonna 2008, kun amerikkalaisen pankkijärjestelmän ongelmat syöksivät maailmantalouden taantumaan. Suomen kansantuote putosi sen seurauksena enemmän kuin koskaan sitten vuoden 1918. Valtionvelka kasvoi kymmeniä miljardeja.
 
On estettävä tämän toistuminen. Jokainen maa päättää itse menoistaan, siksi se on vastattava myös verotulojen kokoamisesta. Tätä periaatetta ei voi murtaa. Yhteisillä säännöillä ja valvonnalla on pidettävä huoli, ettei yksikään maa harkitsemattomasti velkaannu, että sen kansantalous säästää tarpeeksi ja että sen kustannuskehitys pysyy hallinnassa. Kun maa niin toimii, kestää se myrskyjä ja vastoinkäymisiä. Jos se ei niin toimi, rankaiset markkinat ankarasti.
 
Meidän pitää toimia, jokaisen erikseen ja kaikkien yhdessä, jotta talous saadaan tasapainoisen kehityksen uralle. Se koskee Suomea, Eurooppaa ja maailmaa.