Siirry sisältöön

Erkki Liikanen: Mannerheim ja sovinto
Päämajasymposium, Mikkeli 6.7.2012 kello 10
   
Helmikuun 26. päivänä vuonna 1919 valtionhoitaja Mannerheim vieraili Mikkelin lyseolla. Hän oli ottanut tehtävän vastaan kaksi kuukautta aikaisemmin. Mannerheim puhui kaikille lyseolaisille:

Olkoon ne valkoiset hanget, joita tänään näemme ympärillämme, ja niiden yli kaartuva sininen taivas vertauskuvana nuorison mielialoille; lumi, jossa ei vielä kulkijan jälkiä näy, ja korkea taivaanjälki, jota pilvet eivät peitä. Olkoon nuorisomme mieli yhtä puhdas ja ajatukset yhtä korkeat. Siinä on isänmaamme tulevaisuus, se tulevaisuus, jonka me nykyajan tapahtumia eläneet, toivomme rakkaalle Suomellemme valoisaksi ja onnelliseksi”.

Kari Selén toteaa Mannerheimin puheita -kirjassaan, että tilaisuus varmasti miellytti koululaisia, sillä valtionhoitaja lupasi puheensa jälkeen seuraavan maanantain vapaapäiväksi.

Mannerheim puhui vielä illalla päivällisillä Mikkelin Seurahuoneella järjestelyillä:

Olen jo aikaisemmin saanut nauttia tämän kaupungin kestiystävyyttä. Se oli silloin, kuin käytiin vielä taistelua tämän maan tulevaisuudesta”.

Samalla hän kiitti siitä työrauhasta, jonka hän sai Mikkelissä. Näin siis helmikuussa vuonna 1919.

Vuosina 1964–1966, melkein puoli vuosisataa myöhemmin, Mikkelin kaupunginhallituksessa ja valtuustossa käsiteltiin useaan otteeseen Mannerheimin patsaan sijoituspaikkaa. Se päätettiin lokakuussa vuonna 1966 sijoittaa Suur-Savon aukiolle. Olin tuolloin ensimmäisen vuoden lukiolainen samassa Mikkelin lyseossa, jossa Mannerheim oli puhunut vuonna 1919. Historian opettajamme Heikki Palmén kommentoi tunnilla asian valtuustokäsittelyä.

Vuonna 2003 asia otettiin uudelleen esille kaupungin elimissä. Nyt valtuusto päätti sijoittaa sen Hallitustorille.

Tarkoituksenani on tänään hakea vastausta neljään kysymykseen:

1) Miten kansallinen eheytyminen sisällissodan jälkeen ja ennen talvisotaa oli mahdollista?
2) Mikä oli Mannerheimin osuus kansallisessa eheytymisessä?
3) Miksi kansalaissodan haavat olivat silti auki niin pitkään taas sodan jälkeen?
4) Miksi Mannerheimin patsaan sijoituspaikka oli niin vaikea kysymys Mikkelissä?

Heikki Ylikangas kirjoitti vuonna 1993, että sisällissota on käsitteisiin vapaussota, kansalaissota tai luokkasota verrattuna neutraali. Siksi puhun sisällissodasta tänään.

Sisällissodan kokonaiskuva alkoi hahmottua historiantutkimuksessa, kun Jaakko Paavolaisen teokset Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa ilmestyivät.  Ensimmäinen osa, Punainen terrori, julkaistiin vuonna 1966 ja toinen osa Valkoinen terrori vuonna 1967. Kirjoissa annettiin lukumäärätiedot uhreista. Muistan vieläkin, kun edellä mainittu laajasti lukenut Heikki Palmén kertoi, että ne olivat hänelle uutta historian tutkimusta. Hän oli luullut, että valkoisia oli kuollut vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin. Lainasin kirjat kaupunginkirjastosta ja sukelsin kansallisen tragedian vaiheisiin.

Paavolainen julkaisi vielä myöhemmin tutkimukset Vankileirit Suomessa ja Kansallinen murhenäytelmä. Kun Jaakko Paavolainen kuoli muutamia vuosia sitten, professori Timo Soikkanen kirjoitti, että Paavolaisen teokset olivat käänteentekeviä sekä vuotta 1918 käsittelevässä historiantutkimuksessa että siihen liittyvän trauman purkamisessa. Hän laittoi sodassa ja sen jälkeen kuolleiden uhrien lukumäärät suunnilleen paikoilleen.

Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla oli ilmestynyt aikaisemmin, vuosina 1959–1962. Se ei ollut historian tutkimus, mutta se oli suuri kirjallinen trilogia kansakunnan vaiheista. Linnalla oli merkittävä vaikutus myös keskusteluun vuoden 1918 tapahtumista.

Heti sisällissodan päätyttyä Maalaisliiton keskeinen johtaja Kyösti Kallio puhui Nivalan kirkossa. Kallion linja oli sovinto, ei kostoa.

Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”, lausui Kallio toukokuun 5. päivänä vuonna 1918.

Vuoden 1917 vaaleissa oli eduskuntaan valittu 92 sosialidemokraattia tai sosialistia. Kansalaissodan jälkeen heistä osa oli vangittuna, osa oli paennut Venäjälle ja osa ei katsonut voivansa osallistua noissa oloissa eduskunnan toimintaan.  Vain kaksi osallistui eduskunnan istuntoihin. Eduskunta hajotettiinkin ja viimeinen tynkäeduskunnan istunto pidettiin kaksi päivää Mannerheimin Mikkelin vierailun jälkeen.

Uusi eduskunta kokoontui huhtikuussa 1919. Siellä SDP:llä oli 80. Maalaisliitolla 42, Kokoomuksella 28, Edistyspuolueella 26 ja Ruotsalaisella kansanpuolueella 22 edustajaa.

Heinäkuussa valtiohoitaja Mannerheim vahvisti uuden hallitusmuodon ja viikkoa myöhemmin K.J. Ståhlberg voitti eduskunnan suorittamassa äänestyksessä Mannerheimin äänin 143–50. Mannerheimia tukivat Kokoomus ja RKP. Edistyspuolue, Maalaisliitto ja SDP äänestivät Ståhlbergia, josta tuli ensimmäinen Suomen tasavallan presidentti.  Suhtautuminen Mannerheimiin jakoi syvästi. Hänellä oli voimakkaita tukijoita ja peräänantamattomia vastustajia.

Poliittiset olot olivat epävakaita. Hallitukset istuivat aluksi sadasta kahteen sataan päivään.  Ristiriidat porvarillisten puolueiden välillä liittyivät kansalaissodan jälkiselvittelyyn ja kielikysymykseen. Myös kiista siitä, pitäisikö Suomen olla tasavalta vai kuningaskunta, oli jakanut syvästi.

Tasavaltalaiset ja sovinnon merkitystä korostaneet olivat Ståhlbergin johdolla niskan päällä sisällissodan jälkeiset vuodet. Kaikkien ei ollut siihen helppo sopeutua. Mannerheim kävi Ståhlbergin kaudella presidentinlinnassa vain kerran päivällisellä ja poistui silloinkin välittömästi ruokailun päätyttyä. Mannerheim asettui monissa keskeisissä kysymyksissä hyvin eri kannalla kuin presidentti ja hallitus.

Mannerheimin puheet vuoden 1919 lopulla ja vuonna 1920 olivat jyrkkiä. Hän ei hyväksynyt laajamittaista punaisten vankien armahtamista eikä pyrkimystä aloittaa rauhanneuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa. ”Mannerheim näytti olevan enemmän oikealla kuin oikeisto”, sanottiin. Monet katsoivat myös Mannerheimin olleen valmis johtamaan Suomesta sotavoimia venäläisten valkoisten kenraalien joukkojen tueksi Neuvosto.

Mannerheim arvosteli hallituksen armahduspolitiikkaa rajusti marraskuussa 1920:
Te ymmärrätte, että kun kaikki, joka on ostettu raskailla uhreilla jo kahden lyhyen vuoden kuluessa kaupataan pois vaihtorahana valtiollisten puolueiden kesken, että kun ollaan valmiita aukaisemaan maan rajat tuhansille niistä joiden luodeista parhaimmat poikamme kaatuivat”.

Vaikeasti arpeutuva haava liittyi itse sisällissodan lisäksi erityisesti teloituksiin ja vankileireihin.  Paavolaisen mukaan punaisen terrorin uhrit nousivat 1800 valkoiseen. Valkoiset terrorin uhrina taas kuoli kaikkiaan 8400 punaista, joiden joukossa oli 364 alaikäistä tyttöä. 

Synkin luku tragediassa olivat vankileirit. Vankileireillä kuoli tauteihin ja aliravitsemukseen peräti 13500 suomalaista. Sotilas- ja siviiliviranomaiset syyttelivät sodan jälkeen toisiaan tapahtuneista.

Suomen sisällissota kesti sata päivää ja kokonaisuhrien määrä nousi 1 %:iin väestöstä. Espanjan sisällissota kesti tuhat päivää ja uusien tutkimusten mukaan kokonaisuhrien määrä kohosi 1.5–2 %:iin väestöstä. Molemmat sisällissodat olivat totaalisia konflikteja ja niitä voi hyvin verrata toisiinsa, toteaa oikeushistorian professori Jukka Kekkonen.

Fellmanin puistossa Lahdessa paljastettiin punavankimuistomerkki 60 vuotta kansalaissodan jälkeen kesällä 1978. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Monumentin paljastusjuhlaan osallistui 30 000 kansalaista. Joukossa oli monia, jotka olivat samassa paikassa vankeina keväällä 1918.

Menimme sinne Mikkelistä bussille. Toimittaja ja kunnallispoliitikko Maire Haapasalo oli mukana matkalla. Lahdessa jäi sellainen vaikutelma, että hänen perheellään oli jokin side Hennalan ja Fellmanin tapahtumiin.

Maire Haapasalosta kohdistuneesta arvostuksesta kertoo se, että Mikkelin kaupunki myönsi hänelle vuonna 1986 arvostetun Pro Mikkeli -mitalin. Hänen puolisonsa oli pitkäaikainen kansanedustaja ja Ahti Karjalaisen 2. hallituksen ministeri K.F. Haapasalo.

Mikä oli Mannerheimin osuus punavankien kohteluun? Matti Klinge sanoo, että Mannerheim oli poissa Suomesta 1.6.1918 lähtien. Tuona kesänä vankileirikuolemat olivat pahimmillaan. Klingen mukaan Mannerheim oli sodan aikana yrittänyt estää ”valkoista terroria” ja vastustanut punaisten massavangitsemista.

Hän antoi maaliskuussa 1918 käskyn, jonka mukaan Tampereen valloituksessa antautunutta on kohdeltava sotavankina. Tampereella oli paljon ulkomaalaisia, jotka olivat paikalla näkemässä tapahtumia. Mannerheim ymmärsi heidän tuoman vaaran maan maineelle.

Sodan loppuvaiheissa Mannerheim oli kieltänyt summittaiset teloitukset. Jokaisen vangin asia oli käsiteltävä oikeudessa. Teloitukset kuitenkin jatkuivat sekavassa tilanteessa.

Muistelmissaan Mannerheim kirjoitti esittäneensä senaatille, että tavalliset punakaartilaiset, nekin jotka oli vangittu ase kädessä, vapautettaisiin muitta mutkitta leireistä. Vain törkeistä rikoksista oli pantava oikeuteen,

Tuon ajan oikeusministeri Onni Talas kiisti jyrkästi Mannerheimin väitteen. Mannerheim ei hänen mukaansa esittänyt vankien vapauttamista keväällä 1918. Hän tahtonsa olisi Talaksen mukaan toteutunut.

Kaksi episodia liittyi Mannerheimiin ja punavankeihin Tampereen valtauksen jälkeen. Mannerheim oli tutustunut sotasairaalaan, jossa oli valkoisia ja punaisia haavoittuneita. Hänen kerrotaan jakaneen vahingossa kunniamerkkinauhat myös punaisille. Se selvisi kierroksen lopulla. Hän suuttui toden teolla. Mannerheim oli komentanut punaiset erilleen, vaikka kadulle. Lopulta käsky vesitettiin.

Gunnar Rosénin kirjoittama Suomen Punaisen Ristin historia kertoo myös toisesta tapauksesta. Mannerheimin nimissä annettiin paria viikkoa edellisen tapahtuman jälkeen uusi päiväkäsky. Ruokapulan vaikutuksen olivat alkaneet näkyä. Päiväkäskyssä määrättiin, että haavoittuneiden päivittäinen leipä- ja jauhoannos valkoisille oli 250 grammaa ja punaisille 75 grammaa.

Punakaartilaisten vankina kahdesti ollut ylilääkäri A.J. Palmén protestoi jyrkästi ja kirjoitti, että käsky ei ole sairaanhoidon kannalta puolusteltavissa. Hän jatkoi:

Koska en voi hyväksyä ylläkosketeltua menettelytapaa, enkä missään tapauksessa lääkärinä katso voivani ottaa osaa voitettujen vihollisten kiduttamiseen saan täten ilmoittaa lakkaavani toimimasta minulle uskotussa sairaalassa, jos käskyn mukaista menettelyä noudatetaan”.

Monet lääkärit kuuluivat sosiaalisen taustansakin vuoksi valkoisten sympatisoijiin, mutta he noudattivat lääkärin etiikkaa työssään ja käsittelivät uhreja samalla tavoin.

Veijo Meri tiivistää Mannerheim-kirjassaan keskustelun punavankien kohtelusta: Kun koko ajan kiisteltiin siitä, kuka kantoi vastuun, kukaan ei kantanut. Samaan aikaan nälkä ja taudit tappoivat hätkähdyttävän määrän suomalaisia naisia ja miehiä vankileireillä.

Itsenäisen Suomen alkuvuosien hallituksia johtaneet pääministerit tulivat Maalaisliitosta, Edistyspuolueesta tai Kokoomuksesta.  Toiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1925 yllättäen Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.

Loppuvuodesta 1926 kaatui Kallion 2. hallitus. Porvarilliset puolueet eivät päässeen sopimukseen uudesta hallituksesta. Sellaisen hallituksen muodostaminen, johon olisi kuulunut vasemmistoa ja oikeistoa, ei siihen aikaan kuuloonkaan. Presidentti Relander antoi lopulta hallituksen muodostamis-tehtävän suurimman eduskuntaryhmän johtajalle Väinö Tannerille.

Tanner sai odotetusti muilta puolueilta kielteisen vastauksen. Relander kehotti jatkamaan ja oli valmis jopa hyväksymään yhden puolueen hallituksen. Relander sanoi Tannerille, että tähänastinen suuntaus on epäterve, kansa oli eripurainen ja vuoden 1918 tapahtumat näyttelivät vieläkin jonkinlaista osaa politiikan käsittelyssä. Se piti saada pois.

Näin muodostettiin Tannerin hallitus. Ulkoministeriksi tuli professori Väinö Voionmaa. Ensimmäistä kertaa hallitukseen tuli nainen, Miina Sillanpää. Hallituksen esitys armahduslaista oli kipeimpiä kysymyksiä. Lopulta äänin 96–94 hyväksyttiin esitys, joka armahti ne loputkin, jotka oli tuomittu yksinomaan osanotosta sisällissotaan tai sen yhteydessä tehdyistä rikoksista. Rangaistuksen kärsineille palautettiin kansalaisluottamus.

Presidentti Relanderin sairastuttua toukokuussa 1927 vt. presidentti Tanner otti vastaan puolustuslaitoksen paraatin, johon osallistui myös suojeluskuntien yksikköjä. Asiasta aiheutui kiivasta keskustelua. Tanner sanoi tehneensä virkavelvollisuutensa eikä asia siksi tuottanut hänelle tunnonvaivoja.

Hävittyään presidentin vaalin vuonna 1919 Kenraali Mannerheim jäi valtiollisten tehtävien ulkopuolelle. Kari Selén totesi, että Mannerheim oli kuitenkin Suomessa tavallaan ”ulkopuolinen”. Hän oli palannut Suomeen toimittuaan Venäjällä 30 vuotta.  Ainoa ryhmä, johon hän kiinteästi kuului, oli valkoiset kenraalit.

Sophie Mannerheim, kenraalin sisar, oli ryhtynyt vuonna 1918 avustamaan mm. orvoiksi jääneitä punakaartilaisten lapsia. Hän perusti heille huoltokodin, joka sai nimekseen Lastenlinna. Hän sai veljensä mukaan ajatukseen perustaa valtakunnallinen lastensuojelujärjestö, mikä tapahtuikin vuonna 1920.

Kun järjestö piti ensimmäisen kokouksensa, Mannerheim avajaispuheessaan kertoi epäröineensä aloitteen ottamista, koska ala oli hänelle vieras. Sophie Mannerheim taas tunsi lastensuojelutyön historian. Se juonsi alkunsa Buuri-sodan aikaisista kutsunnoista, joissa paljastui karmealla tavalla toisenlainen kuva kansan terveydestä, mitä oli luultu. Sophie Mannerheimkin herätti samalla tavoin syrjäseutujen kurjuus.

Mannerheim aloitti pitkän kauden myös myöhemmin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja. Miten kenraali tuli vallituksi tähän tehtävään?  Aloitteentekijä oli Richard Faltin, Suomen ensimmäinen sotalääkäri. Hän oli aloittanut uransa Krasnoje Selossa Inkerinmaalla.

Venäjän - Japanin sodan sytyttyä vuonna 1904 oli Faltin matkannut ylilääkäriksi Mantsuriaan. Suomalaisilta oli siellä yksi ambulanssi ja kolme sotilassairaalaa. Mukdenin suurissa taistelussa tappiot nousivat 90 000 mieheen.

Eräänä päivänä taistelujen jälkeen Punaisen ristin ambulanssiin ilmestyi korkeassa kuumeessa oleva uupunut, nuori ratsuväen everstiluutnantti. Hänen nimensä Carl Gustaf Mannerheim. Faltin hoiti Mannerheimin terveeksi.

Kun sama Faltin, joka oli vielä Mannerheimin ystäviä, vuonna 1922 pyysi tätä Punaisen Ristin puheenjohtajaksi, ei Mannerheim katsonut voivansa kieltäytyä.

Mannerheim matkusti Punaisen Ristin tehtävissä myös ulkomailla. Hän osallistui mm. Kansainvälisen Punaisen Ristin kokouksiin Genevessä. Liiton toiminnasta vastasi kaksi toimikuntaa, joista toinen keskittyi rauhan, ja toinen sodan aikaan. Mannerheim johti molempia. Hän loi myös sen kenttäsairaalajärjestelmän, joka oli valmiina talvisodan syttyessä. Punainen Risti ei vielä tuolloin ollut nykyinen kansalaisjärjestö. Piiri- ja perusjärjestöt luotiin vasta 1950-luvulla.

Vuonna 1928 Mannerheim teki kaksi aloitetta. Ensinnäkin hän esitti Punaisen Ristin sairaalan perustamista ja lahjoitti pesämunaksi huomattavan summan.

Sairaala valmistui lahjoitusvaroin vuonna 1932. Mannerheim puhui vihkiäisissä ja paikalla oli myös presidentti Per-Erik Svinhufvud.  Mannerheim totesi, että sairaalassa
”koulutetaan mitä pätevimpiä voimia niitä tehtäviä varten, jotka Geneven sopimuksen ylevien periaatteiden mukaan kuuluvat Punaisen Ristin yhdistysten velvollisuuksiin kulkutautien, sodan ja vainon sattuessa”.

Sairaala tunnetaan Töölön sairaalana ja se on osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä.

Toisen aloite koski radioesitelmäsarjan pitämistä. Sen tarkoituksena olisi ”herättää omista, pienistä harrastuksistaan, riidasta ja kiistasta ja levittää heidän keskuuteensa kansalaisrauhaa ja yhteistunnetta”.

Mannerheim jatkoi Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana, vaikka hän joutui päätoimisesti istumaan yleisesikunnassa vuodesta 1931 lähtien.

Joulukuussa 1934 Italia hyökkäsi Abessiniaan (Etiopiaan). Kansainliitto sai tuomituksi Italian syylliseksi vasta lokakuussa 1935. Abessinia tarvitsi apua. Suomen Punainen Risti lähetti sinne yksikön, jota johti mainittu sotakirurgi Robert Faltin. SPR:n hallitus järjesti läksiäiset, joissa Mannerheim puhui Faltinille:
  ” ..ihailemme tekemääsi päätöstä ja tahdomme viettää iltaa kanssasi ennen lähtöäsi…… En suinkaan halua antaa sinulle neuvoja matkaasi varten…… mutta jos Punaisen Ristin puolesta saan lausua toivomuksen, että ylitettyäsi eurooppalaisen kulttuuripiirin rajat yrittäisit, siinä määrin kuin sinulle se on mahdollista, jättää taaksesi pukeva henkilökohtainen vaatimattomuutesi, joka osana liittyy viehätysvoimaasi sekä että sen tilalle omaksuisit sen rotutajunnan ja itsetietoisuuden, jotka kuuluvat valkoisen miehen taakkaan hänen ollessaan tekemisissä muiden rotujen kanssa ……….. on yritettävä herättää kunnioitusta myös rikkaampien maiden ja järjestöjen rinnalla, joita olosuhteet ovat suosineet enemmän.”

Mannerheimin säilyneistä tuon ajan julkisista puheista hän piti usean juuri Suomen Punaisen Ristin tilaisuuksissa.

Mannerheim oli siirtynyt Pietariin 20-vuotiaana vuonna 1887 ja palannut sieltä vuonna 1917, jolloin hän oli 50-vuotias. Hänen yhteydenpitonsa Suomeen oli kolmen vuosikymmenen ajan rajoittunut pieneen suomenruotsalaiseen piiriin. Suomen Punaisen Ristin ja lastensuojeluliiton kautta Mannerheim sai monipuolisemman kuvan Suomesta ja suomalaisista. Sillä saattoi olla merkitystä hänen käsityksiinsä ja asenteisiinsa.

Punainen Risti nousi esille vielä sodan jälkeen, kun Suojeluskunnan yliesikunta oli ennen lakkauttamista lahjoittanut omaisuutensa SPR:lle. Siinä meni mukana valtion rahoillakin hankittua omaisuutta. Punainen Risti piti kiinni testamentin kirjaimesta. Kun puolustusvoimien ja SPR:n väliset neuvottelut ajautuivat umpikujaan, haettiin Mannerheimilta vielä apua kompromissin löytymiseen.

Järjestötehtävien ohella hän edusti Suomen valtiota muutamissa kansainvälisissä tapahtumissa. Marraskuussa vuonna 1932 hän osallistui Kustaa Adolfin 300-vuotismuistotilaisuuteen Lutzenissa. Siellä Mannerheim esitti Suomen tervehdyksen. Matkalla hän viipyi myös Berliinissä, jossa Suomen lähettiläänä oli Väinö Vuolijoki. Keskusteltuaan kenraalin kanssa Vuolijoki kirjoitti Väinö Tannerille, että Mannerheim on paljon mainettaan parempi ja suositteli, etteivät sosialidemokraatit häntä liikaa moittisi.

Politiikan keskikentälle tähdänneet keskiryhmien hallitukset ja myös sosialidemokraattien vähemmistöhallitus saivat takaiskun suuren laman tunnelmissa vuonna 1929. Politiikan painopiste siirtyi oikealle. Sen ytimenä oli kommunistien vastainen liikehdintä. Svinhufvud palasi ensin pääministeriksi vuonna 1930 ja sen jälkeen presidentiksi. Lapuan Liike repi Timo Soikkasen mukaan rikki orastaneen eheytymisen.

Tunnelmien kireyttä kuvaa se, että vuoden 1933 vaalien alla oikeisto vaati Sosialidemokraattisen puolueen kieltämistä maanpetoksellisen toiminnan vuoksi. Sosialidemokraatit puolestaan vaativat selvitettäväksi IKL:n suhdetta kiellettyyn Lapuan liikkeeseen ja kiinnittämään huomiota IKL:n ja Kokoomuksen suhteisiin.

Tämän vuoksi eheytymiselle jäi vähän aikaa, vain vuodet 1934–1939 ennen sotia.

Kalle Lehmus, joka johti pääesikunnan tiedostusosastoa, julkaisi vuonna 1967 paljon lisää vivahteita tuoneen teoksen Tuntematon Mannerheim. Hänen mukaansa Mannerheim haki 1930-luvulla yhteyksiä pohjoismaiden sosialidemokraattisiin hallituksiin. Yksi tavoite oli liennyttää jännitteitä Suomessa.
 
Tammikuussa 1935 Mannerheim piti lehdistötilaisuuden, jossa hän korosti pohjoismaisen suuntautumisen välttämättömyyttä.  Lehmuksen mukaan siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin Mannerheim uskoi, että Suomen ankkuroiminen puolueettomien Ruotsin ja Norjan suuntaan vakuuttaisi Neuvostoliiton siitä, ettei Suomella ole pyrkimyksiä olla tukemassa jonkin suurvallan, lähinnä Saksan, mahdollisia sotaisia pyrkimyksiä Neuvostoliittoa vastaan. Toinen syy sisäpoliittinen; se helpottaisi kielirauhan aikaansaamista ja samalla yhteistyö työväenliikkeen hallitsemien maiden kanssa voisi liennyttää ristiriitoja Suomessakin.

Joulukuussa 1935 eduskunta hyväksyikin kannanoton pohjoismaisesta suuntauksesta. Oikeistolle se merkitsi ennen kaikkea puolustuspolitiikkaa, RKP:lle ja sosialidemokraateille myös ulko-, talous- ja kulttuuripolitiikkaa.

Vuonna 1937 Kyösti Kallio valittiin tasavallan presidentiksi. Svinhufvud palasi Luumäelle. Kallio avasi tien punamultayhteistyölle. Pääministeri A.K.Cajanderin hallitus oli ensimmäinen, jossa vasemmisto ja porvarilliset puolueet olivat yhdessä.

Hallitukseen kuuluivat maalaisliitto, sosialidemokraatit ja osa edistyspuoluetta. Ensimmäinen punamultahallitus oli merkittävä askel kohti kansakunnan eheytymistä. Oikeisto-oppositio puhui ”vuoden 1918 verivirtojen paluusta”.

Toinen tekijä, joka loi pohjaa kansankunnan eheytymiselle, oli vahva taloudellinen kehitys. Se mahdollisti punamultahallituksen reformipolitiikan. Suomen kansantuote kasvoi Euroopan kärkivauhtia vuosikymmenen loppupuolella.

Toukokuun 30. päivänä vuonna 1937, Mannerheim järjesti illallisen kotonaan. Illallisvieraiden joukossa olivat myös kaksi ministeriä, Väinö Tanner ja Väinö Voionmaa. Mannerheim oli todennut, että he ovat ensimmäiset sosialidemokraatit hänen kotonaan. Tämä oli 19 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen.

Tannerin kertoman mukaan Mannerheim yritti päästä keskustelemaan heidän kanssaan kahden, mutta muiden vieraiden vuoksi se ei onnistunut.

Yhden asian Tanner oli kuitenkin merkinnyt muistiin. Kun hän oli kysynyt sodan vaarasta Mannerheimilta, tämä oli vastannut:
Sota on jollain tavalla hiukan samanlainen asia kuin aikoinaan Pietarissa oli Jevropeiskaja Gastinitsa (tunnettu ravintola- ja huvittelupaikka). Ei sinne yleensä varta vasten päätetty mennä, mutta aina sinne vain jollain tavalla jouduttiin”.

Kesäkuun 4. päivänä vuonna 1937 Mannerheim täytti 70 vuotta. Se oli yhdenlainen kansallisen yhtenäisyyden mittari. Juhla oli lähinnä ei-sosialistinen juhlapäivä, mutta vasemmistostakaan ei kuulunut juuri soraääniä. Ministeri Hannes Ryömä kuului hallituksen onnitteludelegaatioon ja eduskunnan puhemies Väinö Hakkila luki kansalaisjuhlassa eduskunnan adressin.

Mannerheimin puheiden muuttunut sävy huomattiin myös vasemmalla. Väinö Tanner puhui Naantalissa heinäkuussa 1938 työväen puolesta:

Sen (työväen) mielestä on haihtunut katkeruus sodan voittajaa, valkoista kenraali Mannerheimia kohtaan. Se on päinvastoin antanut tunnustuksen hänen monille miehekkäille lausunnoilleen viime vuosina.”

On tunnettua, että Mannerheimin ja Tannerin näkemykset sodan mahdollisuudesta poikkesivat.

Vuoden 1939 elokuussa Saksa ja Neuvostoliitto, vanhat viholliset, tekivät hyökkäämättömyyssopimuksen. Se vaikutti kuin pommi puolueiden mielipiteisiin. Äärioikeisto ja kommunistit olivat perustelleet politiikkaansa vastapuolella, mutta näin emämaat pettivät kannattajansa.

Väinö Hakkila kirjoitti poleemisesti, että Berliinin - Moskovan sopimus aiheutti ”diktatuurioppien kannattajien” päissä sellaisen
oikosulun, että todellakin kaikki valot sammuivat. Seurauksena oli todella surkea hämmennys ja aatemaailman romahdus.”

Kommunistien moraaliin vaikuttivat myös syvästi Stalinin Karjalassa toimeenpanemat vainot, joissa huomattava määrä suomalaisia aateveljiä teloitettiin. Äärioikeistolta taas romahti pohja, kun Saksa hyökkäsi tynkä-Tsekkoslovakiaan. Sen katsottiin kohdistuvan kaikkia pieniä valtioita ja niiden oikeuksia vastaan.

Lehmus sanoi Mannerheimin tehneen omalla auktoriteetillaan kaksi päätöstä, joilla hän yritti nimenomaisesti edistää sovintoa. Ensinnäkin hän päätti lopettaa toukokuun 16. päivänä vietetyn Vapaussodan voitonjuhlan. Talvisota oli osoittanut kansakunnan yhtenäisyyden, eikä enää haluttu viettää julkisesti tapahtumia, jotka herättivät suuressa kansanosassa katkeria muistoja. Sen sijaan ryhdyttiin viettämään kaatuneiden muistopäivää toukokuun 19. päivänä.

Toiseksi hän laski seppeleen myös punaisten haudoille. Se oli tunnustus myös punaisten puolesta taistelleille tai muuten toimineille siitä, että hekin olivat toimineet vakaumuksensa puolesta tavoitteenaan itsenäinen Suomi. Näin maanpetturuuden leima poistettiin.

Ehkä suurin ja näkyvin sovintoratkaisu oli kuitenkin tammikuun kihlaus 23.1.1940. Tuolloin keskellä talvisotaa työnantajat antoivat julistuksen, jossa he tunnustivat ammattiliitot vastapuoliksi. Osapuolet sopivat, että he vastedes pyrkivät löytämään yhteisymmärryksen neuvotteluteitse.

Tammikuun kihlauksen kätilönä oli K.A. Fagerholm. Mm. Lehmus väittää lisäksi, että Mannerheim ja Rudolf Walden, puolustusministeri ja Yhtyneiden Paperitehtaiden johtaja, olivat keskeisiä taustavaikuttajia.

Runsasta kahta vuotta myöhemmin Mannerheim täytti 75 vuotta. Pienimuotoinen syntymäpäivätilaisuus pidettiin junanvaunussa Immolassa. Syntymäpäivä muistetaan myös siitä, että Hitler yllättäen kävi onnittelemassa Mannerheimia. Tuo keskustelu nauhoitettiin ja nauhaa on paljon käytetty, koska Hitler puhui ”normaalilla” äänellä.

Sitä ennen kuitenkin presidentti ja hallitus olivat esittäneet onnittelunsa ja kertoneet Mannerheimille myönnetystä sotamarsalkan arvonimestä. Sen jälkeen oli onnitteluvuorossa eduskunta. Puhemiehistö ilmoitti silloin, että eduskunta on päättänyt antaa Mannerheimille oman kodin Helsingistä. Näin Kaivopuiston asunto tuli Mannerheimin omaisuudeksi.

Seuraavana onnitteluvuorossa olivat SAK:n, Metallityöväen liiton ja Puutyöväenliiton edustajat.
He lausuivat SAK:n puheenjohtajan Eero A. Wuoren johdolla seuraavaa:

Työväestö on antanut erityisen arvon Teidän määrätietoisille pyrinnöillenne, jotka ovat tähdänneet etenkin vuoden 1918 tapausten jättämien jälkien poispyyhkimiseen kansamme keskuudesta. Työväestö näkee, että Te näin menetellen olette ollut sen yhteisen rintaman vaikutusvaltainen rakentaja, joka on ollut kansamme viime vuosien taisteluiden onnistumisen perusedellytys.

Mannerheim antoi onnittelulle erityisen arvon. Hän lausui:

Mikään ei ilahduta minua enemmän kuin nähdä täällä luonani edustajia Suomen työväestöstä, joka muodostaa valtavan osan kansamme rakentavasta voimasta. Teidän kaunis tervehdyksenne tuottaa minulle aivan erikoisen ilon ja samalla tyydytyksen nähdessäni siinä todistuksen vuosikymmenien aikaisten unelmieni ja pyrkimysteni toteutumisesta. Suomen työväestön osuus viime vuosien ankarassa kamppailussa, niin hyvin rintamalla kuin kotiseudun tehtaissa ja työpaikoissa on suuren tunnustuksen ansaitseva.”

Ammattiyhdistysliikkeen jälkeen vuorossa olivat puolustusvoimat, Aseveljien liitto, Mannerheim-ristin ritarit ja Uudenmaan rakuunarykmentti. Ammattiyhdistysliikkeen tervehdys oli heti valtiovallan jälkeen, mikä osoittanee sen suurta merkitystä Mannerheimille.

Miksi sitten vielä 1960-luvulla vielä Mikkelissä Mannerheimin patsaan sijoittaminen avasi vaikean sisällissodan haavat? Tätä kysymystä olen usein miettinyt.

Yksi selitys voi olla Timo Soikkasen antama, johon edellä viittasin. Tutkimustieto kansalaissodasta oli vasta tulossa. Traumat olivat purkamatta. Sen edellytys oli oikea tieto. Tietopohja tuli vasta myöhemmin.

Mutta jotain vielä enemmän Mikkelin tapahtumiin täytyi liittyä. Eino Liikanen syntyi vuonna 1925, joten hän ehti rintamalle jatkosodan aikana. Muistan kysyneeni häneltä kahdesti, ketä hän oli äänestänyt. Ensin vuonna 1958 eduskuntavaaleissa.  Hän kertoi äänestäneensä Mikkelin vaalipiirissä ehdokkaana ollutta A.F.Airoa, vaikenevaa kenraalia. Vuoden 1962 presidentinvaaleissa hän äänesti Urho Kekkosta.

Vuonna 1964 hänet pyydettiin parin läheisen ystävän toimesta sosialidemokraattien ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Hän tuli valituksi Mikkelin kaupunginvaltuustoon samana syksynä.

Ensimmäisellä kaudella tuli valtuuston käsittelyyn Mannerheimin patsaan sijoituspaikka. Asiasta tuli suuri kiistakysymys. Kysyin isältä, kenelle tämä oli valtuustoryhmässä niin tärkeä. Hän mainitsi Maire Haapasalon nimen. Hän arvosti Maire Haapasaloa tämän yleissivistyksen ja sanavalmiuden vuoksi.

Mikä oli Mairen Haapasalon yhteys kansalaissodan tapahtumiin? Asia on pitkään askarruttanut.  Kolme viikkoa sitten sain yhteyden hänen poikaansa, ylilääkäri Hannu Haapasaloon, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Hänen kanssaan käymäni keskustelu ja sen jälkeen tehty yhteydenotto Kansallisarkistoon on tuonut vastauksen.

Hannu Haapasalo kertoi, että hänen äitinsä, Maire Haapasalo, os. Virta oli kotoisin Tampereen Aitolahdelta. Mairen isä, Kaarlo Virta, oli Aitolahden Työväenyhdistyksen sihteeri, joka ei osallistunut aseelliseen toimintaan sisällissodassa.

Tampereen valtauksen aikoihin hän joutui kuitenkin vaimonsa Hiljan ja viiden lapsensa kanssa pakenemaan Tampereelta. Heidät pidätettiin matkalla ja koko perhe siirrettiin Fellmanin pellolle Lahteen järjestetylle vankileirille. Maire oli lapsista nuorin, tuolloin vasta 2-vuotias. 

Parin päivän kuluttua äiti ja lapset vapautettiin, mutta isä vietiin Tammisaareen. Tammisaaren vankileirille siirrettiin punakaartilaisia ja sosialidemokraattien puoluetoimintaan osallistuneita.
Kaarlo Virta tuomittiin 21. päivänä elokuuta 1918 valtiorikosoikeuden  Lappeenrannan osastossa avunannosta valtiopetokseen. Tuomio oli 8 vuotta kuritushuonetta. Sen jälkeen hänet vielä tuomittiin menettämään kansalaisluottamus 12 vuodeksi.  Päätös löytyy Valtiorikosoikeuden pöytäkirjoista kansallisarkistosta.

Kesällä 1918 Tammisaaren punavankileirillä oli lähes 9000 vankia.  Heistä melkein 3000 - joka  kolmas - kuoli nälkään tai tauteihin. Kaarlo Virta selvisi tuosta kuoleman aallosta.
Hänet armahdettiin tammikuussa vuonna 1920. Perhe muutti Tampereen Tammelaan, jossa Virta jatkoi työtä kirvesmiehenä. Perheeseen syntyi kuudes lapsi, Mairen nuori sisar, joka menehtyi pian syntymänsä jälkeen.

Isän tuomiosta eikä vankileiriajasta lasten kuullen puhuttu. Kipeistä kokemuksista vaiettiin.
  
Lopuksi  vastaukseni  alussa esitettyihin neljään kysymykseen.

Miten eheytyminen oli mahdollista? Kansakunnan sovintoprosessi alkoi asteittain kansalaissodan jälkeen. Siinä olivat aktiivisia maalaisliitto, johtajinaan Santeri Alkio ja Kyösti Kallio ja edistyspuolue, jonka ehdokas K.J.Ståhlberg toimi myös ensimmäisenä presidenttinä. Sosialidemokraattien osuus oli luonnollinen.

Lapuan liike pysäytti kehityksen. 1930-luvun jälkipuoliskolla kansallinen eheytyminen vauhdittui uudelleen. Muodostettiin ensimmäinen hallitus, jossa porvarilliset puolueet ja sosialidemokraatit olivat yhteistyössä. Sen työtä helpotti vahva talouskehitys. Lopulta maailmanpolitiikan tapahtumat romahduttivat pohjan ääriaineksilta.

Entä mikä oli Mannerheimin osuus? 1920-luvulla hän oli ennen kaikkea valkoisten kenraali. Hän jakoi kansan. Tilanne muuttui asteittain 1930-luvulla. Mannerheimista tuli vuonna 1931 puolustusneuvoston puheenjohtaja, joka tulisi toimimaan ylipäällikkönä mahdollisena sodan aikana. 1930-luvun puolivälissä hän puhui pohjoismaisen suuntauksen puolesta. Se taas edellytti yhteyksiä muita pohjoismaita johtaneisiin sosialidemokraattisiin hallituksiin.

Sen jälkeen hän varovaisesti, mutta johdonmukaisesti teki toimenpiteitä eheytyksen puolesta. Joukossa oli myös rohkeita ratkaisuja, joihin kenenkään muun arvovalta ei olisi riittänyt. Tärkeimmät tulivat sodan aikana.

Miksi kansalaissodan haavat pysyivät auki niin pitkään myös sodan jälkeen? Olen samaa mieltä Timo Soikkasen kanssa siitä, että vasta Jaakko Paavolaisen töistä alkanut tutkimusten sarja on tuonut tietopohjaa sisällissodille ominaisten huhujen ja kauhukertomusten tilalle.   Se työ alkoi kovin myöhään, vasta 50 vuotta kansalaissodan jälkeen.

Miksi Mikkelissä asia oli niin vaikea vielä 1960-luvun lopulla, vaikka tämä ollut taistelujen keskuksia? Ihmiset, jotka menettivät lähimpiään tai joutuivat suuresti kärsimään sisällissodan uhreina ovat  asia erikseen. Heistä monet katsoivat joutuneensa kokemaan kohtuutonta epäoikeudenmukaisuutta. Tutkimuksen valossa kiistatta niin usein. Sitä kokemusta voi vain aika lievittää, jos sekään. Eikä ulkopuolinen pysty tuomariksi.

Kiitos!