Siirry sisältöön

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen
Kokemuksia globaalista rahapolitiikan yhteistyöstä finanssikriisin aikana
Suomen Atlantti -seura, rahamuseo, 13.5.2014

Lämpimästi tervetuloa Suomen Pankin Rahamuseoon.

Suomen Atlantti-seuralla on tärkeä tehtävä: rakentaa molemminpuolista avointa keskustelua ja vahvistaa luottamusta euro-atlanttisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Luottamuksen ja yhteistyön arvo tulee esiin etenkin kriisien aikana. Kun kriisin akuutti vaihe on päällä, luottamus on aineetonta pääomaa, joka mahdollistaa ripeän päätöksenteon silloinkin, kun päättäjät joutuvat aikapaineiden vuoksi toimimaan pienemmän tai suuremman epävarmuuden vallitessa tai jopa aikaisempiin kokemuksiin tai intuitioonsa luottaen.

Keskinäinen luottamus osoittautui arvokkaaksi pääomaksi päätalousalueiden keskuspankeille finanssikriisin aikana.  Keskuspankit mielletään tyypillisesti kansallisiksi instituutioiksi, joiden mandaatit rajaavat niiden tavoitteet ja tehtävät pääasiassa kotimaan talouteen.  Keskuspankit ylläpitävät hintavakautta ja toimivat pankkien pankkina tarjoamalla keskuspankkipalveluita omille vastapuolilleen.

Finanssikriisi toi esiin kansallisten rahoitusmarkkinoiden tiukan sitoutuneisuuden ja talouksien keskinäiset riippuvuudet. Koska pääomamarkkinat ovat kansainväliset, myös yhteistyö maailman keskuspankkien välillä oli välttämätöntä globaalin talouskriisin hillitsemiseksi.

Keskuspankkien välinen yhteistyö ei alkanut vasta talouskriisin aikana vaan vuoropuhelu on aina ollut vilkasta sekä päätöksentekijöiden kesken että ekonomistien tasolla niin kahdenvälisesti kuin kansainvälisillä foorumeillakin kuten Kansainvälisessä järjestelypankissa BIS:ssä ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä. Yhteisen rahan myötä eurojärjestelmän keskuspankit ovat luonnollisesti tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa.

Tänään haluan kuitenkin keskittyä suurien keskuspankkien, etenkin Yhdysvaltain keskuspankin Fedin ja Euroopan keskuspankin ja myös eräiden muiden keskuspankkien yhteistyöhön finanssikriisin aikana. Toiminta vakautti ennen kaikkea globaalia rahoitusjärjestelmää sekä esti taantuman kehittymisen 1930-luvun suuren laman kaltaiseksi talouskatastrofiksi. Finanssikriisi on lisännyt myös keskuspankkien ja hallitustenkin yhteistyötä finanssivalvonnan ja säätelyjärjestelmien uudistamisessa, mutta jätän valvontayhteistyön tämän päiväsen keskusteluni ulkopuolelle. Voimme toki palata siihen keskustelussa.

Globaalin talouskriisin ensimmäistä oiretta, asuntoluottomarkkinoiden voimakasta heikentymistä vuonna 2007, pidettiin ensisijaisesti Yhdysvaltain ongelmana. Asuntojen hintojen lasku ja hoitamattomat asuntolainat kaatoivat ensin asuntoluottoihin erikoistuneita pankkeja. Pian hankaluudet koettelivat Wall Streetin suuria investointipankkeja, jotka olivat arvopaperistaneet näitä asuntoluottopankeilta hankkimiaan lainoja erilaisiksi strukturoiduiksi sijoitusinstrumenteiksi, ns. omaisuus- ja kiinteistövakuudellisiksi arvopapereiksi. Yhdysvaltalaiset investointipankit myivät näitä turvallisiksi luokiteltuja sijoitusinstrumentteja puolestaan asiakkailleen, mukaan lukien Yhdysvalloissa toimiville eurooppalaisille pankeille ja niiden erillisyhtiöille.

Kansainvälisesti operoivien pankkiryhmittymien koko ja määrä oli kasvanut Euroopassa voimakkaasti ja yhteenliittymät vastasivat noin kahdesta kolmasosasta EU:n pankkimarkkinoista ennen taantumaa. Eurooppalaiset pankit lisäsivät kaupankäyntiään amerikkalaisten investointipankkien korkeampaa tuottoa tarjoavissa arvopapereissa. Vuoden 2008 alussa eurooppalaisten pankkien taseissa oli Yhdysvaltoihin suunnattuja sijoituksia yli kymmenen tuhannen miljardin dollarin edestä ja näistä sijoituksista suuri osa oli perinteisten pankkien sijasta investointipankeissa kuten Lehman Brothersissa. Asuntojen hintojen lasku Floridassa oli rahoitussektorin kansainvälisten kytkösten kautta pian myös eurooppalaisten pankkien ongelma.  

Fedin korkopäätöksen tekevä avomarkkinakomitea FOMC totesi 7. elokuuta 2007, että subprime -markkinoiden vaikeudet olivat tervehdyttävän sopeutuksen alku. Täyskäännös tapahtui kuitenkin jo seuraavana päivänä, kun ranskalainen pankki BNP Paribas ensimmäisenä globaalina liikepankkina ilmoittivat jäädyttävänsä kolme Yhdysvaltain subprime -markkinoihin sijoittavaa rahastoaan. New Yorkin Fedin tuolloinen pääjohtaja Timothy Geithner kuvaa muistelmissaan, kuinka ennen kaikkea EKP:n voimakas reaktio avasi hänen silmänsä tilanteen vakavuudelle. Geithnerin mukaan EKP:n pääjohtaja Jean-Claude Trichet tunnettiin konservatiivisena keskuspankkiirina, mutta nyt tämä toteutti hyvin epäkonservatiivista rahapolitiikkaa lisäämällä eurooppalaisen pankkien likviditeettiä avokätisesti. Eurooppalaiset pankit tarvitsivat tukea: sijoittajat vetivät pois sijoituksiaan niistä, koska pelkäsivät pankkien olevan haavoittuvaisia suurten Yhdysvaltain subprime-sijoitusten vuoksi.

Kriisin aikana Fediä kritisoitiin voimakkaasti siitä, ettei se ennen kriisiä riittävän ponnekkaasti pyrkinyt rajoittamaan velkaantuneisuuden kasvua ja asuntokuplan syntyä. Nopeinten lainanantoaan kasvattaneet instituutiot eivät kuitenkaan olleet perinteisiä talletuspankkeja vaan luotonanto kasvoi miltei kokonaan perinteisen pankkisektorin ulkopuolella, ns. varjopankkisektorilla, joka oli keskuspankin valvonnan ulkopuolella. Ennen finanssikriisiä varjopankkisektorin hallussa oli yli puolet maan luotoista mutta vain vähän omaa pääomaa. Vuoden 2007 lopussa Wall Streetin suurimmilla investointipankeilla, Bearn Stearnsilla, Lehman Brothersilla ja Merrill Lynchillä, oli omaa pääomaa vain 3 % velvoitteisiinsa nähden. Maailman suurimmilla asuntoluottopankeilla Fannie Maella ja Freddie Macilla omaa pääomaa oli tuskin yhtä prosenttia.

Lainasalkkujen suojaukseen käytettävien johdannaisinstrumenttien kehittyminen ja hintojen lasku kannusti varjopankkisektoria höveliin luotonantoon. Mahdollisuus suojata osa luotosta asiakkaan maksukyvyttömyyden varalta vähensi yksittäisen lainan riskiä, mutta lisäksi rahoitusjärjestelmän kokonaisriskiä. Luottoriskiltä suojautumisen edullisuus kannusti pankkeja myöntämään luottoja entistä riskillisimmille asiakkaille.

Kriisin alkuvaiheessa vuonna 2007 keskuspankit keskittyivät kukin hoitamaan omaa tonttiaan: Ensin reagoi EKP ja lisäsi euroalueen pankkijärjestelmän likviditeettiä elokuussa 2007. Fed aloitti toimet seuraavalla viikolla.  Fed laski keskuspankin politiikkakorkoa ns. fed funds korkoa ripeästi. Englannin pankki päätti tässä vaiheessa olla tekemättä mitään ja näki rahoituskustannusten nousun jossain määrin toivottavana markkinoiden korjausliikkeenä. Englannin pankin pääjohtaja Mervyn King totesikin myöhemmin, että syksyllä 2007 kriisin odotettiin yleisesti olevan ohi ’jouluun mennessä’ kuten ensimmäisen maailmansodan syksyllä vuonna 1914. Talouskriisi paljasti globaalien finanssimarkkinoiden keskinäiset kytkennän. Yhdysvaltain rahoitusmarkkinahäiriö ei ollut vain Yhdysvaltain ongelma vaan myös euroalueen ja Ison-Britannian, Ruotsin ja kaikkien EU-maiden ongelma.

Ennen finanssikriisiä eurooppalaisten pankkien taseet olivat tasapainossa Yhdysvaltain investointien suhteen, sillä pankeilla oli taseissaan suunnilleen yhtä paljon sijoituksia ja lainoja. Kun Yhdysvaltoihin tehtyjen sijoitusten tuotto heikkeni voimakkaasti, ei lainoja enää voitu hoitaa sijoituksista saaduilla dollareilla. Samaan aikaan Yhdysvaltain omat rahoituslaitokset alkoivat hamstrata likviditeettiä. Aikaerosta johtuen dollari- ja euromarkkinat olivat avoinna eri vuorokauden aikoina, jolloin niinä tunteina kun Euroopan markkinoilla käytiin kauppaa mutta Yhdysvaltain markkinat olivat kiinni, dollarien saatavuus eurooppalaisella pankkien välisillä markkinoilla oli erittäin heikkoa. 

Euroopan keskuspankki pystyi tukemaan pankkiensa likviditeettiä tarjoamalla niille euroja mutta ei dollareita. Jos rahoitusmarkkinat olisivat toimineet normaalisti, pankit olisivat voineet vaihtaa keskuspankeiltaan saamansa eurot dollareiksi kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Itsepintainen rahoitusmarkkinahäiriö oli kuitenkin syönyt valuuttamarkkinoiden luottamuksen ja tehnyt niistä toimintakyvyttömän.

Baselissa käytyjen keskustelujen jälkeen, 12. päivänä joulukuuta vuonna 2007, Fed, EKP sekä Kanadan ja Sveitsin keskuspankit ilmoittivat solmineensa keskinäiset valuutanvaihtosopimukset eli avanneensa niin sanotut swap -linjat. Englannin pankki liittyi järjestelyyn myöhemmin. Valuutanvaihtosopimuksen mukaan esimerkiksi Fed voi antaa EKP:lle 10 mrd. dollaria ja EKP Fedille vastaavan määrän euroja. EKP:llä on vaihdon jälkeen mahdollisuus lainata saamansa dollarit vakuuksia vastaan niille vastapuolilleen, jotka kärsivät dollaripulasta. Sopimuksessa määrättynä ajankohtana, esimerkiksi 3 kuukauden kuluttua, keskuspankit vaihtoivat lainaamansa valuutat, jolloin dollarit palautettaan Fediin ja eurot EKP:hen. Fedin kanssa yhteistyössä EKP pystyi siis tarjoamaan vastapuolilleen dollarimääräistä rahoitusta. Järjestelmällä tuettiin eurooppalaisten pankkien maksuvalmiutta, jotta ne olisivat voineet hoitaa sujuvasti maksuliikenteensä horjuvien yhdysvaltalaisten investointipankkien ja hauraan pankkijärjestelmän kanssa. Eurojärjestelmä vastaavasti avasi swap -linjat Sveitsin ja joidenkin euroalueen ulkopuolisten EU-maiden keskuspankkien kanssa, jotka kärsivät europulasta.

Kolme vuotta swap -linjojen avaamisen jälkeen Yhdysvaltain kongressi kovisteli Fediä eurooppalaisten pankkien tukemisesta. Fed korosti vastauksessaan sitä, kuinka vaarallista pankkien diskriminointi maantieteellisen sijainnin perusteella olisi tuolloin ollut. Yhteisellä päätöksellä keskuspankit estivät sellaisen noidankehän syntymisen, jossa eurooppalaiset pankit eivät dollarien puutteessa olisi voineet hoitaa dollarimääräisiä lainojaan yhdysvaltalaisille rahoituslaitoksille. Ongelmat lainojen takaisinmaksussa olisivat vuosien 2007 ja 2008 vaihteessa heikentäneet entistä enemmän Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmää. Fedin eurooppalaisille pankeille antama tuki ei siis johtunut hyväsydämisyydestä vaan siitä, että eurooppalaisilla pankeilla oli keskeinen rooli Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmässä.

Suomen Pankin pankkivaltuusto vieraili tämän vuoden tammikuussa Yhdysvalloissa. Pankkivaltuusto keskusteli Fedissä pääjohtaja Bernanken kanssa muun muassa nykyisen talouskriisin tärkeimmistä havainnoista ja opetuksista. Bernanken mukaan talouskriisistä opittiin kolme tosiasiaa: Ensiksi keskuspankin on likviditeettikriisin uhatessa pankkijärjestelmää tarjottava hyville pankeille liki rajatta likviditeettiä. Toiseksi keskuspankin oli alennettava ohjauskorkojaan aggressiivisesti. Kolmanneksi Bernanke sanoi, että ennen finanssikriisiä ei kuitenkaan täysin ymmärretty kuinka suuria ja monimutkaisia modernit rahoituslaitokset ovat ja toisaalta kuinka valtava merkitys niillä on taloudelle.  

Globaalin talousjärjestyksen kannalta oli kuitenkin onnekasta, että Ben Bernanken mainitsemat tosiseikat olivat tiedossa, sillä ne olivat olleet myös 1930-luvun suuren laman – the Great Depression – opetuksia 1930-luvulta. Fedin reagointia ja päätöksentekoa finanssikriisissä nopeutti se, että pääjohtaja Ben Bernanken halusi välttää niitä virheitä, joita Fed oli tehnyt suuren laman aikana.

Suuren laman henkilökohtaisesti kokeneita ihmisiä on jäljellä nopeasti harveneva joukko, mutta laman perintö elää edelleen amerikkalaisten mielissä. Tuo perintö on muokannut vahvasti Fedin rahapolitiikkaa, vastaavasti kuin 1920-luvun hyperinflaatio vaikuttaa edelleen saksalaisten kollektiiviseen ajatteluun ja jossain määrin myös Bundesbankin ajamaan rahapolitiikan linjaan.

Bernanke olikin ennen keskuspankkiuransa alkua toiminut professorina tunnetussa Yhdysvaltalaisessa yliopistossa MIT:ssä. Hän oli tutkinut 1930-luvun laman syitä ja hyödyntänyt Milton Friedmanin ja Anna Schwartzin hiukan aiemmin, taloustieteen historian klassikkoteoksessa nimeltään A Monetary History of the United States, julkaisemia tutkimustuloksia.  

Ennen Friedmanin ja Schwartzin analyysin julkaisua suuren laman syynä pidettiin lähinnä amerikkalaisen tuotannon määrään nähden alhaista kysyntää. Friedman ja Schwartz kuitenkin todistivat, että suuren laman aikana Fedin harjoittama tiukka rahapolitiikka eli rahan määrän jyrkkä supistuminen ja koron nostot syvensivät kriisiä vahvasti. Noin puolet yhdysvaltalaispankeista ajautui vararikkoon vuosina 1930–1933. Niukan likviditeetin vuoksi vararikkoon ajautui myös sellaisia rahoituslaitoksia, jotka olivat joutuneet tilapäisesti maksukyvyttömiksi. 

Fed ei suuren laman aikana noudattanut jo tuolloin tunnetun ekonomistin Walter Bagehotin periaatetta, jonka mukaan keskuspankin on kriisin aikana tarjottava hätärahoitusta korvausta vastaan hyville ja vakavaraisille pankeille niiden maksuvalmiuden tukemiseksi. Seurauksena oli rahan määrän lasku, deflaatio ja talouden lamaantuminen. Ajankohtainen opetus, josta Fed tämän finanssikriisin aikana otti vaarin, oli se, että hätärahoitusta toimintakykyisille pankeille oli tarjottava liki rajatta. Fedin lisäksi muutkin keskuspankit lisäsivät pankkijärjestelmän likviditeettiä useissa eri maturiteeteissa.

Fedin toinen virhe suuren laman aikana oli korkopolitiikka. Iso-Britannia oli vuonna 1930 joutunut irrottautumaan kultakannasta, koska pankkipaniikkien aikana Englannin pankin kultavarannot hupenivat ihmisten vaihtaessaan seteleitään kullaksi. Punnan romahduksen jälkeen spekulantit hyökkäsivät dollaria vastaan. Fed tuki kultakantajärjestelmää ja nosti korkoja voimakkaasti. Korkeammat korot vähensivät valuuttaspekulanttien halukkuutta vaihtaa hyvää tuottoa maksaville tileille tallennetut dollarit kullaksi. Fed onnistui kultakannan puolustusoperaatiossaan, mutta korkojen nosto kiihdytti hintatason laskua ja vähensi rahan tarjontaa entisestään. Toinen finanssikriisin aikana noudatettu suuren laman opetus oli juuri se, että likviditeetin kiristyessä keskuspankit laskivat korkoja nopeasti.

Kolmas suuren laman opettavainen kokemus oli se, että kun suuret rahoituslaitokset kaatuvat, kaatuu talous niiden mukana. Luotonanto tyrehtyi 1930-luvun alussa ja konkurssiaallot pyyhkivät läpi yrityssektorin ja kotitalouksien. Pankkikriisi syvensi ahdinkoa ja vuoden 1929 Wall Steetin pörssiromahdus levisi kokonaisvaltaiseksi talouskriisiksi. Akateemisessa tutkimuksessaan Bernanke kritisoi Fediä haluttomuudesta myöntää pankeille hätärahoitusta suuren laman aikana.

Dilemma, jonka etenkin Fed kohtasi vuonna 2008, oli kuitenkin se, että vaikeuksiensa kanssa kamppailevat investointipankit eivät olleet varsinaisia pankkeja. Ne olivat talletuspankkeja koskevan tiukemman säätelyn ulkopuolella ja juuri pienemmän pääomavaateensa turvin ne pystyivät maksamaan asiakkailleen korkeampaa tuottoa kuin talletuspankit. Investointipankkien valvoja Securities and Exchange Commission SEC oli lähinnä keskittynyt näihin pankkeihin investoivien asiakkaiden etujen valvontaan, eikä rahoitusmarkkinoiden kokonaisriskit olleet oikein yhdenkään instituution vastuulla.

Vaikka investointipankkien toiminta markkinoilla oli hyvin pankkien kaltaista ja monet niistä olivat Wall Steetin vanhoja perinteisiä instituutioita kuten Bearn Stearns, Lehman Brothers, Goldman Sachs ja Morgan Stanley, ne eivät olleet Fedin rahapolitiikan vastapuolia eikä Fed toiminut niille pankkien pankkina kuten talletuspankeille. Rahoitusmarkkinakriisin aikana Fedin johdolla toteutettiin lukuisia rakennejärjestelyjä kuten yrityskauppoja, fuusioita ja pankkijärjestelmän tukipaketteja. Samanlaisia järjestelyjä tehtiin myös Euroopassa finanssijärjestelmän tukemiseksi

Lehman Brothersin kaatuminen syöksi globaalit rahoitusmarkkinat kaaokseen. Viimeistään tässä vaiheessa markkinatoimijoille valkeni, että myös suuret ja vaikutusvaltaiset rahoituslaitokset voivat kaatua. Markkinatoimijat kyselivät itseltään, miksi lainata rahaa toiselle rahoituslaitokselle, jos takuita rahojen takaisinmaksusta ei enää ollut. Pankkien välisen vakuudellisen ja vakuudettoman lainanannon väliset kustannukset repesivät. Pankit halusivat varmistaa oman maksuvalmiutensa turvaamisen, jolloin pankkijärjestelmän likviditeetti kuivui. Monet pankit törmäsivät täydellisesti seinään: ne eivät saaneet rahoitusta lainkaan, millään korolla. Jälleen kerran EKP tuki pankkien likviditeettiä, mutta pankeilla oli pula dollareista. Suuressa hädässä olivat myös ruotsalaiset pankit, jotka tarvitsivat sekä euroja että dollareita lainojensa hoitoon. Kriisin kiperimmässä tilanteessa Riksbank käytti jopa kultavarantoaan vakuutena, jotta se pystyisi hankkimaan markkinoilta pankkiensa kipeästi tarvitsemia dollareita. Neljä päivää Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen keskuspankit avasivat jälleen kerran valuutanvaihtolinjat. Edellisten osallistujien lisäksi mukaan tulivat tällä kertaa myös Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Australian keskuspankit.

Rahoitusmarkkinoilta alkanut häiriö sai vauhtia Lehman Brothersin konkurssista ja levisi pian reaalitalouden puolelle. Luottamusilmapiiri heikkeni ennennäkemättömästi, maailmankauppa romahti ja talouskasvu hidastui sekä kehittyneissä että kehittyvissä talouksissa. Kysynnän hiipuessa raaka-aineiden hinnat laskivat nopeasti. Esimerkiksi raakaöljyn tynnyrihinta halpeni puolessa vuodessa liki 100 dollaria vuoden 2008 loppuun mennessä. Inflaatio hidastui kaikkialla maailmassa ja herätti joissain maissa jopa deflaatiopelon. Inflaation hidastuminen antoi keskuspankeille mahdollisuuden keventää rahapolitiikkaa edelleen.

Keskuspankkien välinen yhteistyö kriisin aikana kulminoitui yhteiseen rahamarkkinainterventioon. Ne tulivat siihen lopputulokseen, että rahapolitiikan keinoista suurin hyöty taloudelle saataisiin laskemalla korkoja samanaikaisesti, sillä keskuspankit pelkäsivät eritahtisten korkoliikkeiden antavan mahdollisuuden spekulaatioille ja aiheuttavan häiriöitä valuuttamarkkinoilla. 8. lokakuuta 2008 EKP yhdessä Fedin ja Englannin pankin sekä Kanadan, Ruotsin ja Sveitsin keskuspankkien kanssa julkistivat maailmanhistorian ensimmäisen globaalin korkopäätöksen. Keskuspankit ilmoittivat, että globaalien inflaatiopaineiden heikentymisen myötä ne alentaisivat ohjauskorkojaan samanaikaisesti 0,5 prosenttiyksikköä.

Tämä koordinoitu politiikkapäätös lähetti vahvan positiivisen viestin markkinoilla päättäjien kollektiivisesta aikomuksesta lieventää kriisin vaikutuksia. Koron laskupäätös ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi vaan sitä seurasi keskuspankkien politiikkakoron laskujen sarja.

Finanssikriisin aikana ja sen jälkeen keskuspankkien toimeenpanema rahapolitiikka on samankaltaistunut. Vaikka keskuspankit tekevät päätöksensä aina itsenäisesti mandaattiensa sallimissa rajoissa, on avoin ja vilkas tiedonvaihto keskuspankkien välillä osaltaan mahdollistanut toisten kokemuksista oppimisen ja soveltavan hyödyntämisen. Esimerkiksi Japanilla on arvokasta kokemusta rahapolitiikasta nollakorkorajalla jo 1990-luvulta alkaen. Japanin esimerkki opetti, ettei koron laskeminen nollaan välttämättä riitä deflaation tai luottolaman torumiseksi, minkä vuoksi Japanin keskuspankki otti käyttöön rahapolitiikan määrällisen keventämisestä eli ns. quantitative easing -politiikan. Keskuspankki on tehnyt arvopaperien suoria ostoja taseeseensa jo muutama vuosikymmentä. Aktiivisinta määrällisen keventämisen politiikkaa on harjoittanut Fed, joka on ostanut erilaisia arvopapereita. Arvopapereiden ostoja keskuspankit eivät ole koordinoineet vaan Fed, EKP ja muut keskuspankit ovat aina päättäneet niistä itsenäisesti.

Euroopan keskuspankin suorat arvopaperiostot ovat olleet huomattavasti vähäisempiä kuin Fedin. Eurojärjestelmä on ostanut valtiovelkakirjoja vain jälkimarkkinoilta tarkasti rajattujen ohjelmien puitteissa silloin, kun normaali rahapolitiikan välittymismekanismi on ollut epäkunnossa. Timothy Geithnerin muistelmista käy selvästi ilmi, kuinka amerikkalaisten oli vaikea ymmärtää Eurojärjestelmän haluttomuutta tukea periferian kriisimaita suorin valtionvelkaostoin edes vuonna 2011, jolloin Kreikan valtiolainakorot kohosivat äkillisesti kaksinumeroisiin lukuihin. EKP:n mandaatti kuitenkin kieltää valtioiden suoran lainoittamisen. Toisaalta koska eurooppalainen rahoitusjärjestelmä on pankkikeskeinen, EKP on painottanut politiikassaan vastapuolilleen tarjottuja pitempiaikaisia rahoitusoperaatioita. Vuoden 2011 lopussa ja vuoden 2012 alussa eurojärjestelmä järjesti kaksi pitkäaikaista rahoitusoperaatiota, jossa eurojärjestelmän vastapuolet ottivat rahoitusta yhteensä 1000 mrd. euroa. Rajalliset arvo-paperien osto-ohjelmat yhdistettynä pitkäaikaiseen rahoitukseen sekä pääjohtaja Draghin antama vakuutus siitä, että eurojärjestelmä tulee kaikissa tilanteissa turvaamaan euroalueen yhtenäisyyden, rauhoitti lopulta markkinoita myös euroalueella.

Kriisin aikana keskuspankit ovat vaihtaneet kokemuksiaan myös keskuspankkien vakuuspolitiikasta ja vakuushallinnosta. Vakuuspolitiikatkin ovat rahapolitiikan lailla lähentyneet toisiaan. Fed, Englannin pankki ja EKP ovat kaikki laajentaneet muun muassa vakuudeksi kelpaavien arvopaperien joukkoa, joita pankit tarvitsevat keskuspankkien rahapoliittisten huutokauppojen vakuudeksi. Vakuudeksi kelpuutettavien arvopapereiden kasvattamisella keskuspankit torjuivat vakuuksien saatavuusriskiä. Vakuusmateriaalin puute olisi estänyt pankkeja hakemasta likviditeettiä keskuspankin rahapolitiikkaoperaatioissa. Vaikka vakuuksien määrää kasvatettiin niin euro-, dollari-, punta- ja jenimääräisillä velkapapereilla, keskuspankit kuitenkin tekivät rahapolitiikan operaatioita ja vakuuksia koskevat päätöksensä kansallisella tasolla.

Rahapolitiikan keventäminen viestinnällä on yksi talouskriisin aikana sekä Fedissä, Englannin pankissa että EKP:ssä käyttöön otettu keino, jolla on lisätty rahapolitiikan päätöksenteon ennustettavuutta. Ennakoiva viestintä vahvistaa rahapolitiikan tehoa ja hillitsee mahdollisia markkinaodotuksia rahapolitiikan kiristämisestä ja korkojen noususta. Sekä Fed että Englannin pankki asettivat selkeän kansantalouden tilaan sidotun ehdon, jonka tulee täyttyä ennen rahapolitiikan kiristämistä. Fed on ns. kaksoismandaattinsa pohjalta antanut sekä hintavakauteen ja korkeaan työllisyyteen sidotun tavoitteen. Sekä Fed että Englannin pankki ovat myöhemmin joutuneet muuttamaan ennakoivaa viestintäänsä, koska työttömyysasteen lasku ei ole täysimääräisesti heijastanut taloudellisen aktiivisuuden piristymistä. Työttömyyden pienentyminen ei ole kasvattanut työllisyyttä vastaavasti, sillä työttömiä on siirtynyt työvoiman ulkopuolelle. Kokopäiväistä työtä etsineet työttömät ovat myös joutuneet tyytymään osa-aikaisen työhön. Kehittyneissä talouksissa onkin tällä hetkellä edelleen runsaasti käyttämätöntä kapasiteettia.

Maaliskuussa 2013 myös EKP viesti ennakoivasti ohjauskorkojen kehityksestä sekä rahapoliittistenpäätösten perusteista sitoutumalla kasvua tukevaan rahapolitiikkaan ”niin pitkään kuin sille on tarvetta”.   EKP on ennakoivassa viestinnässään keskittynyt laadullisiin arvioihin talouden tilasta.

Globaaleista epävarmuustekijöistä huolimatta tällä hetkellä merkkejä talouskasvun elpymisestä on näkyvissä erityisesti Yhdysvalloissa. Elpyminen on käynnistynyt myös euroalueella, mutta varovaisempana.  Fed on vähitellen irrottautumassa kriisiajan epätavanomaisesta politiikasta. Irrottautuminen, exit, on myös haastava laji, koska sen välilliset vaikutukset voivat näkyä nopeasti myös sellaisissa maissa, jotka haluavat jatkaa voimakkaasti elvyttävä rahapolitiikkaa. Irrottautumiskeskustelu heijastui voimakkaasti myös pääomaliikkeisiin kesällä 2013.

On jälleen tärkeää, että keskuspankin viestittävät rahapolitiikkansa mahdollisista muutoksista ajoissa. Näit muut keskuspankit voivat ottaa politiikkatoimet huomioon omaa työtään arvioidessaan.

Talouskriisit – kuten 1930-luvun suuri lama – ovat aikaisemminkin olleet käännekohtia, jotka ovat tarkentaneet juuri keskuspankin asemaa ja tehtäviä taloudessa. Finanssikriisi on muuttanut rahapolitiikan strategiaa ja sen toimeenpanoa, mikä on jo näkynyt niin käytännön politiikkapäätöksissä kuin akateemisessa tutkimuksessakin. Vuonna 2007 alkanut talouskriisi toi esiin globaalin rahoitusjärjestelmän haavoittuvaisuuden. Keskuspankkien rooli talouspolitiikassa korostui ja keskuspankeilla oli johtava asema kriisin ratkaisussa. Talouskriisin jälkeen keskuspankkien tiivistynyt yhteistyö jatkuu, sillä finanssimaailman integrointia kriisi ei ole pysäyttänyt. Kansainväliset pääomamarkkinat edellyttävät keskuspankkien yhteistyötä, jotta keskuspankit voisivat täyttää mandaattinsa asettamat tehtävät: turvata sekä hintojen että rahoitusjärjestelmän vakauden.​