Pääjohtaja Erkki Liikanen: Taloustutkimus ja talouspolitiikka. Yrjö Jahnssonin säätiön 60-vuotisjuhla, Helsinki, 16.12.2014.

 

Arvoisat säätiön kunniapuheenjohtajat, hyvä puheenjohtaja, hyvät naiset ja herrat

 

Yrjö Jahnssonin säätiön panos taloustieteellisen tutkimuksen ja talousasiantuntijoiden koulutuksen edistäjänä Suomessa on korvaamaton. Säätiön perustamista ja sen toimintaa on ohjannut usko siihen, että taloustieteellisellä koulutuksella ja tutkimuksella on paljon annettavaa yhteiskunnan kehittämiseen.

 

***

 

Tutkimuksen merkitys päätöksenteon tukena on aina kiinnostava ja kiistelty aihe, mutta on aikoja, jolloin se tuntuu erityisen ajankohtaiselta.

 

Yksi sellainen vaihe oli Yrjö Jahnssonin säätiön toiminnan alkuaikoina. Suomalaisessa taloustieteessä oli silloin, 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella, vahva positivistinen virtaus. Avainasemassa oli nuorten ekonomistien niin sanottu O-ryhmä, jonka ohjelmana oli suomalaisen kansantaloustieteen modernisoiminen. Se tuli vapauttaa historiallisen koulukunnan jäänteistä ja omaksua länsimainen analyyttinen traditio.

 

Ryhmän tarkoituksena oli viedä taloustiede tieteellisemmälle pohjalle ja saattaa se palvelemaan järkiperäistä yhteiskuntapolitiikkaa. Suomen Pankin tutkimuslaitos ja Yrjö Jahnssonin säätiö tukivat ryhmän toimintaa kumpikin tahoillaan.

 

Ajan suurena esikuvana oli taloustieteen ensimmäisen Nobelin palkinnon vähän myöhemmin saanut Jan Tinbergen, jonka hahmotteleman talouspolitiikan filosofian mukaan poliitikko asettaa tavoitteet ja määrää ne puitteet, joilla eri keinoja voidaan käyttää.

 

Ekonomistin tehtävänä on puolestaan osoittaa, miten sallittuja keinoja käyttämällä saavutetaan poliitikon asettamat tavoitteet. Politiikka-analyysi ja kvantitatiivinen suunnittelu olivat päivän iskusanoja. Tätä varten taloustiede piti kehittää objektiiviseksi ja kvantitatiiviseksi.

 

Monet ajan nuorista tutkijoista olivat missiossaan varsin ehdottomia. O-ryhmän jyrkimpiin hahmoihin kuulunut Olavi Niitamo kirjoitti Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa vuonna 1960, että ”taloudellisten ja esimerkiksi fysiikan selitysmallien välillä ei liene periaatteellista eroa. Molemmat ovat todennäköisyysmalleja ja ero on vain selityksen tarkkuusasteessa."¹

 

Meistä monille Niitamo oli myöhempiä vuosina omaperäinen keskustelukumppani ja opettaja. Aihepiiri oli laaja taloustieteestä ja tilastotieteestä aina nyrkkeilyyn.

 

Niitamon kiistakumppanina esiintynyt Yrjö Jahnssonin säätiön monivuotinen asiantuntija Jouko Paunio piti kansantaloustiedettä viime kädessä humanistisena tieteenä vaikka olikin O-ryhmän jäsen. Ekonomistin pitää pyrkiä tutkijatyössään objektiivisuuteen, mutta taloustiede ei ole luonnontiedettä. Paunio kirjoitti, että, inhimillistä käyttäytymistä tutkivan tieteen edustajina kansantaloustieteilijöiltä vaaditaan suurta suvaitsevaisuutta lähestymistapojen suhteen.²

 

Jouko Paunion kiinnostus ulottui laajalle. Hän oli tärkeä henkilö myös säätiön aloittaessa erittäin kaukonäköisen panostuksensa terveyden taloustieteeseen. Tämähän käynnistyi näkyvästi Helsingissä kesällä 1975 järjestetyssä kansainvälisessä konferenssissa, jossa Paunio oli ensimmäinen puhuja.

 

Paunion esitelmä, jossa pohdittiin terveyspalvelujen tehokkuutta ja allokaatiomekanismeja, vaikutti monen ajatteluun merkittävästi³. Kuuluin siihen joukkoon. Kuten tiedämme, aihe on neljän vuosikymmenen kuluttuakin yhä ajankohtaisempi ja säätiön pitkäjänteinen työ ansaitsee kiitoksen myös tällä saralla.

 

***

 

Talouspolitiikassa on noiden aikojen jälkeen tapahtunut paljon ja taloustieteen puhtaimmiksi viljeltyihin suuntauksiin on jouduttu kerran toisensa jälkeen pettymään.

 

Jo 1970-luvulla uskottavuutensa menetti suunnitteluoptimismi, joka oletti, että ekonomistit ”talouden insinööreinä” pystyisivät tarjoamaan poliitikoille keinot nopeaan ja häiriöttömään talouskasvuun.

 

Viimeksi on yhtä pahoja kolhuja puolestaan saanut markkinoiden erehtymättömyyteen luottanut suuntaus, jonka mukaan ”valtio ei ollut ratkaisu, vaan ongelma”, Ronald Reaganin lausuman mukaan. Nyt keskustellaan jälleen paljon taloustieteen arvosta päätöksenteossa. Finanssikriisin jälkeen taloustiede on joutunut kasvaneen kritiikin kohteeksi. Yleisimmin kuultu kritiikki syyttää valtavirtataloustiedettä kriisiin johtaneesta talouspolitiikasta, kyvyttömyydestä ennustaa kriisiä, ja myös sellaisen talouspolitiikan suosittelemisesta, joka vain pahentaisi talouskriisin seurauksia.

 

Erityisesti kritiikkiä on kohdistettu taloustieteellisen koulutuksen sisältöön. Sitä on syytetty historiattomuudesta, jopa dogmaattisuudesta.

 

Arvostelu on osin aiheellista, osin kohtuutonta.  Aiheellista on huoli taloustieteellisen koulutuksen turhasta kapea-alaisuudesta. Talouspolitiikka tarvitsee tuekseen korkeatasoisia ja luotettavaan analyysiin pysyviä ekonomisteja. Siksi kysymys on tärkeä.

 

Mutta millainen on hyvä taloustieteilijä? Keynes kirjoitti vuonna 1924:

 

”…taloustieteen mestarilla pitää olla harvinainen lahjakkuuksien yhdistelmä. Hänen täytyy yltää korkealle tasolle useilla eri aloilla ja yhdistää lahjoja jotka eivät usein esiinny yhdessä. Hänen pitää olla matemaatikko, historioitsija, valtiomies ja filosofi – jossain määrin. Hänen pitää ymmärtää symboleja ja osata ilmaista itsensä sanoin. Hänen pitää pohtia erityistapauksia yleisen tason termein ja ajatella yhdellä kertaa sekä käsitteellisesti että konkreettisesti. Hänen on tutkittava nykyisyyttä menneisyyden valossa tulevaisuutta varten. Minkään osan ihmisluontoa tai instituutioita ei pidä olla kokonaan hänen katseeltaan piilossa. Hänen pitää olla yhtä aikaa määrätietoinen ja puolueeton: yhtä etäinen ja lahjomaton kuin taiteilija, ja joskus yhtä maanläheinen kuin poliitikko.”⁴

 

Melkoiset vaatimukset. Tämä katkelma on Alfred Marshallista lausutuista muistosanoista. Keynes ei tunnetusti ollut kaikkein vaatimattomimpia. Hän saattoi siksi tuossa kuvata itseäänkin. Mutta hän oli oikeassa siinä, että ekonomistin olisi hyvä olla laaja-alainen, ainakin kun hän toimii perustutkimuksen ulkopuolella.

 

***

 

Keynesin luonnehdinnan valossa on kiinnostavaa lukea Manchesterin yliopiston opiskelijoiden viime keväänä julkaisemaa, paljon huomiota saanutta manifestia. Siinä opiskelijat valittivat nykyisen taloustieteen opetuksen kapea-alaisuutta.

 

Manchesterissa taloustieteen oppihistoriaa opetettiin yhdessä valinnaisessa kurssissa, jota opiskelijat karttoivat, koska siinä vaadittiin esseenkirjoitustaitoja. Niitä taas opetusohjelma ei kehittänyt. Taloushistorian opetus oli yhtä puutteellista. Manifestin mukaan taloustieteen opiskelijat valmistuivat tietämättä mitään sellaisista mullistuksista kuin 1930-luvun suuresta lamasta tai Bretton Woodsin järjestelmän sortumisesta 1970-luvulla.⁵

 

Tällainen kapea-alaisuus kuulostaa tietenkin käytännön työtehtävien kannalta hälyttävältä. Bank of Englandin pääekonomisti Andy Haldane tuki opiskelijoiden manifestia ja sanoi, että ekonomistien työnantajat, kuten Bank of England, hyötyisivät taloustieteen kurssivaatimusten monipuolistamisesta.

 

Toimivien vastausten antaminen tulevaisuuden talouspoliittisiin kysymyksiin edellyttää menneisyyden ymmärtämistä. Siinä auttaa poliittisen taloustieteen tuntemus, instituutioiden huomioon ottaminen ja raha- ja pankkitoiminnan ymmärtäminen. Haldane sanoi, että sellainen opetuksen uudistus, joka toteuttaisi näitä tavoitteita, palvelisi myös talouspolitiikan tarpeita hyvin.⁶

 

Suomessakin saattaa opintojen sisällössä olla samantapaista laventamisen varaa. Ilolla on kuitenkin todettava, että kiinnostus soveltavaan makrotaloustieteeseen on meillä viime vuosina elpynyt ennen kriisiä vallinneesta aallonpohjasta.  Mielenkiinnon kasvua heijastaa sekin, että viime aikoina opiskelija-aktivismi on pyrkinyt nostamaan esiin taloustieteen marginaalissa eläneitä oppisuuntia, joiden on nähty jääneen opetuksessa varjoon.

 

Vaihtoehtotaloustieteestä puhuttaessa on muistettava, että tutkimuksen tavoitteena ei voi olla lokeroituminen ”ismeiksi”, vaan teorioiden ja lähestymistapojen vertailu ja kilpailu, joka johtaa synteesiin ja kehittymiseen.

 

Käytännön talouspoliitikon kannalta huonoin vaihtoehto olisi taloustieteellisen tutkimuksen ja väittelyn polarisoituminen leireihin, jotka eivät kykene tai halua puhua toisilleen.

 

Joskus kritiikissä on annettu kuva, että talouspolitiikassa ollaan jonkin abstraktin, täydellisiin markkinoihin sokeasti luottavan talousteorian orjia. Tuo kuva on onneksi väärä. Taloustiede, sellaisena kuin se parhaimmillaan välittyy päättäjien käyttöön, on ristiriitainen ja kehittyvä tieteenala, jossa ehdottomia totuuksia on harvassa, mutta jossa juuri sen vuoksi huolellisen tutkimuksen ja siitä käytävän keskustelun merkitys on suuri.

 

Jos tarkastellaan erityisesti viime vuosien hyvin aktiivista rahapolitiikkaa ja voimaperäistä rahoitusmarkkinoiden sääntelyn uudistamista, ei mitenkään voida väittää, että päätöksentekoa olisi leimannut sokea usko markkinoiden erehtymättömyyteen. Raha- ja talouspolitiikka on päinvastoin ollut hyvin ongelmakeskeistä ja pragmaattista. Samalla se on pyrkinyt nojautumaan monipuolisesti tutkimustietoon.

 

***

 

Nykyinen rahapolitiikka heijastelee taloustieteellisen tutkimuksen vaikutusta vahvasti ainakin kahdessa suhteessa.

 

Ensinnäkin, nykyaikainen hintavakaustavoitteeseen ja sitä toteuttavaan itsenäiseen keskuspankkiin perustuva rahapoliittinen järjestelmä on 1980-luvun ja 1990-luvun rahapoliittisen tutkimuksen tuote. Tutkimus korosti varsinkin odotusten, politiikan uskottavuuden ja hintavakauden merkitystä. Tähän tutkimukseen perustuvat myös eurojärjestelmän asema, rakenne ja sen rahapolitiikka, joskin toinen hyvin merkittävä vaikuttaja oli Saksan menestyksekkään rahapolitiikan tarjoama esimerkki.

 

Toiseksi, kriisin aikana ja sen jälkeen toteutettu rahapolitiikka, joka on maailmanlaajuisestikin joutunut ottamaan käyttöön monia rohkeita ja epätavanomaisia keinoja, perustuu myös tutkimukseen. 

 

Mielenkiintoista on, että kriisiajan talouspolitiikan kannalta erityisen paljon vaikutusta on ollut taloushistorialla.  Varsinkin 1930-luvun suuren lamakauden syitä koskeva tutkimus on noussut viime vuosina suureen arvoon ja sillä on ollut aivan ratkaiseva rooli siinä, mitä rahapolitiikassa on tehty.

 

Yhdysvaltain keskuspankin Federal Reserven puheenjohtajana kriisin kärjistyessä toiminut Ben Bernanke on tässä avainhahmoja. Hän oli tullut tunnetuksi nimenomaan 1930-luvun suuren lamakauden tutkijana. Bernanke katsoi, että suuren laman syvyys johtui virheellisestä rahapolitiikasta.

 

Tämä ei sinänsä ollut mikään uusi tulos, olivathan jo Milton Friedman ja Anna Schwartz syyttäneet Federal Reserveä kriisin kääntämisestä lamaksi kun se salli rahan määrän supistua. Suomessa Yrjö Jahnsson esitti aikanaan samansuuntaisia näkemyksiä.

 

Bernanken tähän keskusteluun tuoma lisä oli pankkijärjestelmän merkityksen korostaminen. Hänen mukaansa pankkien maksuvalmiuden kuivuminen ja niiden luotonantokyvyn romahdus olivat ne tekijät, jotka käänsivät taantuman suureksi lamaksi. Hän argumentoi edelleen, että kultakantaan perustuva kansainvälinen rahajärjestelmä teki lamasta globaalin ja levitti deflaation niihinkin maihin, joissa ei ollut omaa pankkikriisiä.⁷  

 

Suomen Pankin pankkivaltuusto tapasi Ben Bernanken hänen toimikautensa viimeisellä viikolla Washingtonissa viime tammikuussa. Kysyimme, mitä 30-luvun laman tutkimuksen opetuksia saatoimme käyttää hyväksi nykyisessä kriisissä ja oliko ilmentynyt asioita, jotka olivat uusia.

 

Hän korosti, että keskeiset opetukset 1930-luvun lamasta olivat pankkien maksuvalmiuden turvaaminen kriisin aikana ja aggressiivinen korkojen lasku, jotta voidaan pysäyttää kriisin syveneminen ja estää deflaatiokierteeseen suistuminen.

 

Mutta yksi asia oli nykyisessä kriisissä yllättänyt: kansanvälisten rahoituslaitosten monimutkaisuus ja niiden monikerroksiset kytkennät globaaliin rahoitusjärjestelmään. Kansainvälisen yhteistyön vaatimus oli siksi nyt vielä tähdellisempi kuin se oli ollut suuren laman aikana.

 

Viime vuosien rahapolitiikasta voidaan selvästi nähdä, miten suuri merkitys näillä 1930-luvun opetuksilla on nyt ollut.  Finanssikriisin kärjistyminen syyskuussa 2008 Lehman Brothers -investointipankin kaatuessa ja siitä seurannut rahamarkkinoiden vakava häiriö saivat keskuspankit nopeaan toimintaan. Pankkijärjestelmän maksuvalmiuden kuivuminen ja yleisen pankkikriisin syntyminen oli estettävä.

 

Pankkien maksuvalmiuden varmistaminen tehtiin laajassa kansainvälisessä yhteistyössä. Esimerkiksi eurooppalaiset pankit tarvitsivat tuossa vaiheessa suuria määriä lyhytaikaista dollariluottoa, jota EKP pystyi niille Yhdysvaltain keskuspankin tuella järjestämään. Kansainvälinen yhteistyö toimi ennenäkemättömällä nopeudella ja laajuudessa.

 

Talouskasvun sakatessa vuonna 2009 rahamarkkinakriisin jälkeen myös inflaatio taittui, kääntyen kaikilla päävaluutta-alueilla negatiiviseksi. Rahapolitiikkaa kevennettiin nopeasti kaikkialla maailmassa aktiviteetin tukemiseksi ja tuhoisan deflaatiokierteen estämiseksi. Ohjauskorot painettiin ennätyksellisen alas, euroalueella yhteen prosenttiin ja monissa maissa jo silloin nollan tuntumaan.

 

Korot ovat sen jälkeen pysyneet kaikkialla poikkeuksellisen matalina ja deflaatiokierre on kyetty välttämään. Vallitsevassa tilanteessa hintavakauden turvaaminen ja talouskasvun tukeminen eivät ole olleet ristiriidassa, vaan rahapolitiikka on voinut edistää molempia tavoitteita.

 

***

 

Rahapolitiikan menestystä arvioitaessa on muistettava, että esimerkiksi euroalueella ja Suomessa reaalitalouden ongelmista iso osa on rakenteellisia, joiden ratkaisemiseen rahapolitikka ei voi tarjota ratkaisua, vain aikalisän.

 

Hintavakauden puolella rahapolitiikan menestys ei ole viime kuukausina vastannut odotuksiamme. Euroalueen inflaatio on nyt ollut selvästi EKP:n omaksumaa tavoitetta, lähellä mutta alle 2 prosenttia, hitaampaa.

 

Ohjauskorkojen painuminen teoreettiselle alarajalleen tai lähelle sitä on nostanut esiin uusia kysymyksiä. Miten rahapolitiikka voi ylläpitää hintavakautta, jos tilanne vaatisi uusia toimia hintavakauden palauttamiseksi, mutta perinteisen rahapolitiikan pääväline, korko, on jo alarajalla? 

 

Eri keskuspankit ovat joutuneet kohtaaman tämän kysymyksen eri vaiheessa.  EKP:n kohdalla se tapahtui viime kesänä kun ohjauskorko painettiin nollarajalle ja inflaatio on sen jälkeen yhä ollut tavoitetta selvästi hitaampaa. 

 

Tässä tilanteessa EKP on ottanut käyttöön uusia, arvopaperiostoihin perustuvia rahapolitiikan ohjelmia: katettujen joukkovelkakirjojen osto-ohjelman ja omaisuusvakuudellisten arvopaperien osto-ohjelman. Samalla on tarjottu pankeille vakuudellista pitkäaikaista luottoa, jotta yritykselle suuntautuvaan luotonantoon saataisiin lisää vauhtia.

 

Aikomuksena on, että eurojärjestelmän taseen koko kasvaisi sille tasolle, missä se oli vuoden 2012 alussa.  EKP:n neuvosto on yksimielisesti todennut, että tarvittaessa uusiakin rahapolitiikan välineitä otetaan käyttöön, jos matalan inflaation jakso uhkaa muodostua liian pitkäksi.

 

Rahapolitiikan toimintamuotojen ainakin tilapäisesti muuttuessa tutkimuksella on paljon annettavaa päätöksentekijöille. Mainitsen tässä kolme keskeisintä ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvää tutkimuskohdetta:

 

Rahapolitiikkaa koskevan ennakoivan viestinnän, nk. forward guidancen käyttö inflaatio-odotusten vakauttajana; keskuspankkien arvopaperiostojen vaikutus inflaatioon ja talouskasvuun; sekä kysymys neutraalin korkotason arvioinnista finanssikriisin jälkeisessä maailmassa.

 

Kaikista näistä aiheista on tehty paljon hyödyllistä tutkimusta, jota keskuspankeissa seurataan ja siihen myös pyritään osallistumaan.⁸

 

Se vakavuus ja päättäväisyys, jolla keskuspankit ovat viime vuosina suhtautuneet pankkien maksuvalmiuden turvaamiseen, talouskasvun tukemiseen ja deflaatiokierteen syntymisen estämiseen, kertoo taloudellisen tutkimuksen vaikutuksesta.

 

Kolmas Bernanken mainitsemista kriisin esiin nostamista ongelmista, rahoituslaitosten monimutkaisuus ja niiden väliset kytkennät ovat olleet laajan työn kohteena. Pankkeja koskeva sääntely on uudistettu tavoitteena tehdä pankkijärjestelmästä ”turvallisempi, yksinkertaisempi ja reilumpi”.  Mainitsen muutamia merkittävimpiä hankkeita.

 

Kansainvälisiä ns. Baselin normien mukaisia vakavaraisuusvaatimuksia on vahvistettu.⁹ Pankkien valvontaa on tehostettu ja se on euroalueella keskitetty EKP:n vastuulle. Kriisiratkaisujärjestelmät on uudistettu siten, että veronmaksajien joutuminen pankkien riskinoton maksumiehiksi voitaisiin estää.

 

Pankkien rakenteita on ryhdytty säätelemään sekä Yhdysvalloissa että monissa EU-maissa, tavoitteena spekulatiivisen arvopaperikaupan vähentäminen talletuspankeissa. Johdin itse komission asettamaa työryhmää, joka valmisteli asiaa koskevaa yhteiseurooppalaista normistoa. Tutkijoilta tässä työssä saatu tärkeä tuki – ja vastaväitteetkin – todistavat tutkimuksen ja päätöksenteon läheisestä yhteydestä myös sääntelyn kehittämisessä. Asiasta on annettu komission asetusehdotus, joka on tällä hetkellä EU:n neuvoston ja Euroopan Parlamentin käsittelyssä.

 

***

 

Tiede ja tutkimus ovat tietysti nykymaailmassa globaaleja ilmiöitä, mutta niillä on myös kansallinen dimensionsa. Ei voi olla minkään maan edun mukaista heittäytyä tutkimuksen suhteen vapaamatkustajaksi, vain ulkomailla tapahtuvan kehityksen varaan. Tämä on selviö varsinkin niin vahvasti politiikkaan liittyvällä tieteenalalla kuin kansantaloustieteessä.

 

Suomalaisten vaikutusvalta eurojärjestelmässä, EU:ssa, IMF:ssä tai BIS:ssä voi nojata vain siihen, että meillä on omaa, ainutlaatuista sisältöä annettavana.

 

Osaamiseltaan kansainväliselle tasolle yltävä asiantuntijakunta on ollut välttämätön sen kannalta, että Suomi ei ole eurooppalaisessa yhteisössä vain vastaanottavana osapuolena, vaan kykenemme valtiona ja kansakuntana tasavertaiseen vuorovaikutukseen muiden EU-maiden kanssa.

 

Yrjö Jahnssonin säätiön panos suomalaisen taloustieteellisen koulutuksen ja tutkimuksen kohottamisessa kansainväliselle tasolle on näin vaikuttanut siihen, että Suomi voi olla vaikuttava ja rakentava osapuoli kaikilla foorumeilla, minne olemme paikkamme saaneet. 

 

Onnittelen Yrjö Jahnssonin säätiötä lämpimästi ja kiitollisena sen 60-vuotisen ansiokkaan toiminnan johdosta.

 

***