Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Kangasala, 31.1.2015
Kimmo Pyykkö -taidemuseon avajaispuhe
Koska edellä on esitetty kokonaiskatsaus Kimmo Pyykön uraan taiteilijana, haluan keskittyä viiteen vaiheeseen tai ajankohtaan Kimmo Pyykön taiteilijan polulla. Kaksi ensimmäistä sijoittuvat aikaan, joita katsoin kauempaa, kolme viimeistä läheltä.
Ensin 1960-luku. Silloin tapahtui paljon jännittävää. Assin kanssa olimme vielä koulussa Mikkelissä. Onneksi saimme kirjaston lehtisalissa nähdä väläyksiä Helsingin menosta. Kimmo Pyykkö oli ryhtynyt tekemään figuratiivisia teoksia, joiden surrealistiset, hybridit hahmot, puhuivat suurista asioista. ”Pieni sotilas” (1966) manasi esiin sodan ja militaristisen kasvatuksen. ”Kardinaali” (1966) kysyi uskonnollisten organisaatioiden vastuuta. ”Napoleonin” (1968) suuruus kutistui huvittavasti: teoksen iso kroppa on keisarin egon kokoinen, mutta pää niin pieni, että sinne näyttää mahtuvan vain yksi ajatus.
Maailman kriisien ja suurten kysymysten rinnalla Kimmo Pyykön tuotannossa on yksilön kokemusta ja yksinäisyyttä pohtiva juonne. Se ilmenee usein naishahmoisissa veistoksissa, sellaisissa kuin ”Tuomittu” (1968).
”Pakolainen” (1967), pomminmuotoinen veistos, jolla on ihmisen juoksevat jalat, yhdisti tuhoaseen ja pakenevan ihmisen hädän ikimuistettavalla tavalla. Teos on vuosikymmenensä ikoneja ja tuskallisesti yhtä ajankohtainen kuin se oli puoli vuosisataa sitten. Ei ihme, että Pyykkö sai 1968 Kritiikin kannukset, tuolloin vielä aika uuden palkinnon. Aikaisemmin sen olivat saaneet lähinnä musiikin ja näyttämötaiteen edustajat
Sitten 1970-luku. UKK oli valtansa huipulla. Olin valitsemassa häntä kahdesti presidentiksi, ensin poikkeuslailla eduskunnassa 1974 ja sitten valitsijamiehenä 1978.
Hän oli paitsi vahva presidentti, myös vuosikymmenen ylivoimainen hahmo. UKK oli loistava kirjoittaja, nimellä ja nimimerkillä. Hän oli tunnettu kuntoilija. Peurungassa kuntoutuslaitoksella hänet testattiin ja ulos vuodettiin tieto, että yli 70-vuotias on 40-vuotiaan kunnossa.
Ei siinä kaikki: Vähän myöhemmin hän tuli julkisuuteen lahjakkaana kuvanveistäjänä. Maarit Tyrkkö kertoi kirjassaan, että hän oli oikein elementissään taiteilijana. Hän esitteli julkisesti kaksi työtä: ”Niin on jos siltä näyttää” ja ”Leipälapio”. Alaviitteessä mainittiin, että Pyykkö oli ollut teknisenä avustajana.
Epäilen kyllä, että enemmän Kimmo oli kuin perässähiihtäjä. Kuinka paljon teki hän ja kuinka paljon Kekkonen? Haluaisin nähdä siitä pienen näytelmän tai elokuvan.
Kimmo Pyykön taiteellinen yhteistyö presidentin kanssa paljasti yhden Kekkosen tärkeän piirteen, tietyn itseironian. Taiteilijana Kimmo Pyykkö joutui kuitenkin pitkään kantamaan kahta taakkaa, kateutta ”valtiaan” ystävyydestä ja epäluuloa vapaan ”sielunsa” myymisestä.
Sitten 1980-luku. Koska Kimmo Pyykkö oli auttanut Urho Kekkosen kuuluisan leipälapioveistoksen tekemisessä ja sitä käytettiin Kekkosen vaalikampanjan rahoittamisessa, tuli hänelle luonnollinen tehtävä 1981.
Tuolloin Kekkonen sairastui ja erosi. Uusi presidentinvaalitaistelu käynnistettiin. Vastasin osaltani Mauno Koiviston kampanjasta. Mikä olikaan parempi tapa näyttää, että olemme tosissamme kuin se, että Pyykkö tekee veistoksen ”Manusta” näitä vaaleja varten. Niin syntyi kulmakarvoista ja vahvoista kasvonpiirteistä tunnettu veistos. Siitä tehtiin suuria ja pieniä reliefiä ja rintamerkkejä,
Niitä myymällä kampanjaa rahoitettiin. Pyykkö kuvanveistäjänä oli yksi silta Kekkosen ajasta Koiviston aikaan.
Koivisto ei ollut elementissään kuvanveistäjänä, hän oli enemmän puuseppä. Vuoden 1982 alussa Mauno Koivisto jätti myös Suomen Pankin ja oli tasavallan presidenttinä kaksi kautta.
Lopuksi 2000-luvulle. Kaksi Kimmo Pyykön työtä on meille tullut hyvin tutuksi tänä aikana. Yksi oli suuri puuveistos, ”Poppamies”. Silloinen Luxembourgin keskuspankin pääjohtaja Yves Mersch halusi ostaa omaperäisen, suomalaisen teoksen pankin eurooppalaiseen kokoelmaan. Hän päätyi valitsemaan Kimmo Pyykön ”Poppamiehen”. Hän mieltyi työn muotoihin ja materiaaliin. Nimikin pisti silmään, Poppamies.
EKP päätti tällä viikolla ryhtyä laajoin arvopaperiostoihin. Olimme Yves Merschin kanssa päättämässä asiasta. Hän on nykyisin EKP:n johtokunnan jäsen. Joku sanoi, että keskuspankki on kuin poppamies, se luo rahaa tyhjästä. Näin ei kuitenkaan ole. Veistoskin muistuttaa juuri siitä, että emme ole ”Poppamies”. Me luomme rahaa vain myöntämälle pankeille luottoa vakuuksia vastaan tai ostamalla arvopapereita. Keskuspankeilta odotetaan silti joskus liikoja.
Toinen, vielä läheisempi on meille ollut Kimmo Pyykön pronssiveistos ”Matkan pää”. Se on kulunut, nahkaisen näköinen lentolaukku. jonka kulkija on jättänyt lattialle palatessaan viimeiseltä matkalta. Laukku on hieman auki ja sisällä on yksinäinen kiiltävä pikkulintu.
Näin tämän veistoksen kesällä 2004 Salmelassa. Assin toivomuksesta matkustimme yhtenä perjantaina mökille Mikkeliin Salmelan kautta. Samana päivänä olin palannut 14 vuoden työmatkalta Brysseliin ja maanantaina olin aloittamassa Suomen Pankissa. Brysseliä oli edeltänyt 19 vuotta pitkin ja poikin Suomea kansanedustajana, puoluesihteerinä, ministerinä.
Pronssityö, Matkan pää kolahti. En saanut sitä mielestäni. Jotenkin se heijasti sen hetken tunnelmia. Nyt on reissut tehty.
Menin lopulta joulukuussa Kimmon luo ja hankin tämän teoksen. Ajoin omalla autolla eikä veistoksen kantaminen autoon ollut pikkujuttu.
Lumityöt oli tekemättä kadulla kotimme edessä ja jouduin parkkeeraamaan auton kauaksi kadun reunasta.
Kun sitten vaivoin kannoin raskasta veistosta, kuului takaa olevasta autosta naisen kimeä huuto.. ”Törkeä parkkeeraus”. Vein kuitenkin veistoksen sisään, ennen kuin tulin korjaamaan pysäköintiä.
Mutta se ei kelvannut rouvalle. Hän oli ottanut autosta kuvan ja myynyt paljastuksensa Seitsemän päivää – lehteen otsikolla: Törkeä parkkeeraus! Ilmiantaja sai siitä ihan kunnon vihjepalkkion. Hieno taideostos, kun sen hankinta tuossakin muodossa levisi kansan tietoisuuteen.
Mutta siellä se laukku lepää rauhallisena kotona. Joskus olen sen sisältä kuulevinani linnun laulun. Kun pakkaan taas varhain aamulla laukkua matkalle, tuntuu kuin lintu katsoisi pitkään ja sanoisi, eiköhän joskus ole aika nuo reissut lopettaa. Reissut eivät ole ihan päättyneet, mutta laukku muistuttaa, että sekin päivä tulee.
Haluan onnitella professori Kimmo Pyykköä hienosta, vuosikymmenten kokoelmasta. Haluan onnitella Kangasalan kuntaa kauniista museosta.
Avaan näillä sanoilla tämän näyttelyn.