Siirry sisältöön

​Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Puhe Turun yliopiston Mauno Koivisto -luennolla
Turku, 27.11.2015

Optimismi, pessimismi ja realismi talouspolitiikassa


Hyvät kuulijat,

Kiitän kutsusta pitää tämän vuoden Mauno-Koivisto -luento. Se on suuri kunnia ja mieluisa tehtävä. Olen valinnut aiheekseni optimismin, pessimismin ja realismin merkityksen talouspolitiikassa. Valitsin aiheen sen ajankohtaisuuden vuoksi, mutta se sivuaa myös Mauno Koivistoa sikäli, että hän tunnetusti sai 1970-luvulla sitkeän pessimistin maineen.

Mauno Koivisto oli Suomen Pankin pääjohtajana aikana, jolloin Suomessa jouduttiin korjaamaan talouden kasvunäkymiä radikaalisti alaspäin. Koivisto tuli Suomen Pankin pääjohtajaksi vuonna 1968, aikana, jota leimasi nykynäkökulmasta katsottuna suuri kasvuoptimismi. Tulevaisuudennäkymät elintason nopean nousun mahdollisuuksista olivat suorastaan utopistisia. Talouspolitiikan ajateltiin pystyvän takaamaan nopean ja häiriöttömän talouskasvun pitkälle tulevaisuuteen.

Muutamien vuosien kuluttua kasvu kuitenkin taittui. Käännekohtana pidetään vuoden 1973 ensimmäistä öljykriisiä. Sen jälkeen maailma ajautui pitkäksi aikaa stagflaatioon, tilaan, jolle oli ominaista aiempaa hitaampi kasvu ja totuttua nopeampi inflaatio. Kesti aikansa, ennen kuin ymmärrettiin, että tapahtuneet muutokset olivat rakenteellisia, eikä paluuta vanhaan kasvuvauhtiin ollut.

Vuonna 1974, vähän öljykriisin jälkeen, Helsingin Sanomat järjesti ennustekilpailun, jossa talouselämän vaikuttajia pyydettiin vapaalla kädellä piirtämään seuraavien vuosien BKT-käyrä. Pääjohtaja Koiviston piirtämä käyrä oli erilainen kuin muiden osanottajien. Hän ennusti edessä olevan hyvin pitkän ja syvän taantuman.

Koivisto oli ensimmäisiä, jotka näkivät, että maailma oli muuttunut, ja myös välitti tämän viestin kotimaiseen julkisuuteen. Taloustoimittajat nimesivät Koiviston hänen ennusteensa perusteella ”vuoden talouspessimistiksi”.

Vaikka 1970-luvun taantumasta tuli vielä syvempi ja pitempi kuin Koivisto oli ennustanut, mutta pessimistin maine Koivistolle jäi. Kansalaiset aistivat, että Koivisto ei pyrkinyt ainakaan mielistelemään, vaan kertoi asiat niin kuin ne olivat. Sitä pidettiin jopa hänen kansansuosionsa yhtenä tärkeänä syynä.

Suomessa ongelmat kärjistyivät, kun 1970-luvun puolivälin jälkeen ajauduttiin vaihtotasekriisiin. Sen ratkaisemisessa turvauduttiin Kansainvälisen valuuttarahaston tukiluottoon ja siihen liittyvään tiukkaan talousohjelmaan. Urho Kekkonen julisti kansallisen hätätilan, jota ratkaisemaan muodostettiin Martti Miettusen hätätilahallitus. Talouden tasapainottaminen oli kivulias prosessi.

Muistan elävästi kun nuorena kansanedustajana eduskuntaryhmän kokouksessa kysyin Koivistolta tunnettuja akateemisia ekonomisteja seuraten: ”Vaihtotasetta pitää tasapainottaa, mutta eikö hitaampi aikataulu olisi talouskasvun kannalta parempi?”  Koivisto ei pitänyt kysymyksestäni lainkaan. Hän tuohtuneena piti minun kuuluvan kirjat lukeneisiin nuoriin, jotka eivät ymmärrä talouspolitiikan realiteetteja.

Olen tässä viivähtänyt Koiviston pääjohtajakauden historiassa siksi, että tutulta tuntuu, kun siihen vertaa nykyistä talouden tilannetta ja talouspoliittista keskustelua. Myös 1970-luvun puolivälissä jouduttiin sekä Suomessa että muualla teollisuusmaissa tilanteeseen, jossa siihenastinen talouskasvun malli oli joutunut umpikujaan ja jouduttiin etsimään kasvulle uutta pohjaa.  Aiempia odotuksia ja ajatustottumuksia jouduttiin arvioimaan uudestaan.

***

Myös tänään Suomessa eletään murrosvaihetta. Samoin kuin 1970-luvun käännettä, nykyistäkin murrosta edelsi poikkeuksellisen suotuisa, runsaat kymmenen vuotta kestänyt ajanjakso. EU-jäsenyyden alusta vuoden 2008 finanssikriisiin asti kestäneen periodin aikana Suomen kansantalous oli Euroopan ja koko maailman menestyvimpiä.

Nyt kuitenkin Suomen talouskasvu on pysähtynyt ja kääntynyt tuotannon ja tulonmuodostuksen supistumiseksi, joka on jatkunut jo pitkään. Kansantalouden tasapaino on heikentynyt. Kesti kuitenkin liian monta vuotta, ennen kuin tilanteeseen toden teolla herättiin ja sen vakavuus oivallettiin.

Miksi talouden kriisin tunnistaminen ja tunnustaminen kesti niin kauan? Tähän on löydettävissä useitakin syitä.

Ensinnäkin, negatiivisen käänteen alkaessa Suomen kansantalouden perustasapaino oli historiallisen hyvä. Meillä oli silloin suuri vaihtotaseen ylijäämä, joten meillä oli kansakuntana selvästi enemmän tuloja kuin mitä käytimme.  Samantapainen on tilanne julkisen talouden puolella. Suomen julkinen talous oli kokonaisuutena ottaen ylijäämäinen ja 1990-luvun laman aikana kasvanutta julkista velkaa oli maksettu pois hyvää vauhtia. Työllisyydenkin puolella lähtökohtatilanne oli suhteellisen hyvä. Työttömyysaste oli painunut 6 prosentin tuntumaan.

Näistä lähtökohdista talouden tasapainon oli mahdollista heiketä monen vuoden ajan ennen kuin tilanteen vakavuus alkoi suomalaisille valjeta.

Toinen syy ongelmiemme luonteen hitaaseen hahmottumiseen oli, että Suomen talouden nyt rakenteelliseksi osoittautunut käänne – kasvun loppuminen – sattui samaan aikaan kansainvälisen finanssikriisin aiheuttaman maailmankaupan notkahduksen kanssa. Lehman Brothers -pankin kaatumista seuranneena vuonna tapahtui kansainvälinen kaupan ja tuotannon raju sukellus, joka koski kaikkia maita, Suomi mukaan lukien.

Finanssikriisin signaalit ja oman rakennekriisimme alku sekoittuivat toisiinsa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, että Suomi ei toivukaan tuosta notkahduksesta samaa tahtia useimpien muiden teollisuusmaiden kanssa.

Kolmas syy oli, että Suomi kuului euroalueeseen, mikä pehmensi negatiivisen käänteen vaikutuksia Suomeen. Euroopan keskuspankki alensi ohjauskorkojaan pian kriisin alettua. Tämän elvyttävä vaikutus tuntui erityisen voimakkaana juuri Suomessa, koska meillä pankkien antolainauskorot on yleisesti kytketty lyhyisiin markkinakorkoihin.

Meillä pankkien luotonanto onkin jatkunut viime vuodet vilkkaampana kuin keskimääräin muualla euroalueella.

Neljäs syy on, että työikäisen väestön supistuminen on lieventänyt työpaikkojen menetyksen vaikutusta työttömyysasteeseen.

Viides syy on, että kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo ja yksityinen kulutus ovat jatkaneet kasvuaan, vaikka hidastuneena, yleisen talouskasvun päättymisestä huolimatta. Samalla kun kansantalouden kokonaistuotanto (BKT) on supistunut selvästi vuoden 2008 huipustaan, kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo oli Tilastokeskuksen lukujen mukaan viime vuonna lähes kymmenen prosenttia suurempi kuin vuonna 2008. Tämä on lieventänyt taloudellisen käänteen näkymistä arjessa. Kotitalouksien tulojen kasvua on osaltaan tukenut julkisen talouden alijäämä, joka on samalla merkinnyt julkisen velan nopeaa lisääntymistä.

Kuudes syy voi olla psykologinen. On inhimillistä, että kaikkein huonoimmat uutiset pyritään ensin torjumaan. Tästä on psykologiassa olemassa tunnettu Kübler-Ross – mallina tunnettu teoriakin: Ihmisillä on taipumusta aluksi hakea syitä, joilla he voisivat kieltää epämukavat tosiasiat. Seuraavassa vaiheessa vahingosta sitten vihastutaan. Koivistokin on tätä usein korostanut. Vasta kun oivalletaan, että tosiasioiden kieltäminen ei voi pitempään jatkua, ihmiset voivat siirtyä asiassa eteenpäin. 

***

Kuluneen vuoden aikanakin on usein kuultu puheenvuoroja, joissa kansantalouden tilan vakavuutta on epäilty. Virkamiesten laatimia raportteja on pidetty tarkoitushakuisen pessimistisinä. Onpa peräti väitetty, että tilannearvioita olisi ohjannut pyrkimys hakea numeroista oikeutusta toimille, joiden taustalla on jokin poliittinen agenda.

Kahdessa asiassa tämä kieltäminen on ollut erityisen silmiinpistävää: Ensinnäkin on kyseenalaistettu Suomen julkisen talouden epätasapainon syvyys ja sen sopeutumistarve. Toiseksi on pyritty kiertämään se tosiasiaa, että Suomen kustannuskilpailukyky on pahasti heikentynyt ja muodostaa jarrun teollisuuden elpymiselle ja työllisyyden paranemiselle. Vastaehdotuksina sanottu, että asia muuttuu, kun verrataan toisiin maihin ja muutetaan vertailun ajanjaksoa. 

Talouspolitiikasta ja sen tavoitteista voidaan usein olla eri mieltä. Tämä on luonnollista, sillä talouspolitiikassa joudutaan tekemään valintoja, jotka viime kädessä perustuvat arvoihin ja eri yhteiskuntaryhmien etujen yhteensovittamiseen. Tämä ei tarkoita sitä, että tosiasioita voitaisiin valita vapaasti sen mukaan, mikä johtaa mukavampaan kuvaan edessä olevista tehtävistä.

Kun Mauno Koivisto teki nimenomaan sosiologiasta väitöskirjan tässä yliopistossa, haluan lainata Harvardin sosiologian professoria Patrick Moynihania: ”Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen, mutta ei omiin tosiasioihin.” Moynihan toimi myöhemmin myös demokraattien senaattorina ja USA:n YK-suurlähettiläänä.

Avataan asiaa hiukan. Demokratiassa talouspolitiikka perustuu poliittiseen keskusteluun ja ajatukseen siitä, että arvot ja tosiasiat voidaan erottaa toisistaan. Demokratian toimivuuden kannalta on tärkeää, että päätöksenteon pohjaksi pyritään luomaan objektiivinen tietoperusta. Siihen tuskin täysin päästään, mutta tavoitteena se on välttämätön. On pyrittävä kunnioittamaan eroa arvojen ja faktojen välillä.

Tutkimuksen tehtävänä on laajentaa sitä yhteistä tietopohjaa, johon kilpailevat mielipidesuunnat voivat luottaa, ja jotka ne voivat lähtökohtina hyväksyä. Talouspolitiikan valmistelussa tämä on virkamiehistön tärkeä tehtävä.

Jos yhteistä faktapohjaa ei löydy, tai jos objektiivisuuden mahdollisuuskin kiistetään, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja koko demokraattisesta prosessista tulee todella vaikeaa tai jopa mahdotonta.  Kaikki ratkaisut tuntuvat sellaisissa oloissa jommankumman osapuolen mielestä vääryyksiltä, jotka perustuvat virheellisiin tietoihin tai jopa valheeseen.

Asiaa voi lähestyä ottamalla esimerkin ilmastotutkimuksen ja ilmastopolitiikan suhteesta. On yhä selvempää, että ilmaston lämpeneminen, joka johtuu hiilidioksidi- ja metaanipäästöistä, muodostaa vakavan uhan ihmiskunnan tulevaisuudelle. Lopulta tämän ei pitäisi olla mielipidekysymys: tutkimuksen vastuulla on selvittää, onko ilmaston lämpeneminen ja ihmisen osuus siihen totta vai ei ole.

Ilmastotutkijat eivät ole kaikesta yhtä mieltä, eikä sitä voi edes odottaa. Mutta tämä ei kumoa sitä periaatetta, että tutkimukselta pitää odottaa pyrkimystä objektiivisuuteen.

Olisi peräti ongelmallista, jos hyväksyttäisiin lähtökohdaksi, että esimerkiksi ilmastokysymyksessä tutkijoiden tulokset vain heijastavat heidän poliittisia mielipiteitään. Voitaisiin siksi huoletta valita, mihin uskotaan ja ketä uskotaan. Jos niin käy, ihmiskunta on kykenemätön tekemään ilmastonmuutokselle mitään. Rationaalinen politiikka perustuu siihen, että yhteiskunta voi luottaa tieteelliseen prosessiin, sen tarkoitusperiin ja objektiivisen tiedon mahdollisuuteen.

Esimerkkini oli luonnontieteen puolelta, jossa objektiivisuuden vaatimus on ehkä helpompi toteuttaa kuin yhteiskuntatieteissä. Kuitenkin myös taloustutkimuksessa objektiivisuuden tavoite on yhtä välttämätön kuin ilmastotutkimuksessa. Jos ajattelen kokemustani päätöksentekijänä, en todellakaan haluaisi toimia sellaisen asiantuntijan varassa, joka toimii ennalta omaksumansa poliittisen agendan mukaisesti. Päätöksentekijän olo on myös epämukava, jos hän huomaa valmistelun pyrkineen vain perustelemaan kantaa, joka päättäjällä oli jo ennestään, tai joka hänellä kuviteltiin olevan. 

***

Räikeä esimerkki siitä, mihin objektiivisuuden tavoitteesta luopuminen voi johtaa, on kuuluisaksi tullut Kreikan valtion alijäämätilastojen vääristely 2000-luvun ensi vuosikymmenellä. Se tuuditti luotonantajat ja Euroopan Unionin väärään turvallisuuden tunteeseen siitä, mitä Kreikan julkisessa taloudessa oli tapahtumassa.

Tosiasiat paljastuivat syksyllä 2009 tapahtuneen hallituksen vaihdoksen jälkeen. Kreikan todellinen alijäämä olikin paljon suurempi kuin oli aikaisemmin ilmoitettu. Kun tämä selvisi, Kreikan luottokelpoisuus romahti, eikä se enää pystynyt kattamaan alijäämäänsä yksityisiltä lainamarkkinoilta. Se joutui riippuvaiseksi muiden euroalueen maiden antamista luotoista ja toteuttamaan lainojen ehdoksi sovittua ankaraa sopeutusohjelmaa. Kreikkalaiset ovat joutuneet maksamaan kalliin hinnan pitkään jatkuneesta taloudellisen tilanteen peittelystä.

Eurokriisin seurauksena taloustilastojen merkitys euromaiden talouspolitiikassa on entisestään korostunut. On luotu uusia, entistä vahvempia menettelyjä, joilla pyritään varmistamaan, että jäsenmaat eivät ajaudu Kreikan tapaisiin vaikeuksiin. Taloustilastot, kuten BKT- ja julkisen sektorin alijäämä- ja velkatilastot, eivät enää ole vain taustatietoa, jota talouspolitiikassa käytetään päätöksenteon tukena, vaan tilastojen varaan on rakennettu yhä enemmän sitovaa normistoa.

Taloustilastojen roolin tällainen korostuminen asettaa yhä suuremmat vaatimukset sille, että tilastotuotanto ja siitä johdetut analyysit ovat mahdollisimman objektiivisia ja kaikkien osapuolten luottamia. 

***

Talouspolitiikan teorian klassikko, hollantilainen Jan Tinbergen käsitteli virkamiesvalmistelun ja politiikan suhdetta jo vuonna 1952 hyvin vaikutusvaltaisessa kirjassaan ”On the Theory of Economic Policy”. Hän korosti objektiivisen ja poliittisen ulottuvuuden eron tärkeyttä.

Tinbergenin uraa uurtava työ palkittiin myöhemmin, kun hänestä vuonna 1969 tuli ensimmäinen taloustieteen Nobel-palkinnon saaja (yhdessä norjalaisen Ragnar Frischin kanssa). 

Vaikka Jan Tinbergenin kirja onkin jo vuosikymmenien takaa, sen filosofia on kuitenkin selkeytensä vuoksi hyvä kiintopiste, kun asiasta keskustellaan.

Talouspolitiikkaprosessissa on Tinbergenin mukaan viisi vaihetta:

1. Vallitsevan tilanteen määrittely.
2. Ennuste, miten talous kehittyisi jos talouspolitiikkaa jatkettaisiin muuttumattomana.
3. Talouspolitiikkavaihtoehtojen vaikutusten selvittäminen.
4. Päätöksenteko eli valintojen tekeminen vaihtoehtoisten toimintalinjojen välillä.
5. Politiikkapäätösten toimeenpano.

Tinbergen erotti toisistaan talouspolitiikan välineet yhtäältä ja talouspolitiikan tavoitteet toisaalta. Kuuluisa on ns. Tinbergenin periaate, jonka mukaan talouspolitiikan käytössä olevia välineitä pitäisi olla vähintään yhtä monta kuin tavoitteitakin.

Tinbergenin mukaan poliitikon ja asiantuntijan roolit pitäisi erottaa selvästi. Poliittisen päättäjän tehtävänä on asettaa talouspolitiikan tavoitteet ja määrätä ne puitteet, joissa eri keinoja voidaan käyttää. Päättäjän on heijastettava yhteiskunnan preferenssejä ja ratkaistava, miten erilaisia keskenään ristiriitaisiakin tavoitteita painotetaan.

Toisaalta ekonomistin tehtävänä on vallitsevan tilanteen kartoittaminen ja käytettävissä olevien keinojen analyysi. Taloudellinen analyysi ei voi pelkistä faktoista johtaa ratkaisuja talouspolitiikan ongelmiin. Mutta taloudellisella analyysillä on Tinbergenin mielestä kuitenkin kolme tärkeää tehtävää:

Talousanalyysin on arvioitava talouspolitiikan tavoitteiden yhteensopivuutta keskenään ja myös tavoitteiden yhteensopivuutta käytettävissä olevien politiikkavälineiden kanssa.

Paikallistamalla mahdolliset ristiriitaisuudet analyysi voi rajata päätöksenteon vaihtoehtoja ja näin myötävaikuttaa talouspoliittiseen päätöksentekoon.

Jos tavoitteet on riittävän hyvin määritelty, talousanalyysi voi löytää instrumenttien ne arvot, joilla tavoitteet todennäköisimmin saavutettaisiin.

Tinbergenin teoriassa päätöksentekijän ja valmistelijan roolien ero vastaa eroa arvojen ja tosiasioiden välillä. Nämä jaottelut voivat tämän päivän näkökulmasta tuntua luonnollisilta. Mutta Tinbergenin aikaan ne olivat radikaaleja. Ja niistä on hyvä koettaa pitää kiinni myös nykyään.  

***

Tähän liittyvä yleisempi kysymys on yhtäältä virkamiesvalmistelun ja toisaalta poliittisen valmistelun suhde ennen varsinaista päätöksentekoa. Pitkään Suomessa asioiden poliittinen valmistelu tehtiin puolueiden piirissä. Mauno Koivisto oli valtiovarainministerinä, kun puoluetuki vakiintui. Se antoi puolueiden ohjelmatyölle taloudellista pohjaa.  Virkamiesvalmistelu oli tästä erillään ministeriöissä.

Vuosien mittaan tilanne on muuttunut. Puolueiden resurssit ovat supistuneet ja niitä on tietoisesti supistettu. Vastaavasti ministerien poliittisten avustajien määrä ministeriöiden sisällä on kasvanut, vaikka siinä otettiinkin jonkinlainen askel taaksepäin äskettäin, kuinka suuri, en pysty sitä arvioimaan.

Tästä on voinut seurata, että virkamiesten vastuu on hämärtynyt ja sen myötä valmistelun laatu on heikentynyt, koska virkamiesvalmistelun ja poliittisen valmistelun raja ei ole nähtävillä.

Toiseksi tapahtunut kehitys on heikentänyt puolueiden kansanliikeluonnetta ja niiden itsenäisyyttä suhteessa valtioon. Rajat hämärtyvät tälläkin tasolla. Se ei ole demokratialle hyväksi.

Arvostan suuresti sekä vaaleilla valittuja poliittisia päättäjiä, että itsenäistä työtä virkavastuulla tekeviä virkamiehiä. Olen ollut molemmissa tehtävissä. Olen saanut myös nauttia arvostettujen virkamiesten opastusta. Kun olin nuori ministeri, valtiosihteerinä oli Teemu Hiltunen ja Postipankin pääjohtajana kokenut virkamies ja ministeri Heikki Tuominen. Poliittisen päättäjän ja virkamiehen tehtävien ero tuli siinä koulussa selväksi.

Viime vuosina asiassa ei ole aina ollut samaa selkeyttä. Ulkopuolisesta näyttää usein, että poliittisen avustajat menevät virkamiesten kentälle ja virkamiehet menevät politiikan kentälle. 

***

Palatakseni optimismin ja pessimismin suhteeseen talouspoliittisessa keskustelussa: Keskustelussa on ollut mielenkiintoinen ristiriita: Kun viestiä Suomen talouden tilasta on epäilty tarkoituksella pessimistiseksi, on euroalueeseen liittyvän kriisin yhteydessä syytetty katteettomasta optimismista ja ongelmien kieltämisestä.

Keskellä finanssikriisin halutaan antaa luottamusta tukevia lausuntoja.  Ajatelkaapa vaihtoehtoa. Syyttäminen sinisilmäisestä optimismista on kuitenkin kohtuutonta, kun ajattelee, miten kovia päätöksiä on pystytty loppujen lopuksi euroalueen nostamiseksi pois kriisin silmästä.

Yksi hyvä esimerkki on yhteisen pankkivalvonnan perustamisen, jolla kansalliset viranomaiset luopuivat aiemmasta vallastaan. Yhteisen kriisinratkaisujärjestelmän rakentaminen ja sijoittajavastuun toteuttaminen on toinen esimerkki.

Katteettomassa optimismissa ja väärässä pessimismissä on molemmissa omat vaaransa. Siksi yhteisen, realistisen faktapohjan rakentaminen päätöksenteon perustaksi on Suomessa nyt tärkeämpää kuin ehkä vuosikymmeniin.

Tämä asettaa talouspolitiikan valmistelukoneistolle, tutkimuslaitoksille ja myös järjestöjen piirissä tehtävälle ekonomistityölle tavallistakin korkeammat objektiivisuuden vaatimukset. Tällainen vaatimus ei ole haihattelua, vaan toimivan yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon elinehto.

Optimismi on tärkeä asia siinä mielessä, että ymmärretään, että ongelmat ovat ratkaistavissa kun niihin tartutaan. Haitalliseksi optimismi talouspolitiikassa muuttuu, jos se ilmenee ongelmien ja sopeutumistarpeiden kieltämisenä.

***

Optimismiinkin on Suomessa perusteita. Suomen kansantalouden perusvahvuudet – sen fundamentit – ovat edelleen vahvat. Tämä näkyy myös siitä, että niissä kilpailukykyvertailuissa, joissa paino on talouden perustekijöissä eikä kustannustasossa, Suomi sijoittuu hyvin. 

Esimerkiksi World Economic Forumin uusimmassa, kaksi kuukautta sitten julkaisemassa raportissa Suomi oli neljänneksi paras Euroopan maa ja globaalissa vertailussa sijalla kahdeksan. Pienestä laskusta huolimatta sijoitus oli edelleen hyvä.

Vahvuuksien lista on komea. WEF kiinnitti huomiota mm. seuraaviin:

• Julkiset instituutiomme ovat toimivia ja läpinäkyviä
• Suomen innovaatiokyky on huippuluokkaa
• Koulutusjärjestelmämme on erinomainen
• Pankkijärjestelmämme on kehittynyt
• Teknologiset valmiutemme ovat hyvät
• Suomalainen infrastruktuuri on korkeatasoinen

Suomen lähtökohdat menestyä kansainvälisessä kilpailussa ovat siis monessa suhteessa hyvässä kunnossa.

Mutta samalla pitää korostaa, että näistä todetuista vahvuuksista huolimatta taloutemme toteutunut suorituskyky ei ole hyvä. Se on vuodesta 2008 alkaen osoittautunut selvästi huonommaksi kuin euroalueen maissa keskimäärin.

Meillä on tänä vuonna täyttymässä jo yhdeksän vuoden jakso, jonka kuluessa Suomen kansantalous ei ole kasvanut lainkaan. Vastaavaa kasvun pysähtymistä ei ole Suomen tilastoiduissa taloushistoriassa koettu aikaisemmin.

Suomen kansantalouden kiistämättömien vahvuuksien muuttaminen kestäväksi talouskasvuksi ei näytä onnistuvan. On ilmeistä, että onnistuminen vaatii suuria muutoksia ainakin julkisessa taloudessa ja työmarkkinoilla. 

Kaksi kipeää kysymystä on ylitse muiden. Yksi niistä on Suomen hintakilpailukyky. Toinen on julkisen talouden alijäämä.

Aloitetaan kilpailukyvystä. Kuinka huono tai hyvä Suomen nykyinen hintakilpailukyky nyt on, ja kuinka hyvä sen pitäisi olla? 

Kilpailukykyä voidaan mitata suoraan, kansainvälisten kustannus- ja hintavertailujen avulla tai tarkastelemalla sitä, miten kilpailukyky näkyy käytännössä.

Lauri Kajanoja on viime kesänä julkaistuissa selvityksissään tarkastellut ansiokkaasti kilpailukyvyn mittaamiseen vertailuihin liittyviä kysymyksiä ja pyrkinyt löytämään mahdollisimman luotettavaa ja perusteltua tapaa vastata kysymykseen, mikä Suomen hintakilpailukyvyn tila on suhteessa muihin maihin, ja millainen sen pitäisi olla, jotta se tukisi talouden tasapainoista kasvua.

Kilpailukykyä arvioitaessa pitää ottaa eri maissa vallitsevan palkkatason lisäksi huomioon monia muitakin tekijöitä, kuten maiden väliset tuottavuuserot, välillisten työvoimakustannusten taso ja lisäksi vientituotteiden hintakehitys eli vaihtosuhde. 

Tavanomaisin mittari on suhteelliset yksikkötyökustannukset, joka kuvaa työvoimakustannusten kehitystä suhteessa kilpailijamaihin, tuottavuuden muutoksella korjattuna. Kuviosta nähdään, että suhteelliset yksikkötyökustannukset ovat kehittyneet meille epäedullisesti. Ne ovat nyt vähintään kymmenen prosenttia korkeammalla kuin ennen finanssikriisiä – ja silloin meillä oli menestyvä matkapuhelinsektori, joka pystyi maksamaan korkeita palkkoja. Nyt tuosta palkanmaksukyvystä on iso osa hävinnyt.

Kilpailukykyongelman vakavuuden arvioimiseksi ei siten riitä, että Suomen suhteellisen kustannustason muutosta verrataan jonkin enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti valitun vertailuvuoden tai vertailumaan tilanteeseen. Keskeistä on analysoida, millainen hintakilpailukyvyn taso olisi sopusoinnussa kansantalouden tasapainon kanssa.

Viime kädessähän hintakilpailukyvyn riittävyys tunnistetaan sen seurauksista. Hyvä kilpailukyky on sellainen, joka johtaa kansantalouden tasapainoisen kasvun mahdollistavaan vientimenestykseen.

Nyt tapahtuneen kehityksen antamat merkit kertovat huonoa. Teollisuuden tuotannon volyymi on vuonna 2007 saavutetusta huipusta supistunut neljänneksellä. On totta, että osa tästä johtuu yksittäisestä markkinamuutoksesta, matkapuhelinsektorin romahduksesta. Mutta jos tarkastellaan muuta teollisuutta kuin elektroniikkateollisuutta, senkin tuotanto on supistunut melkein viidenneksellä.

Teollisuuden taantumisen taustalla on viennin supistuminen. Osaksi siitä voi tietysti syyttää vaikeita olosuhteita kansainvälisillä markkinoilla, mutta se ei selitä kaikkea. Suomen vienti on itse asiassa vuoden 2007 jälkeen kehittynyt selvästi heikommin kuin vertailumaissa, jotka ovat nekin joutuneet kilpailemaan samoissa vaikeissa olosuhteissa.

Ongelmien taustalla on siten heikko kilpailukyky, joka ei toki johdu pelkästään menneistä palkankorotuksista, vaan monista muistakin asioista, niiden joukossa matkapuhelinsektorimme tappio alan teknologiakilpailussa sekä hoiva- ja terveydenhuoltosektorin työvoimatarpeen jatkuva kasvu.  Mutta talouden palauttamiseksi kasvu-uralle olisi Suomen kilpailukyky saatava tasolle, jossa vientisektorimme voi menestyä myös nykyisissä, entistä vaikeammissa markkinaolosuhteissa ja Suomen nykyistä teknologisista lähtökohdista.

Mainitsemani Kajanojan selvitys päätyi tulokseen, jonka mukaan Suomen kustannuskilpailukyvyn - suhteellisten työvoimakustannusten – korjaustarve on 10 - 15 prosentin luokkaa. Kajanoja arvioi, että tällainen kilpailukykyparannus tarvittaisiin, jotta Suomi voisi palata kasvu-uralle ilman, että vaihtotase joutuisi elpymisen seurauksena pois kestävästä tasapainosta. Haaste on suuri, eikä ole ihme, että on kiusaus selittää se pois. Tätä kiusausta pitäisi kuitenkin vastustaa.

Toinen kipeä kohta keskustelussa kilpailukyvyn ohella on julkisen talouden alijäämä.

Vuoteen 2008 asti kuntien ja valtion muodostaman kokonaisuuden tulot ja menot olivat meillä melko tarkoin tasapainossa, ja sosiaaliturvarahastojen karttumisen ansiosta koko julkinen talous osoitti ylijäämää. Vuonna 2009 tapahtuneen BKT:n notkahduksen jälkeen kuntien ja valtion yhteenlaskettu alijäämä nousi noin 10 miljardiin euroon ja on pysynyt tässä suuruusluokassa siitä lähtien. Tätä on jatkunut nyt jo seitsemän vuotta.

Yhtä aikaa valtion ja kuntien talouden heikkenemisen kanssa on myös sosiaaliturvarahastojen aiemmin suuri ylijäämä supistunut vähiin.
Suomen julkisen talouden viime vuosina tapahtunut heikkeneminen on itse asiassa ollut eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen suurta. Euroopan komission arvioiden mukaan

Suomen julkisen talouden rakenteellinen alijäämä kasvoi vuodesta 2008 vuoteen 2014 enemmän kuin muissa EU-maissa ja paljon enemmän kuin muissa euroalueen maissa.

Samaan aikaan kun sellaiset kriisimaat kuin Kreikka, Irlanti, Portugali ja Espanja ovat toteuttaneet merkittäviä sopeuttamistoimia, meillä julkisen talouden rakenteellinen alijäämä on kasvanut merkittävästi. Se, että tämä on ollut mahdollista, johtuu tietenkin siitä, että meillä lähtökohtatilanne oli niin paljon parempi kuin mainituilla rahoituskriisin läpi käyneillä mailla.

Se seikka, että meillä on ollut tähän asti mahdollista sallia tuo julkisen talouden alijäämän kasvu, on tukenut kotimaista kysyntää ja sitä kautta osaltaan selittää, miksi talouden perustan heikkeneminen ei ole vielä koko painollaan näkynyt keskivertosuomalaisen arjessa.

Tämä ei tietenkään lohduta sitä suurta joukkoa kansalaisia, jotka Suomen kilpailukyvyn heikkenemisen ja maailmanmarkkinoiden mullistusten vuoksi ovat joutuneet luopumaan työpaikastaan tai joiden talous on muuten heikentynyt.  Mutta se osoittaa, että nykyisen hyvinvoinnin säilyttäminen, puhumattakaan sen kasvattamisesta, vaatii kansantalouden saattamista nykyistä kantavammalle pohjalle.

Valtiovarainministeriö julkaisi syyskuussa ns. julkisen talouden suunnitelman yhteydessä uusimmat arvionsa siitä, mikä osuus Suomen julkisen talouden alijäämästä on rakenteellista, ja minkä verran sen voidaan arvioida johtuvan heikoista suhdanteista. Tuon arvion mukaan yli puolet alijäämästä on muodostunut rakenteelliseksi.

Suomen Pankki julkistaa oman, riippumattoman arvionsa Suomen julkisen talouden tilasta Suomen talouden ennusteen yhteydessä vajaan kahden viikon kuluttua, torstaina 10. päivänä joulukuuta.  En voi tässä ryhtyä ennakoimaan silloin julkistettavia numeroarvioita, mutta selvää on, että tilanne on niin vakava, että työtä julkisen talouden palauttaminen kestävälle polulle on määrätietoisesti jatkettava.

Sekä kilpailukykyvajeen että julkisen sektorin rakenteellisen vajeen arviointi ovat talouspoliittisen tilanteen kannalta kaikkein keskeisimpiä tehtäviä. Ne eivät ole helppoja tehtäviä vaan vaativat vakavaa, ammattitaitoista työtä. Vaikeita ne ovat siksikin, että tulokset voivat olla vaikeita hyväksyä. Mutta silti analyysia ei saisi värittää, ei optimismi eikä pessimismi, vaan realismi. Se tarkoittaa tosiasioiden tunnustamista.

Talouspolitiikan pitää voida nojautua luotettavaan tietopohjaan, jonka tuottavat virkamiehet tilastokeskuksessa, ministeriöissä ja keskuspankissa, ja jota eri tutkimuslaitosten ja järjestöjenkin asiantuntijat kriittisesti arvioivat. Tämä faktapohjan kriittinen arviointi on toki tärkeää. Mutta siihen kuuluu myös vastuuta siitä, että talouspoliittinen keskustelu pysyy radalla, jolla on mahdollista päästä keskustelemaan myös ratkaisuista.  Näin varsinkin nyt, kun Suomen talous on pahimmassa ahdingossa pitkään aikaan.

Ongelmien kieltämisen sijaan niihin pitää hakea ratkaisuja. Realistisen analyysin pohjalle pitää rakentaa tie ulos ongelmista. Siihen taas tarvitaan positiivista, optimististakin asennetta kyynisyyden sijaan. Päättäjien asema ei ole helppo. Tässä he tarvitsevat meidän tukemme.