Siirry sisältöön

Johtokunnan jäsen Olli Rehn
Suomen Pankki
Puheenvuoro Kirkkohallituksen seminaarissa
Helsinki, 5.6.2017

Miten EU:n talouspolitiikka voi vastata oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen haasteisiin?

Hyvät kuulijat,

Tänään esiteltävä Euroopan kirkkojen konferenssin asiakirja on mielenkiintoinen ekumeeninen puheenvuoro siitä, miten taloudellista ja poliittista yhdentymistä voidaan käsitellä kristillisen etiikan näkökulmasta. Asiakirjassa kiinnitetään aivan oikein huomiota siihen, että EU ei ole vain taloudellinen projekti. Sillä on hyvin selkeä arvopohja. Perussopimuksen mukaan unioni mm:

"... torjuu sosiaalista syrjäytymistä ja syrjintää sekä edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja sosiaalista suojelua, naisten ja miesten tasa-arvoa, sukupolvien välistä yhteisvastuuta ja lapsen oikeuksien suojelua (ja) edistää taloudellista, sosiaalista ja alueellista yhteenkuuluvuutta sekä jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuuta."

Tavoitteiden edistämiseksi jäsenvaltiot ovat Euroopan unionissa yhdistäneet eräitä politiikan alueita, kuten rahapolitiikka, kauppapolitiikka, kilpailu- ja valtiontukipolitiikka ja maatalouspolitiikka.

Toisaalta monilla politiikan alueilla on sovittu vain yhteisistä normeista, mutta jätetty käytännön toimet kansalliselle tasolle. Esimerkiksi juuri sosiaalipolitiikassa on paljon tällaista ns. minimiharmonisointia.

EU:n ja jäsenvaltioiden välinen työnjako riippuu viime kädessä siitä, mitä politiikan alueita jäsenvaltiot ovat perussopimuksissa halunneet uskoa yhteisesti hoidettaviksi tai yhteisesti normitettaviksi.

Valintoja ohjaa subsidiariteettiperiaate. Periaatteen tarkoituksena on varmistaa, että päätökset tehdään lähtökohtaisesti mahdollisimman lähellä kansalaisia. Sen mukaan EU toteuttaa toimia vain silloin, kun se on tehokkaampaa kuin kansallisen tai paikallisen tason toiminta.

EU:n pitäisi siis olla iso isoissa asioissa, pieni pienissä asioissa. Keskittyä olennaiseen eli vahvistaa rauhaa ja turvallisuutta ja tukea talouden vakautta ja parempaa työllisyyttä. Mutta ei liiaksi sekaantua yksittäisten ihmisten elämään tai kahlita yritysten toimintaa.

Yksi esimerkki isoista yhteisistä haasteista on pakolaiskriisin hoito. Eikö ole niin, että yhteisten rajojen valvonta ja toisaalta turvapaikanhakijoista aiheutuvat kustannukset puoltaisivat sekä yhteistyön tiivistämistä että taloudellisen taakan jakamista EU-maiden kesken?

Sosiaalinen ulottuvuus

Euroopan Unioni syntyi talousyhteisön pohjalle, jolloin yhteismarkkinat olivat tavoitteiden joukossa etusijalla. Sosiaalinen ulottuvuus alkoi kansallisen työvoima- ja sosiaalipolitiikan saavutusten suojelusta. Haluttiin huolehtia siitä, että kilpailu yhteismarkkinoilla ei johda työntekijöiden oikeuksien rapautumiseen ("race to the bottom").

Myöhemmin sosiaalinen ulottuvuus on laajentunut, ja se on nyt olennainen osa unionia. Kaksi kuukautta sitten Rooman sopimuksen vuosipäivänä EU-maiden johtajat hyväksyivät julistuksen, jonka mukaan tavoitteena on "sosiaalinen Eurooppa", joka

"kestävän kasvun pohjalta edistää taloudellista ja sosiaalista kehitystä... huolehtien samalla sisämarkkinoidensa eheydestä; unioni, joka torjuu työttömyyttä, syrjintää, sosiaalista syrjäytymistä ja köyhyyttä."

Näiden tavoitteiden edistäminen on sekä sosiaali- että talouspolitiikan asia. Se, miten käytännön työnjako talous- ja sosiaalipolitiikassa järjestetään jäsenmaiden ja unionin kesken, on keskeinen kysymys.

Euroopan komissio julkaisi huhtikuussa 2017 keskusteluasiakirjan, joka esittelee kolme vaihtoehtoa sosiaaliselle ulottuvuudelle:

1. Rajoitetaan sosiaalinen ulottuvuus koskemaan vain työvoiman vapaata liikkuvuutta. Tällöin etenkin tulonjako ja sosiaaliturva jäisivät jäsenvaltioiden yksinomaiseen päätösvaltaan. Taustalla olisi halu keventää yrityksiin kohdistuvia rasitteita ja parantaa näin unionin kilpailukykyä globaalilla tasolla. Kuitenkin sisämarkkinoilla huolehdittaisiin maasta toiseen liikkuvan työvoiman sosiaaliturvan ja terveydenhuollon jatkuvuudesta, mutta minimiharmonisointi terveys-, turvallisuus- ja työaikanormien osalta purettaisiin.

2. Halukkaiden yhteenliittymä. Ne jäsenmaat, jotka haluavat vahvistaa yhteistä sosiaalipolitiikkaa (suhteessa edelliseen vaihtoehtoon), voisivat tehdä sitä keskenään.

3. Koko EU laajentaisi sosiaalista ulottuvuutta yhdessä. Tällöin nykyinen työnjako unionin ja jäsenmaiden toimivallan välillä tulisi uudelleen harkintaan ja EU-kansalaisten sosiaaliturva yhtenäistyisi nykyistä enemmän ja sitä rahoitettaisiin yhteisesti.

On ilmeistä, että tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessakin poliittiset vaikeudet edetä kohti yhtenäistä, saati sitten yhteistä sosiaaliturvajärjestelmää ovat mittavia.

Vastustus koskee erityisesti järjestelmiä, jotka johtaisivat sosiaalisiin tulosiirtoihin maiden välillä. Taustalla ovat maiden väliset suuret lähtökohtaiset erot tulotasossa ja työttömyysasteessa. Erot "pohjoisen" ja "etelän" välillä ovat selvästi nähtävissä.

EU:n jäsenmaista Britannia, joka on suhtautunut kriittisimmin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseen, on jättämässä unionin. Tämä saattaa jatkossa muuttaa jäsenmaiden välisiä keskusteluasetelmia.

Niin kauan kuin jäsenmaiden taloudelliset tilanteet ovat hyvin erilaiset ja kansalliset näkökulmat korostuvat keskustelussa, eteneminen sosiaalisen ulottuvuuden saralla tulee ilmeisesti olemaan hidasta.

Ei vain sosiaalipolitiikkaa

On selvää, että EU:n toiminnan yhteiskunnalliset vaikutukset eivät rajoitu vain unionin sosiaaliseen ulottuvuuteen.

Jos ajatellaan kansalaisten hyvinvointia ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, talouspolitiikalla on vähintään yhtä suuri vaikutus.

Onnistunut talouspolitiikka voi johtaa korkeaan työllisyyteen ja vahvaan julkiseen talouteen, joka pystyy rahoittamaan riittävän sosiaaliturvan ja panostamaan koulutukseen.

Epäonnistunut talouspolitiikka sen sijaan johtaa epävakauteen, kriiseihin, kansalaisten taloudelliseen epävarmuuteen ja valtioiden rahoitusaseman heikkenemiseen.

EU:n rooli talouspolitiikassa perustuu siihen, että jäsenmaiden ratkaisut vaikuttavat muihin jäsenmaihin. Tämä korostuu rahaliiton jäsenten kesken, jossa yhden jäsenmaan ajautuminen vaikeuksiin säteilee nopeasti muihin. Rahaliiton jäsenillä on legitiimi keskinäinen intressi siihen, että kaikkien jäsenten taloudet ovat kestävällä pohjalla.

EU:n talouspolitiikan sosiaalisista vaikutuksista puhuttaessa on pohdittava talouksien tasapainottamisen sosiaalisia vaikutuksia.

Huolehtiminen jäsenmaiden julkisen talouden kestävyydestä ei ole sosiaalisesti vastuutonta, vaan välttämättömyys. Se, millaisin ehdoin tämä tapahtuu, riippuu viime kädessä rahaliiton kumppanien keskinäisestä luottamuksesta ja siitä, millainen rooli unionille annetaan ongelmien ennalta ehkäisyssä ja myös taloudellisten riskien tasaajana.

Sekä käynnissä oleva elpyminen että euroalueen sääntöuudistuksen antamat uudet välineet näkyvät tänään julkisten talouksien tilassa. Euroalueen yhteenlaskettu alijäämä on supistunut selvästi.

Myös julkisen velan suhde BKT:hen on kääntynyt laskuun. Useimmissa maissa julkinen velka on silti edelleen korkealla tasolla. Korkea velkaantumisaste lisää maan haavoittuvuutta jatkossa.

Talous- ja rahaliiton uudistaminen nousee uudelleen esiin

Talous- ja rahaliiton "valuvikoja" on korjattu, mutta edelleen on paljon tehtävää. Keskustelua tarvitaan siitä, miten kunnianhimoista ja yhtenäistä vakausunionia haluamme. Komissio avasi peliä viime viikolla.

Listan kärjessä on pankkiunionin loppuun saattaminen siten, että finanssimarkkinoiden epävakaus ei enää koskaan horjuttaisi jäsenmaiden talouksia sillä tavoin kuin vuosien 2008-2009 finanssikriisissä ja sen jälkeen euroalueen velkakriisissä tapahtui.

Kantavana periaatteena tulee säilymään jäsenvaltioiden vastuu omasta talouspolitiikastaan ja budjettitaloudestaan, yhteisesti päätettyjen pelisääntöjen ohjaamana. Eteneminen fiskaalisten riskien jakamisen suuntaan riippuu siitä, miten jäsenmaiden riskipositioita onnistutaan rajoittamaan ja niiden lähtökohtia vahvistamaan.

Taloudelliset edellytykset EU:n ja euroalueen kehittämiseen ovat paranemassa. Euroalueen kokonaistuotanto on kasvanut jo neljän vuoden ajan. Myös alueen keskimääräinen työttömyysaste on laskenut. Tilanne ei kuitenkaan ole vielä edes tyydyttävä, ja erityisesti jäsenmaiden väliset erot työllisyystilanteessa ovat huolestuttavan suuret.

Työllisyydestä huolehtiminen etusijalla

Aikamme keskeisiä haasteita on yhteiskuntien jakautumisen vaara osallisiin ja osattomiin. Tämä jakautumisen vaara kohdataan sekä sosiaalisella että materiaalisella tasolla.

Työttömyys on syrjäytymisen keskeisimpiä syitä. Se on myös se syrjäytymisen muoto, josta talouspolitiikka on suorimmin vastuussa. Pahimpia ovat pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyden seuraukset, sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti.

Nämä työttömyyden ilmentymät eivät ole vain suhdanneongelmia, vaan rakenteellisia. Niiden ratkaiseminen vaatii siten ennen kaikkea toimia, joilla helpotetaan yhteiskuntien sopeutumista rakennemuutoksiin, jotka johtuvat teknologian ja maailmanmarkkinoiden murroksista ja ilmastonmuutoksen haasteesta.

Tästä työstä suuri osa on jäsenmaiden vastuulla, mutta EU:lla on vahva tukeva rooli, esimerkiksi tutkimuksessa, sosiaali- ja aluekehitysrahastojen kautta sekä yhteisen korkeakoulualueen muodossa.

Keinoina ovat investoinnit henkiseen pääomaan koulutuksen ja tutkimuksen keinoin; yritystoiminnan edellytysten kehittäminen mm. panostamalla infrastruktuuriin ja luotettaviin julkisiin instituutioihin.

Sosiaalisten turvaverkkojen ja työmarkkinoiden parempi yhteensovittaminen on keskeinen tehtävä taloudellisen murroksen hallinnassa.

Kirkkojen roolista

Kirkkojen suhde politiikkaan on monimutkainen filosofinen kysymys. Tosiasia on, että kirkoilla on yhteiskunnassa erittäin paljon vaikutusvaltaa arvokysymyksissä, ja politiikka heijastaa kansalaisten arvoja.

Vaikutusvallasta seuraa vastuuta. Mikä voisi olla kirkkojen rooli Euroopan suunnasta ja EU:n kehittämisestä käytävässä keskustelussa?

Kristillinen etiikka korostaa ihmisten yhteenkuuluvuutta ja tasa-arvoa. Siinä ihmisarvo ei riipu kansalaisuudesta tai etnisestä taustasta. Lähimmäinen on lähimmäinen riippumatta siitä, onko hän suomalainen, kreikkalainen vai syyrialainen.

Euroopan unionin arvot ovat samansuuntaisia. Jos EU:n tämänhetkisenä haasteena on nationalismin ja kansallisen itsekkyyden ideologioiden voimistuminen, on se haaste myös kristilliselle etiikalle.

En ole kutsumassa kirkkoja poliittiseen toimintaan tai yksityiskohtaiseen vaikuttamiseen EU:n kehittämisessä. Silti niillä voi olla merkittävä ja myönteinen rooli.

Kun kirkot kristillisen etiikan edustajina ja ekumenian hengessä painottavat oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta ja näkevät ihmisarvon ja siten vastuumme lähimmäisillemme riippumattomana kansallisuudesta, kirkot voivat osaltaan toimia vastavoimina nationalismille sen ahtaimmissa ja negatiivisimmissa ilmenemismuodoissa.

Suuret, yhteiset kertomukset ovat tärkeitä. Euroopan kirkkojen konferenssin asiakirjassa todetaan, että eurooppalaiset tarvitsevat nyt "a shared narrative of common good" – eli "yhteistä tarinaa yhteisestä hyvästä". Tähän johtopäätökseen on minun helppo yhtyä.