Pääjohtaja Erkki Liikanen
Puhe Marjatta Tapiolan näyttelyn avajaisissa
Galleria Forsblom
Helsinki
1.6.2017
Marjatta Tapiola teki taiteellisen debyyttinsä Jyväskylässä 22-vuotiaana. Hänen läpimurtonsa tapahtui 1980 kahden muun hienon nuoren taiteilijan, Leena Luostarisen ja Marika Mäkelän kanssa. Tapahtuma on taidehistoriaa. He ovat kuvataiteemme kultaista sukupolvea.
Tuo tapahtuma palautti maalaamisen kunniaan vastakohtana konstruktivismin kliinisille väripinnoille. Marjatta Tapiola sai Suomen Arvostelijain Liiton kritiikin kannukset jo vuonna 1981. Arvokkaat tunnustukset ovat seuranneet; Pro Finlandia, sitten Suomen Kulttuurirahaston palkinto ja kuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2006.
Marjatta Tapiola on rohkeilla maalauksilla säilyttänyt paikkansa maalaustaiteemme kärjessä 80-luvulta tähän päivään asti. Marjatan näyttelyissä toistuu vielä kävijällä erikoinen tunne. Kaikki ovat olleet hienoja, mutta uusin tuntuu aina parhaalta.
Olemme seuranneet hänen uransa vaiheita 1970-luvulta saakka; olihan Marjatta Tapiola Sysmän oma ylpeys. Sysmä on Itä-Hämettä, joka kuului silloin Mikkelin lääniin. Kun Marjatasta tuli nimi, olin sieltä valittu nuori kansanedustaja.
Ensimmäinen Marjatta Tapiolan työ tuli kotiimme vuonna 1990. Se on oma tarinansa. Jätin hallituksen siirtyäkseni myöhemmin Brysseliin. Ministerit antoivat läksiäislahjan, Se oli Marjatta Tapiolan suuri grafiikan vedos. Olin kovin otettu.
Sitten rohkenin kysymään: Mistä saitte näin hienon idean? ”No kun taulu on niin näköisesi”, oli vastaus.
Työ kuvaa seisaallaan olevaa tai ylöspäin loikkaavaa sammakon luurankoa. Se on ollut pysyvästi kunniapaikalla kotonamme. Yhteen arvoitukseen haen edelleen ratkaisua, kun sitä katson: Mikä sammakon luurangossa lopulta muistuttaa minua?
Paljon nähneet taidekriitikot ovat kuvailleet usein Marjatta Tapiolan töitä. Poimin niiden joukosta neljä arviota, jotka ovat sattuvimpia:
- Tapiolan maalausten elementit ovat yhtä perustavia kuin tuli, vesi ja ilma: ne ovat väri, viiva ja pinta
- Tapiolan maalaukset eivät ole objekteja vaan tapahtumia, avoimia prosesseja. Tapahtumia ei rajaa eikä jähmetä maalauspintaa täyttävä väri- tai viivamassa.
- Tapiolan maalausten spontaanisuuden takana on valtava ammattitaito. Se ei kuitenkaan tukahduta uuden etsinnän tarvitsemaa epävarmuutta ja riskinottoa.
- Tapiolan maalauksissa ihmisten ja eläinten voima ja herkkyys ovat samanaikaisesti läsnä.
Suomen Pankin kokoelmassa on tästä kaikesta kaksi loistavaa esimerkkiä. Marjatta maalasi Sirkka Hämäläisen muotokuvan, josta tuli muotokuvien klassikko 1990-luvulla. Se on samalla seinällä Tapani Raittilan parikymmentä vuotta aikaisemmin maalaaman Mauno Koiviston muotokuvan kanssa.
Hieno pari ja kaksi unohtumatonta tulkintaa. Kun töitä katsoo, tulee mieleen Henri Matissen kuuluisa lause: Valokuvauksen keksiminen vapautti taiteilijan.
Viime vuonna hankimme Suomen Pankkiin Marjatta Tapiolan Härän, joka on erilainen härkä. Se on rauhallinen, tasapainoinen, jopa sympaattinen. Se luo miellyttävän, lämpimän ilmapiirin ympärilleen. Se härkä on nähnyt villit, riuhtomisen vuotensa ja saavuttanut tilan, jossa elää sopusoinnussa itsensä ja luonnon kanssa.
Itsenäisyytemme juhlavuosi avautui tammikuussa Suomen Pankin avoimilla ovilla, jossa kuvataide ja musiikki kohtasivat. Moni kysyi, mikä on viimeisin hankintamme. Vastaus oli Marjatta Tapiolan härkä. Sen nähtyään kukaan ei kysynyt, miksi.
Kun taulua ripustettiin, kutsuimme talon viisikymmentä omaa taideopasta keskustelemaan taiteilijan kanssa. Hyviä kysymyksiä. ”Miten tätä pitäisi kuvata näyttelyvieraille?” Vastaus: ”En ole halukas sanomaan mitään, koska silloinhan olisin runoilija tai kirjailija”. ”Periaatteessa yritän maalata sellaista, millä ei ole verbaalista ilmaisua. Se on tunneasia. Nämähän on figuratiivisia kaikki nämä minun kuvat. Härkä on minun lempiolentoni ja ollut vuosia. Jonkinlainen härkä viettää siinä elämäänsä. Tota, riittääkö tämä? (Taideoppaiden aplodit).”
Tapiolan maalaukset katsovat elämää prosessina, jossa ihmisillä ja eläimillä ja niiden yhdistelmillä, joilla on voimansa ja raivonsa hetket, joskus ne elävät sopusoinnussa itsensä kanssa kuten härkä pankissa, mutta toisinaan myös kantavat elämän hiipumisen ja kuoleman merkkejä.
Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, Marjatta Tapiolan pääkallot elävät.
On suuri ilo avata Marjatta Tapiolan näyttely!