Siirry sisältöön

Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Rooman sopimuksen 60-vuotisjuhla
Helsinki, 25.3.2017

Euroopan yhdentymisestä, Rooman sopimuksesta ja Suomen polusta Euroopassa

Presidentti Urho Kekkonen aloitti toisen kautensa maaliskuussa 1962 suuren vaalivoiton saattelemana. Takana olivat noottikriisi ja keskustelut Novosibirskissa pääministeri Hrutshevin kanssa. John F. Kennedy oli lyhyeksi jääneen presidenttikautensa puolivälissä.

Sisäpoliittinen tilanne Suomessa oli kireä. 39-vuotiaasta Ahti Karjalaisesta oli tullut ensimmäisen kerran pääministeri.

Pian vaalien jälkeen presidentti Urho Kekkonen teki valtiovierailun Ranskaan presidentti Charles de Gaullen kutsusta. Matkan edellä kansainvälinen tilanne oli kärjistynyt Kuuban
ohjuskriisin vuoksi.

Vierailu alkoi 24.10 ja kesti lähes kaksi viikkoa. Tulopäivän illallista Elysee-palatsissa 33-vuotias lähetystöneuvos Jussi Mäkinen kuvaakirjassaan: "Laadin myös luonnoksen Kekkosen puheeksi, jonka hän piti kenraali de Gaullelle niillä päivällisillä, jotka kenraali de Gaulle tarjosi hänen kunniakseen Elysée-palatsissa 24. pnä lokakuuta 1962. Puhe, johon Kekkonen ei tehnyt ainoatakaan muutosta, kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: "

Sitten Mäkinen julkaisee koko puheen ja jatkaa:

"Kunniani ei rajoittunut vain siihen, että olin saanut laatia puheen tekstin, vaan koska
Kekkonen ei puhunut ranskaa, hän antoi tehtäväkseni myös lukea puheen ranskaksi sen
jälkeen kun hän oli pitänyt sen kenraali de Gaullelle suomeksi. Kun seuraavana päivänä Ranskan radiosta kuulin Suomen Tasavallan Presidentin puheen omalla äänelläni pidettynä, tunsin kiitollisuutta, että tällä tavalla sain palvella maatani."

"Tuon ensimmäisen vierailupäivän toisen pitkän keskustelun lähestyessä loppuaan presidentti Kekkonen otti puheeksi Euroopan Yhteismarkkinain laajentamiskysymyksen ja Suomen vientiedut yhteismarkkinoihin. Kenraali de Gaulle vastasi tähän, että tätä taloudellista kysymystä hän tahtoi mieluiten käsitellä neuvonantajiensa läsnä ollessa ja ehdotti, että se otettaisiin esille seuraavana päivänä pidettävässä kokouksessa, johon hän omasta puolestaan kutsuisi (pääministeri) Pompidoun ja (ulkoministeri) Couve de Murvillen."

Ja myöhemmin Mäkinen jatkaa: "Se oli erittäin merkittävä puhe", sanoi Pompidou minulle. "Siinä oli tärkeitä ajatuksia, joita tulen usein ajattelemaan. Toivon, että minulla tulee olemaan tilaisuus keskustella näistä asioista Presidentti Kekkosen kanssa. Sillä ne ajatukset, jotka Presidentti Kekkonen puheessaan esitti, ovat erittäin oleellisia Ranskalle niin kuin Suomellekin. Ne ovat erittäin oleellisia koko maailman kehitykselle."

Itse EEC:hen liittyvistä keskusteluista ei olekaan sitten mitään Jussi Mäkisen kirjassa: "Keskustelen Kekkosen kanssa". Ymmärränkin hyvin Kekkosen kannan kirjaan. Kun Mäkinen pyysi presidenttiä kommentoimaan käsikirjoitusta, Kekkonen vastasi: "Eihän kirja ole minusta, vaan sinusta".

Juhani Suomi on käynyt läpi Eurooppaan liittyvät keskustelu Presidentti-kirjassaan. Suomi toteaa de Gaullen olleen keskusteluissa avomielinen, mikä auttoi Kekkosta myöhemmin Euroopan kehityksen analysoinnissa. De Gaulle ei voinut hyväksyä kaksinapaista maailmaa, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton väliin jäävä välimaailma oli tärkeä. Pystyäkseen valvomaan intressejään, tuon välimaailman olisi yhdistyttävä. De Gaulle ei jättänyt epäselväksi, kenen johdolla tämän tulisi tapahtua. Hän oli Suomen mukaan jo suurlähettilään välityksellä lähettämässään viestissä todennut, että "todellinen Eurooppa on Ranska".

De Gaulle pyrki toteuttamaan "välimaailmaidean, vahvan Euroopan EEC:n avulla.

Hänen mukaansa taloudellisen yhteistyön tarkoituksena oli luoda pohja poliittiselle yhteistyölle, unionnille, joka ulottuisi myös puolustuksen alueelle. Ylikansalliselle tasolle hän ei halunnut yhteistyötä ulottaa ja arvosteli terävästi sitä havittelevia.

Vierailun virallisen osan jälkeen presidentti vietti vapaan viikonlopun Pariisissa. Juhani Suomi on julkaissut viikonlopusta Jussi Mäkisen värikkään kuvauksen Presidentti-kirjassaan.

Helsingin Sanomat taas kertoi yhden palstan pikku-uutisessaan, että Urho Kekkonen vieraili viikonloppuna Louis Carrén talossa ja tapasi Jean Monnet´n. He keskustelivat pitkään englanniksi. "Herra Eurooppa" oli lehden mukaan 74 ikävuodestaan huolimatta vaikuttanut virkeältä ja reippaalta.

Louis Carré oli menestyvä pariisilainen taidekauppias. Alvar Aalto oli piirtänyt hänelle talon pieneen kylään 40 kilometriä Pariisista. Toisena arkkitehtivaihtoehtona oli ollut Le Corbusier.

Kunnan esittely mainitsee Louis Carrén lisäksi myös toisen merkkihenkilön asuneen samassa kylässä. Hän oli Jean Monnet, Euroopan Unionin "perustaja-isä", kuten ranskalaiset sanoivat. Monnet, konjakkikauppiaan poika Cognacista, teki merkittävää uraa kansainvälisissä tehtävissä ja pankkimaailmassa ja asettui sodan jälkeen asumaan tähän pieneen kylään.
Louis Carré ja Jean Monnet olivat siis naapureita ja ystäviä.

De Gaullen terävän arvostelun kohteena edellä oli ennen kaikkea juuri Jean Monnet. De Gaulle ja Monnet tunsivat toisensa pitkältä ajalta. Otan tästä ajasta esille vain yhden, mutta episodin sodan ajalta:

Ranskan hallitus horjui heinäkuussa 1940 sodan jatkamisen ja aselevon välillä. Monnet oli tuolloin Lontoossa ja hän teki hartiavoimin töitä, jotta Ranskan hallitusta rohkaistaisiin jatkamaan sotaa. De Gaulle oli jo myös asettunut Lontooseen. Jean Monnet esitti, että britti-hallitus tekisi vielä dramaattisen liikkeen Ranskan hallituksen rohkaisemiseksi. Ehdotus oli: On luotava syvä unioni Englannin ja Ranskan välille. Unionilla olisi yhteinen raha, se muodostaisi tulliunionin ja sen kansalaisilla olisivat yhteiset kansalaisoikeudet. Aikamoinen ehdotus, myös tämän päivän valossa.

Winston Churchill epäröi, mutta alisti kuitenkin sen hallituksensa käsiteltäväksi. Churchillin yllätykseksi hallitus ottikin sen innostuneesti vastaan ja hyväksyi ehdotuksen heinäkuun 14. päivänä vuonna 1940.

Samoin teki Charles de Gaulle, josta tuli historian hahmo seuraavana päivänä BBC:ssä esittämänsä puheen myötä. De Gaulle ei pitänyt Monnet'n tekstin federalistisesta sävystä, mutta pragmaatikkona hän ymmärsi dramaattisten aloitteiden välttämättömyyden. De Gaulle oli tavannut Monnet´n vain kerran aikaisemmin, edellisellä Lontoon vierailullaan.

Ranskan pääministerin Paul Reynaud´n toivottiin silti sen avulla ottavan lisää aikaa. Mutta vastaanotto oli tyrmistynyt. Usea ministeri sanoi, että Britannia yrittää alistaa Ranskan dominovaltiokseen. Silloin vielä ministerinä ollut marsalkka Petain sanoi, että yhdistyä Britannian kanssa, on sama kuin liittoutua ruumiin kanssa. Vaikka diplomatian piirissä oli tehty yhteistyötä, suuri osa armeijaa ja varsinkin merivoimat suhtautuivat Britanniaan erittäin epäluuloisesti.

Eikä lisäaikaa ei otettu. Petain tuli valtaan ja aloitti aseleponeuvottelut Saksan kanssa. Ranska oli menetetty.

Jean Monnet´sta elämänkerran kirjoittanut Eric Rousssel arvioi, että tämä episodi jätti pysyvän särön de Gaullen ja Monnet´n suhteisiin. de Gaulle antoi siitä kuolemansa jälkeen julkaistun haastattelun, johon Monnet myöhemmin reagoi. Se oli erikoinen post mortem,

Kaiken kaikkeen presidentti Kekkosen vierailu Maison Carréssa kesti tunnin. Arkistoista on löytynyt tilaisuuden lyhyt vieraslista. Sen mukaan Louis Carré oli kutsunut paikalle myös Maire Gullichsenin.

Mistä Urho Kekkonen ja Jean Monnet puhuivat? Valitettavasti muistiota keskustelusta ei ole. Euroopan yhdentymisen lisäksi olisi monia aiheita ollut myös small talkiin. Romaanikirjailijalle olisikin siinä avoin aarreaitta. Markus Leikola on vastikään julkaissut mainion historiallisen romaanin Uuden Maailman katu. Toisessa osassa hän voisi rakentaa sisällön myös keskustelulle. Karo Hämäläinen teki kirjan Paavo Nurmesta, jossa hän käy läpi Nurmen kuvitteellisia keskusteluja Urho Kekkosen ja Risto Rydin kanssa.

Seuraavassa kolme esimerkkiä mahdollisista keskustelunaiheista:

Ensinnäkin molemmat olivat murtomaahiihtäjiä. Monnet teki helmikuussa 1950 oppaan kanssa hiihtovaelluksen Alpeilla. Hän kirjoitti iltaisin takan ääressä ajatuksensa talteen. Kahden viikon matkan päätteeksi hänellä oli valmiina ehdotus Hiili- ja teräsyhteistyöksi. Näin kertoo Monnet hiihtovaelluksesta muistelmissaan. Molemmat tiesivät, että murtomaahiihto kirkasti ajatuksia.

Toinen aihe olisi voinut olla Moskova. Jean Monnet´n vaimo, Silvia oli myös paikalla Maison Carréssa. Heillä oli oma erityissuhteensa Neuvostoliittoon. Jean ja Silvia Monnet oli nimittäin vihitty Moskovassa vuona 1934. Eräällä illallisella Pariisissa Monnet oli päätä pahkaa rakastunut italialaiseen, katoliseen rouvaan. Aviomies oli paikalla.

Eroa oli mahdoton saada. Ainoa keino, jonka Monnet keksi, oli hankkiutua Moskovaan, joka ei tunnustanut katolista avioliittoa. Neuvostoviranomaiset auttoivat heidät avioliiton satamaan. Mitä mahtaisivat arkistot tuosta kertoa?

Ja vielä kolmanneksi Alko OY oli tuonut Monnet-konjakin hyllyille jo vuonna 1934.

Se oli Suomessa tunnettu, parempi konjakkimerkki. Samana vuonna Monnet kärsi suuret tappiot pankkiirina San Franciscossa. Tamminiemen hovimestari kertoi, että Monnet-konjakki oli talossa arvostettu merkki.

On mielenkiinoista, että Suomen presidentti tapasi valtiovierailun aikana henkilön, jonka näkemyksiin isäntämaan presidentti suhtautui jyrkän kielteisesti. Kuka järjesti tapaamisen Monnet´n ja Kekkosen välillä? Kysyin vuosi sitten asiaa matkaseurueeseen kuuluneelta Ossi Sunellilta ja Pariisissa tuolloin avustajana palvelleelta Matti Häkkäseltä. Molempien arvion mukaan kutsujan täyty olla taidekauppias Louis Carré. Tämä oli yksinkertaisesti kutsunut naapurinsa Jean Monnet´n paikalle. Suulähettiläs Gunnar Palmroth ei olisi siihen ryhtynyt.

Monnet ja de Gaulle edustivat vierailun aikaan yhä jyrkemmin vastakkaisia näkemyksiä Euroopan integraation peruskysymyksistä, syventämisestä ja laajentumisesta. Presidentti de Gaullen mukaan kansallinen suvereniteetti oli loukkaamaton, hän ei hyväksynyt vahvoja eurooppalaisia instituutiota ja suhtautui kielteisesti määräenemmistöpäätöksiin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän " tyhjän tuolin politiikallaan" jäädytti EEC:n koko toiminnan.

Monnet taas katsoi, että EEC:n tavoitteet ja tehokas päätöksenteko voitiin turvata vain
määräenemmistösäännöksillä ja yhteisillä, itsenäisillä instituutioilla. Ne olivat tehokkaan päätöksenteon kaksi tärkeää edellytystä. Ne ovat sitä syventämistä.

Ensimmäiset EEC:n laajentumisneuvottelut olivat vierailun aikana käynnissä Britannian, Irlannin, Tanskan ja Norjan kanssa Kekkosen vierailun aikoihin. Tavanomaiset ongelmat olivat pöydällä, ennen kaikkea maatalous. Konservatiivihallitus oli jäsenyyden puolesta, labour oli oppositiossa kääntynyt vastaan. de Gaulle käytti tätä hyväkseen, kun hän veto-oikeudellaan pani tammikuussa 1963 poikki laajentumisneuvottelut Britannian kanssa.

Lisäsyykin oli taustalla: "Englannista on tullut USA:n satelliitti. Skandinaavit ovat Englannin satelliitteja", kertoi de Gaulle tiedottajalleen Alain Peyrefittelle.

Monnet taas oli laajentumiselle myönteinen. Hän oli ollut kahden sodan aikana Englannissa ja kunnioitti maan demokraattisten instituutioiden ja sananvapauden traditiota. Monnet tuomitsi jyrkästi de Gaullen päätöksen:

"Sen sijaan, että olisi luotu Iso-Britannian sisältävä Euroopan unioni ja sen pohjalle kumppanuus Euroopan ja USA:n välillä, on saatu aikaan hajaannus (desunion) ja sen mukanaan tuomat vaarat".

Juhani Suomi arvioi Presidentti-kirjassaan, että de Gaullessa "voitiin nähdä perustellusti
takuumies sille, ettei järjestön (siis EEC:n) kehitys tulisi vaarantamaan Suomen etuja". Sen sijaan Monnet´n tapaamisesta eikä hänen käsityksistään EEC:n kehityksestä ole mainintaa.

Vuosi Kekkosen vierailun jälkeen USA:n presidentti Eisenhower tapasi de Gaullen Pariisissa. Hän kysyi Monnet´sta. De Gaulle vastasi: "Hän tekee hyvää konjakkia. Valitettavasti se ei riitä hänelle".

Jean Monnet ei koskaan vieraillut Suomessa. Sen sijaan toinen EU:n perustajaisä, Monnet´n luonnosteleman Hiili- ja teräsyhteisön perustamisaloitteen vuonna 1950 tehnyt Robert Schuman vieraili myöhemmin Suomessa. Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön perustava sopimus allekirjoitettiin vuona vuoden 1951 keväällä.

Robert Schumanin Suomen vierailu ajoittui vuoteen 1953. Vierailukutsun takana oli ollut Suomen Ulkomaankauppaliitto, mutta asian junailijana Pariisissa oli lehdistöneuvos Heikki Brotherus. Tämä kertoi muistelmissaan saaneensa siitä syystä kansliapäällikkö Tarjanteelta kirjeen, jossa häntä syytettiin omavaltaisesta toiminnasta. Brotherus väitti kirjassaan ulkoministeriön menneen niin pitkälle, että se pyysi Ranskan Suomen suurlähettilästä peruuttamaan Schumanin vierailun.

Missä mentiin keväällä 1953? Stalin oli kuollut maaliskuussa. Suurella mielenkiinnolla seurattiin uuden neuvostojohdon valintaa. Pääministeri Urho Kekkonen edusti Suomea Stalinin hautajaisissa.

Palattuaan hautajaisista Kekkonen kertoi presidentti Paasikivelle, että mielet Moskovassa olivat rauhoittuneet. Uusi johtaja Malenkov on Stalinin hengen mies ja tulee ajamaan samaa politiikkaa. Uusi hallitus oli tarkan suunnitelman mukaan järjestetty ja Malenkov ja Berija olivat yhtä mieltä.

Robert Schumanin vierailu toteutui kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli jäänyt pois Ranskan hallituksesta. Ralf Törngren kertoi viikoittaisessa tapaamisessa presidentti Paasikivelle, että ulkomaankauppaliiton johto haluaa tehdä vierailusta suuren jutun, mutta hallitus ei. Hän totesi Paasikiven päiväkirjojen mukaan, että " hallitus ei pidä päivällistä, eikä muuta huomiota". Pääministeri Urho Kekkonen ei siksi Schumania tavannut.

Presidentti J.K. Paasikivi oli kuitenkin kuuntelemassa Robert Schumanin puhetta 9.4.1953 ja otti hänet myös vastaan seuraavana päivänä. Paasikivi keskusteli tunnin Schumanin kanssa. Schuman arvioi Saksan tulevaisuutta ja uskoi Hiili- ja teräsyhteisön osaltaan poistavan antagonismia Saksan ja Ranskan välillä. Paasikivi selosti Suomen asemaa.

"Schuman on tosiaan miellyttävä ja intelligentti mies", tiivisti Paasikivi tapaamisensa
päiväkirjoissa.

Vaikka hallitus ei järjestänyt ohjelmaa, Kekkosen hallituksen sosiaaliministeri Väinö
Leskinen vei hänet yksityiselle illalliselle Helsingin työväentalolle, missä vieras tapasi
ammattiyhdistysväkeä. Myöskään tästä keskustelusta ei ole muistiinpanoja.

Ajan kuvaan kuului, että Pravda kirjoitti vierailusta viikkoa myöhemmin. Pravdan mukaan ei voitu kiistää, etteikö Schumanin vierailulla ollut yhteyttä Suomen ja Neuvostoliiton kauppavaihdon elävöittämistä vastaan suunnattuun keskusteluun, johon oikeistososialistit ovat ryhtyneet. Näin Leskinenkin sai osansa. Kirjoituksen oli laatinut Stefan Smirnov, joka myöhemmin palveli NKP:n kansainvälisen osaston Suomi-yksikössä aina 1980-luvulle saakka. Inkeri Hirvensalo ja Pekka Sutela ovat juuri julkaisseet kirjan Idänkaupan historiasta. Siitä puhutaan huomenna rahamuseossa. Neuvostoliiton näkemykselle saa siitä taustaa.

Paasikiven ja Jean Monnet´n muistelmista löytää sotavuosien ajalta löytyy mielenkiintoisia yhtymäkohtia.

Ollessaan korkeana virkamiehenä Kansainliitossa Jean Monnet oli pettynyt järjestön toimintakykyyn. Hän oli vakuuttunut, että kansojen välinen keskinäinen riippuvuus on tosiasia ja että hallitsematon nationalismi on sotien perussyy. Monnet oli vakuuttunut, että Euroopan sekä poliittinen turvallisuus että taloudellinen vauraus edellyttävät yhteisen vapaakauppa-alueen luomista. Mutta pelkkä tullien poistaminen ei riitä, vaan tarvitaan unioni muillakin alueilla, joista hän luetteli mm. rahan, hinnat, teollisuus- ja maataloustuotannon sekä liikenteen.

Monnet korosti, ettei Euroopassa voi olla rauhaa, jos valtiot rakentuvat uudelleen sellaisen kansallisen suvereniteetin pohjalle, joka johtaa arvovaltapolitiikkaan ja taloudelliseen suojautumiseen. Jos Euroopan valtiot suojautuvat uudelleen toisiaan vastaan, suurten armeijoiden luominen on uudelleen välttämätöntä. Ja seurauksena on ennen pitkää sota.

Paasikivi pohdiskeli kesällä 1944 omalla tahollaan pienen valtion kohtaloa. Hän oli tullut historiaa lukiessaan pessimistiksi. "Valtiot toimivat Staatsräsonin - valtion edun - mukaan. Se on hirveää, blutrotig - veripunaista." Ja Paasikivi jatkoi: "Toistaiseksi ei ole löydetty mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan."

Siellä missä Monnet puhui nationalismista ja kansallisesta suvereniteetista, siellä Paasikivi kirjoitti staatsräsonista. Ytimeltään molemmat puhuivat samasta asiasta. Paasikivi sanoi avainkysymyksen olevan, kuinka rajoittaa staatsräsonia. Monnet taas piti perusongelmana, kuinka rajoittaa kansallista suvereniteettia. Paasikiven lähtökohtana oli pienen maan kohtalo, mutta hän ei rajoittunut siihen: "Staatsräsonin rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten maiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja kokoihmiskunnan tulevaisuus".

Historia oli tehnyt Paasikivestä yhtäältä pessimistin, toisaalta varovaisen. Kun Monnet'ta syytettiin lukuisten aloitteiden yhteydessä liiallisesta optimismista, hän vastasi aina: "En ole optimisti, olen päättäväinen".

Schumanin ja Monnet´n aloite johti Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön perustamiseen. Sen päämaja asettui Luxembourgiin ja parlamentti Strassbourgiin. Jean Monnet tuli sen ensimmäiseksi johtajaksi.

Seuraava yhdentymisen ponnistus Hiili- ja teräsyhteisön jälkeen liittyi puolustukseen. Ehdotus puolustusyhteisöstä kaatui kuitenkin Ranskan kansalliskokouksessa vuonna 1954.

Uuden yrityksen tehtiin yhtäältä ydinenergiayhteistyön ja toisaalta yhteismarkkinoiden luomiseksi.

Yhteismarkkinoiden puolesta työskenteli erityisesti Hollanti ja sen ulkoministeri Willem Beyen. Hän teki aloitteen tulliunionin peurstamiseksi huhtikuussa 1955. Benelux-maat hyväksyivät sen yhteiseksi aloitteekseen.

Yhteisön kuuden maan ulkoministerit kokoontuivat Messinaan Italiassa kesäkuussa 1955 ja asettivat belgialaisen ministerin Paul-Henry Spaakin johtamaan komiteaa, jonka tehtävä oli valmistella Euroopan talousyhteisön perustamista. Mukaan kutsuttiin myös Britannian edustaja. Se alatyöryhmän muokkasivat tekstin niin yhteismarkkinoiksi kuin ja energiayhteisön luomiseksi. Spaakin rapotti julkistettiin huhtikuussa 1956.

EEC:n perustamiseen johtavat neuvottelut käytiin Brysselissä Chateau Val-Duchesseessa. Rooman sopimus allekirjoitettiin maaliskuussa 1957 ja EEC aloitti toimintansa vuoden 1958 alusta.

Missä meni Suomi tuohon aikaan? Suomi oli 1950-luvun alussa poliittisesti ja taloudellisesti hyvin erityksissä. Suomi ehti IMF:n jäseneksi ensimmäisten joukossa vuonna 1948, mutta sitten tuli seinä vastaan.

Suomi oli jättänyt YK:n jäsenhakemuksen, mutta Neuvostoliitto esti veto-oikeudellaan Suomen ja Italian jäsenyyden, koska länsi ei hyväksynyt Bulgariaa, Romaniaa ja Unkaria. Suomi pääsi YK:n jäseneksi vasta vuoden 1955 lopussa.

Kun Rooman sopimuksen pohjana ollut Spaakin raportti oli loppusuoralla kuutosten piirissä vuonna 1956, elettiin Suomen sisäpolitiikassa tapahtumarikasta aikaa Suomessa. Maaliskuussa presidentti Urho Kekkosen astui virkaan niukimman mahdollisen enemmistön turvin. Juhani Suomi kirjoittaa Yhden äänen presidentistä. Yleislakko käynnistyi samana päivänä.

Entä mihin Suomen kauppapoliittinen aktiivisuus suuntautui silloin? Suomi oli joutunut jättäytymään Marshall- avun ulkopuolelle Neuvostoliiton vaatimuksesta. Näin jäimme myös sitä koordinoimaan perustetun OEEC:n, Euroopan taloudellisen järjestön ulkopuolelle.

Suomi käynnisti vuonna 1957 tunnustelut mahdollisesta OEEC-jäsenyydestä. Suomi olikin ainoa eurooppalainen markkinatalousmaa, joka oli OEEC:n ulkopuolella. Mukana oli Itävalta, joka oli miehitetty vuoteen 1955 saakka.

OEEC:sta oli viestitty, että Suomi olisi tervetullut. Neuvostoliitolle tämä oli kuitenkin liikaa, koska jäsenyys olisi sen mielestä lisännyt Suomen riippuvuutta lännestä liikaa ja heikentänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Suomi sai varsinaisesti tiedon Neuvostoliiton omaksumasta kielteisestä kannasta maaliskuussa 1958, minkä jälkeen jäsenyyshanke pantiin jäihin.

Kokonaan se jouduttiin hautaamaan, kun vuoden 1958 elokuussa muodostettu K.-A. Fagerholmin hallitus joutui yöpakkasten nimellä tunnettuun ulkopoliittiseen kriisiin, joka päättyi hallituksen eroon vielä samana vuonna.

OEEC-jäsenyyden kaatuminen ei ehtinyt kuitenkaan aiheuttaa suuria taloudellisia ongelmia taloussuhteille Länsi-Euroopan kanssa. Suomi oli liittynyt Euroopan maksu-unionin ulkojäseneksi vuonna 1957 niin sanotulla Helsingin protokollalla, joka antoi Suomelle mahdollisuuden monenkeskiseen kauppaan.

Ratkaisuksi monenkeskisen kaupan ongelmaan muodostui valuuttojen vaihdettavuus, jota toteutettiin globaalilla tasolla, Kansainvälisen valuuttarahaston vetämänä.

Valuuttarahaston ajama valuuttojen yleinen vaihdettavuus toteutettiin Euroopassa vuoden 1959 alusta, jolloin kaikki valuutat tulivat vapaasti vaihdettaviksi suhteessa toisiinsa ja nyt myös suhteessa Yhdysvaltain dollariin. Suomi oli tässä mukana ja markasta tuli ulkomaalaisille vapaasti muihin valuuttoihin vaihdettava, "kova" valuutta. Samalla tuonnista vapautettiin lisenssipakosta kertaheitolla valtaosa. Näin takaiskut yrityksissä osallistua eurooppalaiseen talousintegraatioon kompensoituivat globaalitasolla.

Britannian vetäydyttyä EEC:n perustamisen johtaneista neuvotteluista vuonna marraskuussa 1955, se teki ehdotuksen, että OEEC:n laajennetaan vapaakauppa-alueeksi. Vuonna 1958 Ranskan presidentiksi valittu Charles De Gaulle otti kuitenkin kielteisen kannan tähän ehdotukseen.

Eurooppalainen integraatiokehitys jakaantui pitkäksi aikaa kahdelle eri polulle. Britannia reagoi tilanteeseen kokoamalla ympärilleen vapaakauppa-alueen, EFTA:n. Se oli Pohjoismaille tärkeä, koska ne olivat perinteisesti hyvin riippuvaisia kaupasta Britannian kanssa.

Vaikka EFTA:sta rakennettiin EEC:tä paljon löyhempää organisaatiota, Suomella oli kuitenkin vaikeuksia päästä mukaan. Kun EFTA:sta neuvoteltiin tulevien jäsenmaiden kesken tiiviisti vuoden 1959 mittaan, Britannia ei halunnut Suomea mukaan neuvotteluihin. Neuvostoliitto puolestaan vaati presidentti Kekkoselta vakuutusta, että Suomi ei liittyisi Eftaan. Jopa YYA-sopimukseen vedottiin. Kekkonen tuli Juhani Suomen mukaan varhain sille kannalle, että ratkaisun pitäisi olla jonkinlainen ulkojäsenyys.

Ratkaisuksi tuli liitännäisjäsenyys, jossa Suomi pääsisi siirtymäaikojen jälkeen kaupallisesti tasavertaiseen asemaan varsinaisten EFTA-maiden kanssa, mutta sillä olisi järjestön päätöksenteossa rajoitettu asema. Kekkonen ei kuitenkaan lähtenyt tätä ratkaisua toteuttamaan ennen kuin Neuvostoliiton hyväksyminen ajatukselle oli saatu. Läpimurto tässä tapahtui Hruštševin vieraillessa Kekkosen 60-vuotispäivillä vuoden 1960 syksyllä. ( Kansallisteatterin juhlan jälkeen Tamminiemeen klo 23.00. Tilaisuus päättyi klo 5.00 J.Suomi)

Näin EFTA:sta tuli erityisen järjestelyn kautta Suomen kauppapolitiikan tärkeä toimintaympäristö. Suomesta tuli täysjäsen vasta vuonna 1986, siis 26 vuotta sen perustamisen jälkeen.

Suomi kohtasi ensimmäisen Brexitin, kun Britannia, Irlanti, Tanska ja Norja neuvottelivat jäsenyyssopimuksen EEC:n kanssa vuonna 1972. Suomen oli neuvoteltava oma vapaakauppasopimus EEC:n kanssa. Se ei ollut yksinkertaista. Juhana Aunesluoman kirja Vapaakaupan tiellä kertoo vaiheista seikkaperäisesti.

Pääsin seuraamaan prosessia nuorena kansanedustajana ja ulkoasiainvaliokunnan varajäsenenä. Yksi vaikeimpia asioista oli alkuperäsäännöt. Sen mukaan tulliedun kohteluun oikeuttava valmistusprosessi oli suoritettava samassa maassa.

Jacques Delorsin tuli komission puheenjohtajaksi vuoden 1985 alusta. Hän käynnisti jäsenmaiden tuella sisämarkkinaohjelman toteuttamisen. Se syvensi integraatiota ja samalla tehostettiin päätöksentekoa. EFTA-maat pelkäsivät jäävänsä uusien kaupanesteiden taakse. Itävalta jopa EEC:n jäsenyyttä.

Delors esitti tammikuussa 1989 Euroopan Parlamentissa Euroopan talousalueen luomista. Tässä tarjottiin tietä EFTA-maille saada pääsy sisämarkkinoille ilman jäsenyyttä. Taustalla oli se perusajatus, että laajentumisessa ei haluttu edetä ennen syventymistä.

Ehdotus Euroopan talousalueesta sopi Suomelle hyvin. Jäsenyys oli edelleen ulkopoliittisesti herkkä aihe. ETA-sopimus toisi sisämarkkinoiden edut ilman jäsenyyden poliittisia kustannuksia. ETA-jäsenyys toteutui mutkallisten vaiheiden jälkeen vuoden 1994 alusta. Mutta samalla yksi asia tuli selväksi: Voimme saada pääsyn sisämarkkinoille, mutta emme sananvaltaa päätöksenteossa.

Vuoden 1991 syksyllä alkoivat suuret muutokset. Vallankaappausyritys Neuvostoliitossa epäonnistui elokuussa ja vuoden lopulla Neuvostoliitto hajosi.

Syksyn mittaan Suomi haki uutta ankkuria. Yksi käännepiste päätöksenteossa oli joulukuussa Maastrichtin huippukokous, jossa muiden suurten asioiden rinnalla putkahti esille ehdotus jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta Itävallan ja Ruotsin kanssa.

Presidentti Mauno Koivisto ilmoitti valtiopäivien avajaispuheessa vuoden 1992 helmikuussa, että Suomen haluaa paikan sen pöydän ympärillä, missä päätökset tehdään. Halusimme vaikutusvaltaa. Haluamme olla rakentava jäsen.

Miksi me halusimme vaikutusvaltaa: EU:n ydin on, että siellä maiden suhteista määrää laki eikä voima. Legitimiteetti ja oikeusvaltion periaate on aina pienen valtion etu ja vähänkin pitemmälle katsottuna myös suuren etu.

Suomen neuvottelut EU-jäsenyydestä päättyivät 1. maaliskuuta vuonna 1994. Aamulla oli vielä presidenttinä Mauno Koivisto, päivällä tehtävät siirtyivät Martti Ahtisaarelle.

Kun Mauno Koivisto täytti 90 vuotta syksyllä 2013, sanoi hän kuuluvansa sukupolveen, joka ensin taisteli itsenäisyyden puolesta ja pyrki sen jälkeen edistämään integraatiota. He olivat valmiita luopumaan itsemääräämisoikeudesta, kun vastapainoksi saatiin lisää vaikutusvaltaa. Ja hän jatkoi: "Näin tapahtui. Pessimistit olivat väärässä".

Linda Jakobson kertoi taas Max Jakobsonin muistotilaisuudessa samana vuonna yhdestä kävelystä isänsä kanssa. Se tapahtui vuonna 1997. Yhtäkkiä Max Jakobson oli pysähtynyt ja sanonut: "Kuulehan, olen vasta aivan viime vuosina ymmärtänyt, että ensimmäistä kertaa historiansa aikana Suomi on nyt todella itsenäinen."

Molemmat ovat olleet patriootteja, myös rintamamiehiä. Mutta samalla he ovat olleet sitoutuneita yhteiseen Eurooppaan ja kansainvälisyyteen.

Jean-Claude Junckerin johtama komissio on juuri julkaissut asiakirjan, joka esittelee viisi vaihtoehtoista polkua. Tämä sisältää paljon hyviä kysymyksiä ja vaihtoedot toivottavat innostavat keskusteluun. Neljän suuren valtion päämiehet ovat ilmoittaneet tukemansa eri nopeuksien Eurooppaa. Suomen pääministeri on asettunut tukemaan toimimista yhdessä.

Vaihtoehtoja voidaan yhdistellä:

Ensimmäinen skenaario, vaikka siinä on virallisessa käännöksessä huono otsikko: "jatketaan entiseen tapaan" muodostaa hyvän pohjan. Nojaamme yhteisiin instituutioihin ja yhteiseen perussopimukseen. Niiden pohjalta laki määrää, ei voima.

Samalla kolmas skenaario, halukkaat voivat tehdä yhdessä enemmän, voi sitä täydentää. Juuri sitä tarkoittavat talous- ja rahaliitto että Schengen. Rajansa on tietenkin sillä, kuinka monta erilaista kokoonpanoa voi toimia tehokkaasti. Niistä ongelmista puhui myös Juncker Euroopan parlamentissa. Vaihtoehtoa pidä pois.

Neljäs skenaario voi oikein ajateltuna kuulua kokonaisuuteen. Ei lisätä uusia tehtäviä liian kevyesti, vaan keskitytään oleelliseen, niihin asioihin, joissa eurooppalaisen tason toiminnalla on arvonlisää. Näin ehdotusta olisi 1 täydennettynä soveltuvin osin skenaarioilla 3 ja 5.

Haluan tässä korostaa kahta aluetta. Muitakin toki on.

Pankkiunioni tai vielä laajemmin rahoitusunioni tulee saattaa päätökseen. Unionin kaksi pilaria, yhteinen pankkivalvonta ja pankkien kriisinratkaisukehikko, on toteutettu, mutta kolmas, yhteinen talletussuoja, on pääosin toteuttamatta. Antti Suvannon johtama asiantuntijatyöryhmä totesi, että vakuutustyyppiseen järjestelyyn perustuva yhteinen talletussuoja on johdonmukainen osa pankkiunionia. Se helpottaisi myös pankkien ongelmien käsittelyä erillään valtiosta. Olisi muuten myös Suomen etu.

Toinen alue liittyy yhteiseen ulkorajavalvontaan. Hallitsematon muuttoliike jokin aika sitten osoitti, että huonosti toimiva ulkorajavalvonta ja vapaa liikkuvuus sisämarkkinoille ovat mahdoton yhtälö. Yhteinen ja tehokas ulkorajavalvonta on välttämätön ehto sujuvasti toimisille sisämarkkinoille.

On myös monia tavattoman tärkeitä asioita, joissa EU:n pitää puolustaa saavutuksiaan. Yksi on kaupan vapaus. Toki meidän pitää myös selvittää ja tehdä edotuksia, kuinka sen puitteissa on luotavissa mukaan ottavaa kasvua.

Toinen suuri asia on Pariisin ilmastonsopimus. Se oli läpimurto ja sen toimeenpano on turvattava.

Paljon muutakin on, mutta jätän luettelon tähän.