Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston seminaarissa "Kenen kulttuurista puhutaan? - Euroopan pohjoisen ulottuvuuden kulttuurinen sisältö"

Tal och intervjuer Tal torsdag 30.5.2002, kl. 0.00
Euro, eurooppalaisuus ja kansallinen identiteetti


Euro – yhteinen rahamme

Yhteisen rahan käyttö rahaliittoon liittyneissä kahdessatoista maassa on ehkä tähän asti näkyvin ja konkreettisin osoitus Euroopan integraation etenemisestä, vaikkei se välttämättä olekaan todelliselta merkitykseltään suurempi kuin integraatiokehityksen jotkut aiemmat askeleet. Itse asiassa voitaisiin hyvin perustein väittää, että vuonna 1992 luoduilla EU:n sisämarkkinoilla on talouselämän kehityksen kannalta ollut ehkä suurempi merkitys kuin rahaliitolla. Raha on kuitenkin niin näkyvä osa ihmisten arkipäivää, että yhteisten eurosetelien symbolinen merkitys on aivan toista luokkaa kuin sen, että tavarat ja palvelut liikkuvat EU:n sisämarkkinoilla esteittä maasta toiseen.

Rahatalous ei ole irrallaan yleisestä taloudellisesta, poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Siksi on juuri nyt, eurosetelien tultua käyttöön, mielenkiintoista pohtia kysymystä, mitä yhteisen rahan käyttöönotto oikeastaan kertoo eurooppalaisen integraation saavuttamasta kehitysvaiheesta, ja mikä merkitys rahaliiton muodostamisella voisi olla integraation jatkon kannalta.

Useasti kuullaan – etenkin meillä Suomessa - Euroopan integraatiokehitystä selitettävän kovin yksipuolisesti taloudellisten voimien tuotteena. Tällöin ajatellaan, että tuotannon, kaupan ja rahoituksen kansainvälistyminen olisi EU-integraation tärkein liikkeellepaneva voima ja että poliittiset ja institutionaaliset muutokset olisivat ikään kuin alisteisia näille talouden “perustekijöille”. Tällainen käsitys kuitenkin selvästi aliarvioi EU:n kehityksen aatteellista ja poliittista puolta. Sinänsä on varmasti totta, että poliittinen ja talouspoliittinen integraatio auttaa Eurooppaa menestymään paremmin nykyaikaisessa maailmantaloudessa. Historian jo pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa kuitenkin, ettei talouselämän kansainvälistyminen mitenkään automaattisesti ja kaikkialla johda poliittiseen, ei edes talouspoliittiseen yhdentymiseen. Kyllä Euroopan integraatio on pitkälti ilmaus poliittisesta tahdosta päästä entistä vahvempaan, yhtenäisempään ja rauhanomaisempaan Eurooppaan.

Kuten muutkin EU-integraation ulottuvuudet, myös rahaliitto on pitkälti poliittisen tahdon tuote. Rahaliiton muodostaminen todistaa ainakin sen, että jäsenmaiden integraatiotahto ja niiden eurooppalaisia integraatiokumppaneitaan kohtaan tuntema luottamus ovat sittenkin olleet viime vuosina varsin vahvoja. Rahaliiton perustamisen johdosta siihen liittyneet maat ovat nyt entistäkin riippuvaisempia toisistaan siten, että talouspolitiikan ongelmat missä tahansa yksittäisessä jäsenmaassa vaikuttaisivat yhtenäisten rahamarkkinoiden kautta euron arvoon, korkoihin ja taloustilanteeseen koko rahaliiton alueella. Tämän riippuvuuden vuoksi rahaliitto edellyttää jäsenmaissa vahvaa luottamusta siihen, että kaikkien muiden jäsenten taloudenpito on kestävästi terveellä perustalla. Vastaavasti se on edellyttänyt valmiutta sitoutua oman talouspolitiikan osalta yhteisiin normeihin, joilla tämä luottamus on varmistettu. Siis: yhteiset edut, yhteiset velvoitteet.

Tästä lisääntyneestä valtioiden välisestä riippuvuudesta huolimatta rahaliitto ei tietenkään ole ensisijaisesti mikään uusien riskien lähde, vaan päinvastoin se on jo nyt osoittautunut merkittäväksi taloudellisen kehityksen vakauttajaksi euroalueella. Hyötyjinä ovat olleet varsinkin ne maat, joiden rahapolitiikka ennen rahaliittoa kärsi heikosta uskottavuudesta. Suomessakaan ei ole vuosikymmeniin saatu nauttia niin tasapainoisista rahamarkkinoista kuin viime vuosina. Jos talouskehityksessä on ollut ongelmia, olisi vaikeata väittää niiden johtuneen rahataloudellisista olosuhteista. Maastrichtin sopimuksen pohjalle luotu rahapoliittinen järjestelmä, johon kuuluu keskuspankin itsenäisyys, hintavakauden määrittely rahapolitiikan tavoitteeksi, ja jäsenmaiden budjettipolitiikan kestävyyden varmistavat säännöt, on näin osoittanut toimivuutensa. Laajemmin ajatellen rahaliiton toiminta on osoittanut, että Euroopan unioni kykenee luomaan vahvoja instituutioita, jotka pystyvät harjoittamaan uskottavaa ja pitkäjänteistä politiikkaa.

Rahaliitto ei kuitenkaan ole tehnyt EMU-maista saati koko EU:sta varsinaista liittovaltiota. Kun rahaliittoa perustettiin, jotkut sen vastustajat kyllä katsoivat, että yhteisen rahan käyttöönotto merkitsisi siihen liittyvän maan kannalta luopumista yhdestä olennaisesta suvereenisen valtion tunnusmerkistä ja näin vaarantaisi maan itsenäisyyden ja poliittisen vapauden. Tämä käsitys tuskin kestää lähempää tarkastelua. Rahan ja valtiollisen itsenäisyyden välistä yhteyttä pohtiessa on syytä nimittäin huomata, että ajatus itsenäisestä, kansallisesta rahapolitiikasta on todellisuudessa nuorempi kuin ajatus kansallisvaltiosta ja sen poliittisesta suvereenisuudesta.

Tähän asiaan kannattaa ehkä hetkeksi pysähtyä. 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun ajatus kansallisvaltioista ja niiden muodostamasta maailmanyhteisöstä kypsyi, eri maiden rahajärjestelmät perustuivat yleisesti kultakantaan, eikä kultakantainen rahajärjestelmä käytännössä mahdollistanut kansallisesti eriytynyttä rahapolitiikkaa. Kultakantamaissa käytettyjen rahayksikköjen nimet tosin poikkesivat toisistaan, mutta ne olivat kuitenkin vain yhden arvonmitan, kullan, ilmenemismuotoja. Esimerkiksi latinalaisen rahaliiton maissa, joita olivat Ranskan lisäksi mm. Belgia, Sveitsi, Italia ja Espanja, kaikkien maiden rahayksiköt - frangit, liirat ja pesetat - oli määritelty arvoltaan täsmälleen Ranskan frangia vastaaviksi, muttei tätä silti pidetty minään uhkana kyseisten maiden valtiolliselle vapaudelle. Kun Suomen markka siirtyi kultakantaan vuonna 1878, myös Suomen markan arvo määriteltiin täsmälleen Ranskan frangin suuruiseksi. Tällaisena, pitkälle integroituneena eurooppalaiset rahaolot säilyivät 1870-luvulta alkaen noin 40 vuoden ajan, ja olisivat varmaan säilyneet pitempäänkin, ellei ensimmäinen maailmansota olisi romahduttanut kultakantaa rahajärjestelmänä. Kuitenkin juuri samat vuosikymmenet olivat eurooppalaisen kansallisaatteen kulta-aikaa.

Mikä sitten on talous- ja rahaliitto, EMU? Se, että talous- ja rahaliitto ei nykyisellään merkitse perinteistä liittovaltiota – joka muuten käsitteenä ei ole ollenkaan yksiselitteinen: esimerkiksi saksalaisille se merkitsee pitkälle menevää päätöksenteon hajautusta, briteille taas keskittymistä - näkyy ennen muuta siinä, että sen jäsenmaiden talouspoliittinen yhteistyö on sääntöperusteista, eli perustuu hallitusten kesken yhteisesti sovittuihin normeihin ja niiden pohjalta tapahtuvaan koordinointiin. Yhtenäisvaltioille ja Yhdysvaltojen tapaisille liittovaltioillekin on ominaista, että suuri osa toimeenpanovaltaa on keskitetty liittohallituksen tai vastaavan käsiin. Erään määritelmän mukaan EU:n poliittista järjestelmää voisi kuvata "sellaisten monimutkaisten verkostojen kokonaisuutena, jotka jossakin tapauksissa liittyvät läheisesti toisiinsa, toisinaan taas ovat osittain toisistaan irrallaan”. Puuttumatta tähän laajaan kysymykseen enempää voi EU:n historian opettamana todeta, että EU etsii oman tulevan muotonsa omista lähtökohdistaan eikä kopioi mitään olemassa olevaa mallia. Lähitulevaisuudessakin – nyt ainakin siltä näyttää – EU keskittyy enemmän päätöksentekojärjestelmänsä kehittämiseen itälaajentamista silmällä pitäen kuin keskitetyn administraation pystyttämiseen.

Entä mikä on rahaliiton merkitys integraatiokehityksen jatkon kannalta? Yksi yhteisen rahan vaikutuksista on psykologinen. Kuten jo äsken mainitsin, euro on tuonut EU-integraation ennen kokemattomalla tavalla osaksi ihmisten arkea. Ehkä se siten osaltaan on rakentamassa meille 300 miljoonalle eurorahan käyttäjälle vahvempaa tietoisuutta siitä, että olemme osa eurooppalaista yhteisöä, jonka jäsenten menestys ja kohtalot ovat sidoksissa toisiinsa. Symbolina se on tässä mielessä varmaankin hyvin tehokas. Samalla on selvää, että tämänkin tehtävänsä euro voi täyttää kunnolla vain, sillä edellytyksellä, että rahapolitiikkaa hoidetaan hyvin ja yhteisen rahan arvo pysyy vakaana ja uskottavana. Epäonnistuminen rahapolitiikassa antaisi koko eurooppalaiselle integraatiolle varmasti huonon kaiun.

Toinen merkitys on taloudellinen: yhteinen raha lisää markkinoiden yhdentymistä euroalueella. Erityisen voimakkaasti tämä vaikutus tuntuu tietysti finanssimarkkinoilla, jotka jo nyt ovat monilta osiltaan – esim. ns. lyhyen rahan markkinoiden osalta - sulautuneet yhdeksi, koko mantereen laajuiseksi kokonaisuudeksi. Sisämarkkinoiden täysimääräinen hyödyntäminen edellyttää pankki- ja arvopaperimarkkinoiden yhdentymisen tiivistymistä. Yhdentyminen tulee jatkumaan, ja se on yksi keskeisiä muutosvoimia jotka vauhdittavat myös taloudellista toimeliaisuutta ja talouspoliittista integraatiota. Tästä esimerkkeinä voi mainita kauppa- ja yhtiöoikeuden säädösten harmonisointitarpeen ja myös lisääntyvän tarpeen kehittää kansallisten rahoitusvalvojien yhteistyötä ja ennen pitkää perustaa unionin tasoisia, toimivaltaisia rahoitusvalvontaelimiä.

Kansalaistietoisuuden ja talouden yhdentymisen lisäksi yhteisellä rahalla on merkitystä myös EU:n laajentumisen kannalta. EMUn luoma rahapoliittinen uskottavuus ja vakaus ovat nimittäin yksi niistä syistä, joiden vuoksi Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat poikkeuksetta erittäin kiinnostuneita liittymään EU:hun ja sen kautta aikanaan myös rahaliittoon. Monilla näistä maista on samantapaisia huonoja kokemuksia kuin Suomella tai vaikkapa Italialla ja Espanjalla siitä, kuinka vaikeata on rakentaa uskottavia rahapolitiikan rakenteita yksin, ilman Maastrichtin järjestelmän kaltaista institutionaalista perustaa. Ne kaipaavat myös pääsyä euroalueen laajoille, yhdentyville pääomamarkkinoille rahoittaakseen oman taloutensa kasvua ja uudistumista.

EMU ja sen jäsenyyskriteerit vaikuttavat hakijamaiden rahapolitiikkaan edullisesti jo nyt. Rahaliiton jäsenyys edellyttää, että hakijamaiden talous saavuttaa kriteerien mukaisen kestävän tasapainon jo ennen liittymistä rahaliittoon. Kriteerit koskevat mm. inflaatiota, korkoja ja julkisen talouden tasapainoa. Nämä kriteerit antavat hakijamaiden talouspolitiikalle selkeät ulkoiset kiintopisteet, joita uskottava talouspolitiikka tarvitsee.

Rahaliitto on siis poliittisen tahdon tulos ja osoitus, ja myös osaltaan myötävaikuttamassa integraatiokehityksen jatkumiseen. On kuitenkin huomattava, että rahaliitto on kuitenkin vain osa Euroopan yleistä integraatiokehitystä, eikä se riitä ainoaksi käyttövoimaksi. Tällä huomautuksellani haluan korostaa sitä, että yhteiselle rahalle ei saisi asettaa liikaa poliittista välinearvoa. Rahaliiton suuren symboliarvon vuoksi on luonnollista, että on olemassa kiusaus ottaa rahaliittoon uusia jäseniä jo ennen kuin niiden taloudet ovat kypsyneet ja sopeutuneet EMU-jäsenyyden asettamiin vaatimuksiin. Tämä koskee ennen muuta budjettipolitiikan kestävyyttä ja pankkijärjestelmän vakautta. EU:n tulevan taloudellisen kehityksen ja poliittisen yhtenäisyyden kannalta on olennaista, että yhteisen rahan vakautta ei saa vaarantaa ottamalla sellaista riskiä, että rahaliiton konvergenssikriteereistä tingittäisiin poliittisin perustein. Tällainen ei ainoastaan vaarantaisi euroalueen rahataloudellista vakautta, vaan myös hidastaisi uusien jäsenmaiden talouspolitiikan vakiintumista eurooppalaisen vakauspolitiikan mukaiseksi. Tässäkin mielessä rahaliiton jäsenyys on pikemminkin sinetti, joka osoittaa ja vakiinnuttaa jo saavutetun integraation tason, kuin keino puuttuvan integraation toteuttamiseksi.

Eurooppalaisuus ja kansallinen identiteetti, eurooppalainen kansalaisyhteiskunta

Euroopan integraatio poliittisena ohjelmana vaatii menestyäkseen, että täytyy kehittyä eurooppalainen kansalaisyhteiskunta, jossa syntyy ja vaikuttaa eurooppalainen poliittinen tietoisuus ja kansalaismielipide. Ilman tällaisen eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan kehittymistä eurooppalaiset poliittiset instituutiot eivät voi kunnolla toimia ja saavuttaa niille kuuluvaa legitiimisyyttä. Eurooppalainen kansalaisyhteiskunta ei puolestaan voi syntyä, ellei unionin kansalaisten keskuudessa kehity eurooppalaista identiteettiä.

Eurooppalainen identiteetti ei luonnollisestikaan voi syntyä siten, että eurooppalaiset luopuisivat kansallisesta identiteetistään ja ryhtyisivät sen sijaan eurooppalaisiksi. Eurooppa ei ole uusi kansallisvaltio. Eurooppalainen identiteetti syntyy sitä kautta, että oivalletaan, että eurooppalaiset pystyvät toteuttamaan kansallista ominaislaatuaan paremmin yhdessä kuin eristäytyen.

Euroopan ja eurooppalaisuuden lähihistoria on tunnetusti synkkä. Sen kauhut ovat osaksi johtuneet sairaasta nationalismista, jonka käyttövoimana on ollut ihmisten jakaminen “meihin” ja “toisiin” kansallisuuden tai etnisen taustan perusteella, ja osaksi poliittisista ääriliikkeistä, jotka ovat kuvitelleet voivansa ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia kieltämällä oikeusvaltion, avoimen yhteiskunnan ja demokratian keskeiset periaatteet.

Euroopan integraation aatteellinen tausta on juuri tässä historiallisessa kokemuksessa ja sen opetuksissa. Tältä pohjalta EU:n kehityksen käyttövoimana on pyrkimys kestävään rauhaan, poliittiseen vapauteen ja taloudelliseen vaurauteen. Euroopan unioni onkin ennen muuta arvoyhteisö, ja sekä Euroopan poliittinen voima että taloudellinen menestys lepäävät viime kädessä tämän arvoperustan varassa. EU:n arvot ovat länsimaisen, avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan arvot, joissa ihmisoikeudet ja markkinatalous ovat keskeisessä asemassa. Eurooppalaisissa maissa on myös aina annettu erityistä arvoa yhteiskunnan koheesiolle ja solidaarisuudelle.

EU:n perustana olevat arvot on ehkä parhaiten tiivistetty kriteereissä, jotka määriteltiin Kööpenhaminan huippukokouksessa kesäkuussa 1993, kun pohdittiin, millä edellytyksillä Itä- ja Keski-Euroopan entiset sosialistiset maat voisivat liittyä unionin jäseniksi. Näiden kriteerien mukaan EU:n jäsenyyteen vaaditaan ensinnäkin vakaat hallinnolliset instituutiot, jotka takaavat demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden noudattamisen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja vähemmistöjen suojelun. Jäsenyyteen vaaditaan myös toimiva markkinatalous sekä kyky kestää unionissa esiintyviä kilpailupaineita ja markkinavoimia. Kolmanneksi unioniin pyrkiviltä uusilta jäseniltä vaaditaan kyky omaksua jäsenyyteen liittyvät velvollisuudet, talous- ja rahaliiton tavoitteet tähän mukaan lukien.

Eurooppalaisen identiteetin ajatus on viime aikoina haastettu tavallaan kahdelta puolen. Yhtäältä sekä kansalaisyhteiskunnassa että suurpolitiikassa on korostunut globaali näkökulma ja sen mukaiset globaalit vastuut esimerkiksi ympäristökysymyksistä, kehitysmaiden taloudesta ja maailmanlaajuisista turvallisuusongelmista. Tämä kehitys vaatii määrittelemään eurooppalaisen identiteetin osana maailmanlaajuista poliittista kenttää. Keskeinen kysymys on tällöin, miten eurooppalaisuutta toteutetaan maailmannäyttämöllä.

Toisaalta Euroopan sisällä on noussut yhä vahvempia nationalistisia tai ainakin kansainvälistymisen vastaisia poliittisia virtauksia, jotka suhtautuvat negatiivisesti EU-integraatioon yleensä, ja ainakin unionin itälaajenemiseen tai EU:n globaalin roolin kehittämiseen.

Olennaista on, että eurooppalainen identiteetti ei voi määräytyä negaatioiden kautta, eli niin, että sanottaisiin, mikä on ei-eurooppalaista ja sellaisena torjuttavaa. Eurooppalaisuuden käyttövoimana ei ole “ei-eurooppalaisen” torjuminen. Se ei myöskään määrity sitä kautta, että eurooppalaisia vaadittaisiin hylkäämään perinteiset kansalliset olemuksensa ja identiteettinsä. Eurooppalainen identiteetti on määriteltävissä vain positiivisesti - niiden universaalien arvojen ja periaatteiden kautta, joille eurooppalainen integraatio perustuu.

Vastaavalla tavalla voidaan todeta, että kansallinen identiteetti ja eurooppalainen identiteetti eivät kilpaile keskenään. Tämä johtuu siitä, että eurooppalainen poliittinen ja yhteiskunnallinen “näyttämö” ja eurooppalaiset instituutiot juuri luovat parhaat edellytykset kunkin maan kansallisen kulttuurin ja kansallisten ominaispiirteiden toteuttamiseen. Kukoistavat yhteiskunnat ja kulttuurit eivät ole milloinkaan olleet niitä, jotka pyrkivät eristäytymään, vaan päinvastoin: juuri ne yhteiskunnat, jotka ovat parhaiten kyenneet luovaan vuorovaikutukseen kansainvälisessä yhteisössä ja taloudessa, ovat myös olleet sisällöltään rikkaimpia.

Suomalaisen kulttuurin ja kansallisen heräämisen alkuaikoina tämä nähtiin tavattoman selvästi, se kuuluu esimerkiksi Snellmanin kansallisuuskäsityksen perusteisiin. Ja kaunopuheisimmin asiasta on kirjoittanut Aleksis Kivi, jonka Seitsemän veljestä on itse asiassa kertomus juuri siitä, kuinka todellinen vapaus lopultakin syntyy - ei erillisyydestä, vaan päinvastoin yhteisöllisyydestä ja kansalaisuudesta, vastuullisesta osallisuudesta maailmaan monista lähtökohdista käsin. Kun suomalaisen kansallisaatteen juuret ovat näissä aatteissa, antaa se varmasti juuri meille erinomaiset lähtökohdat ymmärtää kansallisen identiteetin ja eurooppalaisuuden suhde positiivisella tavalla.

Lopuksi

Arvoisat kuulijat, huolimatta eurooppalaisesta kulttuurien kirjosta on olemassa perimmäinen, hieman myyttinen eurooppalaisen yhtenäisyyden käsite, jonka myös me suomalaiset jaamme. Se on mielestäni helposti tunnistettavissa: itse tunnistin samankaltaisuudet kulttuurissa, instituutioissa ja tavoissa hämärästi jo nuorena tyttönä kun olin ensin koululaisvaihdossa Schwarzwaldissa ja vähän vanhempana ”au pairina” Pariisissa. Kokemani yhteisyys vain vahvistui niinä 5½ vuotena, jotka asuin Saksassa. Keski-eurooppalaisessa ajattelussa integraatio on perinteisesti merkinnyt ennen kaikkea rauhaa ja turvaa. Integraatio on poliittinen hanke – viisaiden unelma ja väkevien kunnianhimo. Yhteinen pyrkimys tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen, kollektiivinen kunnianhimo, on saanut eurooppalaiset kansakunnat hyväksymään määräyksiä, sääntöjä, rajoituksia ja pakotteita. Yhteisöhanke on tuonut ikivanhaan Eurooppa-käsitteeseen uutena aineksena toimintaan tähtäävän rakenteen. Tämä ei ehkä ole (ollut) yhtä selvää meille suomalaisille – eikä monille muillekaan myöhemmin EU:iin mukaan tulleille – jotka olimme sodan jälkeen suunnanneet kiinnostuksemme muualle ja jotka näkivät hankkeen (ja joille hanke markkinoitiin) ennen kaikkea taloudellisena – yhteismarkkinoina. Tämä ehkä osaltaan selittää sen että niin usein Suomessa otamme etäisyyttä muuhun Eurooppaan: me jopa puhumme "Suomesta ja Euroopasta" kun meidän pitäisi puhua "Suomesta ja muusta Euroopasta". Tokihan myös me suomalaiset jaamme eurooppalaiset arvot ja myös integraation laajassa eurooppalaisessa mielessä.

Ja vaikka integraatio on välillä vaivalloista, se etenee – ”L'Europe difficile” on osuva nimi integraation historiasta kertovalle teokselle, jota parhaillaan luen. Työskentely ensin Euroopan rahapoliittisessa instituutissa (EMI) rahaliiton perustamiseksi tarvittavaa maiden lähentymistä arvioiden ja sittemmin rahaliiton perustamisen jälkeen Euroopan keskuspankkia (EKP) pystyttämässä osoitti minulle henkilökohtaisestikin käytännön toiminnassa integraatiota ajavan vahvan tahdon ja väkevän intohimon – halun löytää toimivia ratkaisuja ja kompromisseja. Tuolloin minulle viimeistään valkeni, miten historiallisesti ainutlaatuisessa hankkeessa voimme olla mukana. Hankkeessa, jossa maat vapaaehtoisesti ja rauhanomaisesti luovuttavat suvereenisuuttaan yhteisen hyvän vuoksi.

Euroopan integraatio poliittisena ohjelmana vaatii menestyäkseen eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan kehittymistä. Ei euro sinänsä, vaan EU:n kansalaisten – siis myös meidän suomalaisten - määrätietoinen toiminta paremman maanosamme puolesta kantaa eurooppalaisuutta! Sisämarkkinat ja yhteinen raha ovat itse asiassa vain keinoja. Olennaista on (Jacques Delorsin sanoin) eurooppalaisten ”tahto elää yhdessä ja rakentaa yhteistä Eurooppaa, jonka rikkaus piilee sen monimuotoisuudessa, vahvuus sen solidaarisuudessa ja vaikutusvalta sen voimakkuudessa ja jalomielisyydessä.”