Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Future 2020!

Teknologian kehitys ja julkisen sektorin tulevaisuus

Hyvät kuulijani. Haluan aluksi kiittää tämän Future 2020-seminaarin järjestäjiä tästä minulle tarjotusta hienosta tilaisuudesta keskustella kanssanne tulevaisuuden Suomesta. Tulevaisuuteen kurkottaminen tuntuu sopivan erityisen hyvin juuri tänne Ouluun, kaupunkiin, josta on viime vuosina tullut yksi suomalaisen teknologiaihmeen symboleita.

Tarkoitukseni on tässä pohtia teknologisen kehityksen merkitystä nimenomaan julkisen sektorin tulevaisuuden kannalta. Yhdistelmä "uusi teknologia" ja "julkinen sektori" voi ehkä jonkun mielestä tuntua vähän erikoiselta. Julkisen sektorin imagohan ei ole kovin high-tech -väritteinen. Mielikuvien tasolla uusi teknologia on yhdistetty lähinnä IT -firmoihin, telekommunikaatioalaan, teollisuusautomaatioon ja niin edelleen. Teknologian hyödyntämisestä palvelusektorilla tulevat kenties ensimmäisenä mieleen pankit, joissa asiointi on viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa automaation ja elektroniikan vaikutuksesta kokonaan muuttunut. Julkinen sektori taas yhdistetään paljon edellisiä pehmeämpiin mielikuviin päiväkodeista, kouluista ja terveyspalveluista. Toinen julkisen sektorin imago ehkä liittyy byrokraattisiin hallintovirastoihin. Joku voi epäillä, lieneekö uuden teknologian hyödyntäminen erityisen oleellista ja leimaa-antavaa juuri näille toiminnoille.

Mielestäni kuitenkin asia on juuri päinvastoin. Haluaisinkin käyttää tämän minulle annetun tilaisuuden vakuuttaakseni teidät siitä, että teknologian hyödyntämisellä on seuraavien vuosikymmenten aikana aivan ratkaiseva merkitys nimenomaan julkisen sektorin tulevaisuudelle. Tämä merkitys on niin suuri, että se ei vaikuta pelkästään "mikrotasolla" eli töiden järjestelyyn sairaaloissa tai kouluissa, tai joihinkin kansalaisten asiointirutiineihin viranomaisten kanssa: vaikutukset ovat paljon kauaskantoisempia. Minusta on selvää, että kysymys uuden teknologian hyödyntämisestä julkisessa palvelutuotannossa nousee Suomessa aivan pian koko talouspoliittisen ja vieläpä koko yhteiskuntapoliittisen keskustelun keskipisteeseen. Siitä, miten tämä kysymys ratkaistaan, riippuu paitsi julkisen sektorin tuleva koko ja hahmo, myös koko pohjoismaisen hyvinvointimallin tulevaisuus.

Aihe on minulle tärkeä sekä kansalaisena, naisena, että keskuspankin edustajana.

Kansalaisena olen muiden suomalaisten tavoin kiinnostunut ennen kaikkea siitä, että käytössäni ja kanssaihmisteni käytössä on saatavuudeltaan ja laadultaan riittävät hyvinvointipalvelut myös jatkossa. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millainen verotus tarvitaan näiden palvelujen rahoittamiseen. Periaatteessa olen kylläkin niin sanottu "onnellinen veronmaksaja" siinä mielessä, että en vihaa veroja, vaan pidän niitä olennaisena ja välttämättömänä osana nykyaikaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Samaan hengenvetoon totean kuitenkin, että tottakai verotuksenkin on oltava järkiperäistä ja kannustavaa eikä se saisi kiristyä niin paljon, että se vakavasti haittaa työmarkkinoiden toimintaa tai liiaksi hidastaa taloudellista kasvua.

Naisena julkisen sektorin tulevaisuus kiinnostaa minua siksi, että julkinen palvelutuotanto on alana niin naisvaltainen, ja toisaalta siksi, että se lisää naisten vapautta valita roolinsa yhteiskunnassa. Varsinkin opetus- ja terveydenhoitoala ovat tunnetusti hyvin naisvaltaisia, ja niiden palkkataso on monia miesvaltaisia aloja alhaisempi. Samalla pohjoismaiseen sukupuolten tasa-arvon malliin on jo pitkään kuulunut ajatus, että lasten ja vanhusten hoitovastuu ei lankea välttämättömyyden pakosta naispuolisille lähiomaisille, lapsen äidille tai vanhuksen tyttärelle tai miniälle, vaan käytettävissä on sellaiset yhteiskunnalliset palvelut, jotka mahdollistavat naisten aktiivisen roolin työelämässä, vaikka perheessä olisikin pieniä lapsia tai hoitoa kaipaavia vanhuksia. - Julkisen sektorin tarjoama tuki naisten osallistumiselle työelämään ei sitä paitsi ole vain tasa-arvokysymys, vaan järkevää myös taloudellisen tehokkuuden kannalta. Yhteiskunnalla ei ole varaa jättää naisten työpanosta käyttämättä tai ottaa se vain puolittaiseen käyttöön.

Kysymys julkisen sektorin tulevaisuudesta ja teknologian kehityksen vaikutuksesta siihen on tärkeä myös keskuspankin kannalta. Kysytte ehkä miksi: keskuspankithan huolehtivat koroista ja muusta rahapolitiikasta, ja julkinen talous taas on luonnollisesti ensisijaisesti hallituksen ja kuntien vastuulla. Keskuspankkien kaikissa maissa tiivis mielenkiinto julkista taloudenpitoa kohtaan johtuu rahatalouden ja muun talouspolitiikan välisestä riippuvuudesta, koska hyvässä kunnossa oleva julkinen talous on rahapolitiikan onnistumisen keskeinen edellytys. Jos julkinen talous ajautuu rahoitusvaikeuksiin, rahoitusjärjestelmän ja koko rahatalouden toiminta vaarantuu. - Äärimmäinen esimerkki tällaisesta tilanteesta saatiin muutamia kuukausia sitten Argentiinassa, jossa julkisen talouden pettäminen aiheutti myös rahataloudellisen kriisin vaikka maan rahajärjestelmän piti olla dollarikytkennän avulla periaatteessa erittäin varmaksi rakennettu.

Suomen kansantalous on nykyisin emu-jäsenyyden ja hyvin hoidetun valtiontalouden ansiosta varsin vakaalla pohjalla, todennäköisesti vakaammalla kuin koskaan. Vähän etäämmälle tulevaisuuteen katsottaessa varsinkin julkistalouteen kohdistuu kuitenkin vakavia haasteita, joita koskeva keskustelu sivuaa myös Suomen Pankin toimintakenttää, rahataloudellista tasapainoa ja Suomen menestystä osana eurooppalaista talouspoliittista järjestelmää. Siinä vielä yksi syy, miksi pidän tämän päivän aihetta niin tärkeänä.

Tämän seminaarin tarkoituksena on tähystää tulevaisuuteen noin 20 vuoden päähän. Vaikka on vaarallista kuvitella, että tulevaisuus jatkaisi lähimenneisyyden kehitystrendejä sellaisenaan, on silti hyödyllistä aloittaa tällainen tarkastelu siitä, miten maailma on muuttunut viimeisten 20 vuoden aikana. Aloitetaan tarkastelu koko talouden kehityksestä ja siirrytään julkisen talouden kysymyksiin vasta sen jälkeen.

***

Vuoden 1980 jälkeen Suomen kansantalous on kasvanut keskimäärin noin kolmen prosentin vuosivauhtia. Tämä merkitsee sitä, että tuotettujen tavaroiden ja palvelujen kokonaismäärä on runsaassa 20 vuodessa melkein kaksinkertaistunut. Samaan aikaan työntekijöiden määrä taloudessa ei ole muuttunut juuri lainkaan: työllisiä työntekijöitä (palkansaajia ja yrittäjiä) oli vuonna 1980 yhteensä noin 2,3 miljoonaa, mikä luku pätee vielä tänäänkin. Tehtyjen työtuntien määrä puolestaan on itse asiassa hiukan laskenut, kun lomapäivien ja osa-aikaisten työsuhteiden määrä on lisääntynyt. Kun kansantalouden käyttämä työpanos ei siis ole ainakaan lisääntynyt, voidaan sanoa, että koko talouden kasvu on saatu aikaan työn tuottavuuden nousun avulla.

Työn tuottavuuden paraneminen on perustunut osaksi investointeihin, jotka ovat lisänneet koneiden, laitteiden ja muun tuotantopääoman määrää, mutta erittäin suurelta osalta myös tekniseen kehitykseen, joka on tehostanut tuotantopanosten käyttöä niin, että samalla panosmäärällä saadaan nykyään tuotettua paljon enemmän tavaroita ja palveluksia kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Ekonomistit ovat viime vuosina tutkineet tuottavuuden kasvua selittäviä tekijöitä paljonkin, ja vallitseva käsitys nykyisin lienee, että työn tuottavuuden paranemisesta yli puolet on johtunut uuden teknologian käyttöönotosta. Täyttä varmuutta täsmällisistä prosenttiluvuista ei tässä asiassa varmaankaan koskaan saada, mutta se on selvää, että teknisen kehityksen merkitys taloudellisen kasvun moottorina on ollut ratkaisevan suuri.

Entä julkinen sektori? Julkisen palvelutuotannon kasvu kahden viime vuosikymmenen aikana on tilastojen mukaan ollut paljon nopeampaa kuin koko talouden keskimäärin. Julkisessa toiminnassa työskentelevien työntekijöiden määrä on vuoden 1980 jälkeen kasvanut noin 40 prosenttia; heitä on nyt yli 560 000. Melkein neljännes työllisestä työvoimasta tuottaa julkisia palveluja. Pitemmällä horisontilla muutos on ollut vielä radikaalimpi. Kun Pekka Kuusi aikoinaan kirjoitti kuuluisan kirjansa "60-luvun sosiaalipolitiikka", julkisten palvelujen tuotannossa työskenteli vain 8 prosenttia työllisestä työvoimasta. On selvää, että työpanoksen käytön kasvaessa myös tuotettujen julkisten palvelujen määrä on kasvanut suuresti. Tilastokeskuksen laskelmien mukaan julkisen palvelujen osuus (arvonlisäyksellä mitattuna) koko kansantalouden tuotannon arvosta on nyt noin 18%. Kaksi vuosikymmentä sitten tämä osuus oli runsaat 14 %

Kattavia ja luotettavia arvioita työn tuottavuuden kehityksestä julkisessa toiminnassa kokonaisuutena ei oikein ole. Tämä johtuu siitä, että tuotannon määrän mittaaminen on hyvin vaikeata silloin, kun tuotteilla ei ole markkinahintaa. Täysin varmana kuitenkin voidaan pitää sitä johtopäätöstä, että julkisen palvelutuotannon kasvu viime vuosikymmeninä on pääosin perustunut työvoiman määrän lisäämiseen, päinvastoin kuin muussa taloudessa, jossa tuottavuuden kohoaminen on ollut keskeinen tekijä.

Tämä julkisen talouden kasvua koskeva luonnehdinta ei ole mikään moite. Kysymys on vain siitä, että keskimääräisen tuottavuuden nousu koko taloudessa perustuu pääosin teollisuuteen, jossa tekninen kehitys ja uusinvestoinnit ovat lisänneet tuottavuutta todella nopeasti. Toisaalta julkisten palvelujen, mutta myös yksityisen palvelusektorin tuottavuuskehitys on ollut paljon hitaampaa kuin teollisuuden. Esimerkiksi yksityisellä terveydenhuoltosektorilla tuottavuus on Tilastokeskuksen laskelmien mukaan viimeisten 9 vuoden aikana vain laskenut.

Miten jatkossa? Voivatko tähänastiset trendit jatkua? Hyvinvointipalvelujen ja muiden julkisen sektorin tuottamien palvelujen kysynnän, tai ainakaan niiden tarpeen, kasvu ei osoita mitään hidastumisen merkkejä, ja on syytä olettaa, että se kasvaa tulevaisuudessakin vähintään samaa tahtia kuin markkinahyödykkeiden kysyntä. Itse pidän tätä palvelujen tarpeen kasvua varmana ja palvelutuotannon vastaavaa kasvua ehdottomasti myös toivottavana. Jos ja kun näin on, voidaan esittää kysymys, miten nämä palvelut jatkossa tuotetaan ja maksetaan. Voiko kehitys jatkua samaa rataa kuin viime vuosikymmeninä?

Tämän viimeksi esitetyn kysymyksen lähempi tarkastelu paljastaa, että julkisten palvelujen rahoittamista ei voida pitkän päälle perustaa pelkästään yleisen talouskasvun varaan. Vaikka taloudellinen kasvu tottakai tuokin kansantalouteen niin sanotusti lisää jaettavaa, ei yhteisen kakun koon kasvu sinänsä kuitenkaan tuo automaattista ratkaisua hyvinvointivaltion rahoituskysymykseen.

Monesti tulee ihmetelleeksi, miksi sosiaalipalvelujen rahoitus on poliittisesti ja taloudellisesti aina vain niin vaikeaa, tai jopa entistä vaikeampaa, vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan ennen. Onhan nimittäin niin, että esimerkiksi 20 vuotta sitten Suomen kansantalouden käytettävissä olevat reaalitulot olivat melkein puolta pienemmät kuin nykyään. Luulisi siis, että meillä olisi yhteiskuntana nykyään varaa paljon enempään kuin silloin, ja että taloudellisen kasvuin jatkuessa meillä olisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua varaa vielä paljon enempään kuin nyt. Eikö eläketurvan ja hyvinvointipalvelujen järjestämisen pitäisi tulla yhteiskunnan vaurastuessa aina vain helpommaksi?

Valitettavasti asia ei ole näin yksinkertainen. Asia on pikemminkin niin, että tähän asti koettujen trendien mukainen taloudellinen kasvu, joka on perustunut tuottavuuden kasvuun tavaratuotannossa ja eräissä yksityisissä palveluissa (kuten liikenteessä, tietoliikenteessä ja rahoitusalalla) ei juurikaan helpota julkisten palvelujen rahoittamista. Syynä tähän on niin sanottu Baumolin tauti, harmillinen, mutta yleismaailmallinen taloudellinen ilmiö, joka johtuu siitä, että julkisessa palvelutuotannossa ei yleensä ole tapahtunut työtä säästävää tuottavuuden nousua, tai ei ainakaan niin paljon kuin yksityisellä puolella ja varsinkin teollisuudessa.

Baumolin taudissa yksityisen ja julkisen sektorin välisestä tuottavuuserosta seuraa, että julkiset palvelut tulevat taloudellisen kasvun myötä suhteellisesti aina vain kalliimmiksi. Veropohja ja julkisen sektorin verotulotkin kyllä kasvavat taloudellisen kasvun myötä, mutta samaa tahtia nousevat myös julkisten palvelujen tuotantokustannukset, jos ja kun palkat pitkän päälle seuraavat yksityisen sektorin tuottavuuden kasvua. Seurauksena tästä on, että julkisten palvelujen tuotannon määrää ei pystytä kasvattamaan muuten kuin verotusta kiristämällä. Jos julkisten palvelujen osuus tuotannossa halutaan pitää reaalisesti vakiona, tämä on mahdollista vain, jos verotusta koko ajan kiristetään samaa tahtia kuin yksityisen sektorin tuottavuus kohoaa.

Taloudellisen kasvun edetessä Baumolin tautia sairastavalla kansantaloudella on kolme huonoa ja yksi hyvä vaihtoehto. Huonot vaihtoehdot ovat seuraavat:

1. veroprosentit nousevat jatkuvasti, samaa vauhtia kuin julkisten palvelujen tuotannon määrä kasvaa;

tai

2. julkisten palvelujen tuotannon määrää ei kasvateta, vaikka talous muuten kasvaakin;

tai

3. julkisen sektorin reaalipalkkoja ei nosteta muun talouden reaalipalkkatason tahdissa, vaan niiden annetaan jäädä vuosi vuodelta . jälkeen markkinasektorilla maksetuista palkoista.

Nämä ovat kaikki sietämättömiä vaihtoehtoja. Verotuksen jatkuva, trendinomainen kiristyminen johtaisi yhä paheneviin kannustinongelmiin työmarkkinoilla ja työllisyyden heikkenemiseen, syöden osaltaan veropohjaa. Jos tähän skenaarioon ajaudutaan, julkisen sektorin rahoituksen kestävyys on pitkän päälle kyseenalainen. Julkisten palvelujen tuotannon kasvun karsinta puolestaan johtaisi hyvinvointipalvelujen palvelutason heikkenemiseen ja kasvavaan tyytymättömyyteen julkisen sektorin kykyyn vastata tehtävistään. Ilmeisesti yksityisen markkinasektorin osuus perinteisesti julkisen vallan hoitamista tehtävistä kasvaisi, joka murentaisi pohjoismaiseen malliin sisältyvän tasa-arvoajattelun varakkaimpien ostaessa itselleen kalliita yksityisiä palveluita ja vähävaraisempien jäädessä rappeutuvan julkisen tarjonnan varaan.

Kolmas huono vaihtoehto, julkisen sektorin reaalipalkkojen tarkoituksellinen jälkeen jättäminen taas lienee työmarkkinapoliittisesti kestämätön vaihtoehto ja johtaisi sitä paitsi varmasti palvelujen laadun alenemiseen.

Mikä oli se hyvä vaihtoehto? Ainoa vaihtoehto, joka turvaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittymisen pitkälläkin aikavälillä sellaisena kuin siihen on totuttu, olisi julkisten palvelujen tuottavuuden kasvun olennainen kiihdyttäminen, mahdollisimman lähelle yksityisen sektorin tuottavuuskasvua. Tällöin julkisten palveluiden määrä voisi kasvaa muun talouden mukana ja niiden rahoittamiseen tarvittavat veroprosentit voisivat tästä huolimatta pysyä vakaina.

Tuottavuuskehityksen ratkaisevaa merkitystä julkisten palvelujen rahoituksessa havainnollistaa seuraava yksinkertainen laskuesimerkki. Jos työn tuottavuus yksityisellä sektorilla kasvaisi seuraavan 19 vuoden aikana 3,7 prosenttia vuotta kohti, tuotavuus siellä kaksinkertaistuisi vuoteen 2020 mennessä. Tämä on optimistinen, mutta ei ihan mahdoton skenaario. Ajatellaan nyt, että tuottavuus julkisissa palveluissa ei samaan aikaan ollenkaan lisääntyisi. Jos tuotettavien julkisten palvelujen määrän kuitenkin haluttaisiin kasvavan samassa suhteessa kuin muukin talous kasvaa, olisi myös sen veroprosentin kaksinkertaistuttava, jolla nämä palvelut rahoitetaan. Toisaalta, kuten jo mainitsin, jos tuottavuus julkisissa palveluissa nousisikin samaa vauhtia kuin yksityisellä sektorilla, jo vakioinen veroprosentti riittäisi pitämään julkisten palvelujen osuuden kokonaistuotannossa vakaana.

Nämä periaatteelliset ja kaavamaiset tarkastelut ovat tänään erittäin ajankohtaisia, koska jo nyt on nähtävissä, että Suomen julkinen sektori on tulevina vuosikymmeninä melkoisten ristipaineiden alla.

Yhtäältä palvelujen kysyntä on voimakkaassa kasvussa muun muassa väestön ikääntymisen ja yhteiskunnan medikalisaation vuoksi. Sitä paitsi yleisen tulotason noustessa myös julkisten palvelujen kysyntä kasvaa, kun ihmisten vaatimustaso yleensä ja varsinkin terveys- ja hoivapalvelujen osalta nousee. Keskeisin trendi on kuitenkin väestön ikääntyminen. Kun meillä nyt on noin jokaista yli 65-vuotiasta kohti noin neljä työikäistä, 2020-luvulla lähestytään ennusteiden mukaan jo tilannetta, jossa jokaista vanhusta kohti on enää kaksi työikäistä.

Valtion Taloudellinen Tutkimuskeskus on tuoreessa tutkimuksessaan (Parkkinen 2002) selvitellyt ikääntymisen vaikutuksia hoivamenoihin. Sen mukaan vuoteen 2020 mennessä yhteiskunnan hoivapalvelujen menot työikäistä suomalaista kohti kasvaisivat melkein 30%. Mutta nämä VATTin laskelmat perustuvat hoivapalvelujen nykyisiin reaalihintoihin, eivätkä siis ota huomioon Baumolin taudin vaikutusta, joka edetessään nostaa palvelujen reaalihintoja ja tekee tulevaisuudennäkymän paljon synkemmäksi - ellei julkisten palvelujen tuottavuus kohoa.

Julkisten palvelujen rahoittamista ei vaikeuta pelkästään näiden palvelujen tarpeen kasvu ja niiden taipumus kallistua vuosi vuodelta, vaan myös se, että eläkemenojen kasvu, josta viime vuosina on paljon keskusteltu, kilpailee tavallaan samoista resursseista julkisen palvelujen tuotannon kanssa. Mm. Eläketurvakeskuksen tutkimuksissa on arvioitu, että työntekijöiltä ja työnantajilta kannettavat työeläkemaksut nousevat lähivuosina selvästi, jo ennen vuotta 2020 jo yli neljännekseen palkkatuloista. Jos veroastetta eläkemaksut siihen mukaan lukien ei haluta tai voida selvästi nostaa, on selvää, että palvelutuotannon tehostaminen nousee keskeiseen asemaan nähtävissä olevan ristiriitatilanteen ratkaisemisessa.

Samaan aikaan palvelujen kysynnän kasvun kanssa myös julkisen sektorin palkkatason nousuun kohdistuu omat paineensa. Julkisen sektorin on pystyttävä kilpailemaan osaavasta työvoimasta yksityisen sektorin kanssa, ellei julkisen toiminnan tuottavuudesta ja laadusta haluta tinkiä. Lisäksi on otettava huomioon, että julkinen ala on naisvaltainen, ja kun naisten palkkatasoa yritetään saada lähemmäksi miesten palkkatasoa, tämä merkinnee väistämättä julkisen sektorin suhteellisen palkkatason nousua, eikä sen laskua.

Hoivamenojen tulevaisuutta ja hoivapalvelujen järjestämistä on viime aikoina tutkittu myös pääministerin asettamassa kansallisessa terveysprojektissa, jonka työ on juuri valmistumassa. Projektin suositusten mukaan hoiva- ja terveyspalvelujen olisi tulevaisuudessakin oltava verorahoitteisia, ja olisi pyrittävä siihen, että kaikki kansalaiset käyttäisivät julkisia palveluita. Projektissa on myös arvioitu, että tulevaisuudessa noin joka neljäs nuori tulisi kouluttaa ja rekrytoida verorahoitteiselle sosiaali- ja terveysalalle.

Kansallisen terveysprojektin selvityshenkilön Jussi Huttusen laatiman arvion mukaan vanhusten- ja terveydenhuollon kokonaismenojen kasvuvauhdin pitäisi jatkossa ylittää talouden yleinen kasvuvauhti noin yhdellä prosenttiyksiköllä vuosittain. Huttunen itse pitää arviotaan konservatiivisena. On todennäköistä ja myös toivottavaa, että projektin valmistuminen vauhdittaa julkisen palvelutuotannon tulevaisuutta koskevaa keskustelua ja tuo sen tähänastista konkreettisemmalle tasolle.

***

Olen puheenvuorossani koettanut selvittää, miten keskeisessä avainasemassa julkisen palvelutuotannon tuottavuuden kasvattamisen on oltava hyvinvointivaltion selviytymisstrategiassa. Miten tästä tehtävästä voidaan suoriutua? En missään tapauksessa tarjoa lääkkeeksi yleistä työtahdin kiristämistä tai muita sellaisia keinoja, jotka eivät voisi tarjota pitkällä aikavälillä kestävää ratkaisua käsillä olevaan ongelmaan. On selvää, että ainoastaan uuden teknologian voimaperäinen käyttöönotto julkisella sektorilla - samassa mitassa kuin sitä yksityiselläkin sektorilla on ryhdytty hyödyntämään - voi parantaa kansantaloutemme Baumolin taudista ja pelastaa pohjoismaisen mallin myös pitkällä aikavälillä.

Olen ymmärtänyt, että juuri täällä Oulussa on esimerkiksi hyvinvointiteknologian kehittäminen otettu kaukonäköisesti yhdeksi tutkimuksen tuotekehittelyn painopisteeksi. Teknologian kehittäminen on välttämätöntä. Sen lisäksi on kuitenkin myös luotava yhteiskuntaan sellaiset edellytykset, asenteet ja kannustimet, jotka varmistavat että tuottavuutta kohottavat innovaatiot todella myös laajasti otetaan käyttöön ja hyödynnetään. Tämä saattaa vaatia rakennemuutoksia siinä, kuinka hyvinvointipalvelujen ja muiden julkisten palveluiden tuotanto on järjestetty.

Yksityisen sektorin kehityksen pontimena on tietenkin tuottajien välinen laatu- ja hintakilpailu. EU on yhteisesti hyväksytyissä talouspolitiikan laajoissa suuntaviivoissaan edellyttänyt Suomelta toimenpiteitä kilpailullisuuden lisäämiseksi myös julkisten palveluiden tuotannossa. Tämän toteuttaminen vaatii tietenkin palveluja käyttävän ja tuottavan tahon hyvin selvää organisatorista erottamista toisistaan, ja palveluja tilaavien organisaatioiden valmiutta kilpailuttaa eri julkisten palvelujen tarjoajia valtakunnallisessa ja miksei kansainvälisessäkin mitassa. Kilpailun edistäminen saattaa olla yksi keino, mutta muitakin varmasti tarvitaan. Joka tapauksessa haluan uskoa, että tähän käsillä olevaan haasteeseen onnistutaan ajoissa tarttumaan ja että seuraavat kaksi vuosikymmentä näin ollen tulevat muodostumaan aikakaudeksi, joka mullistaa nykyiset käsityksemme julkisesta palvelutuotannosta ja teknologian merkityksestä siinä. Tiedän, että juuri teillä, hyvät kuulijat, on tarjottavananne merkittävä panos, kun suomalainen hyvinvointiyhteiskunta vastaa tähän seuraavaan haasteeseensa.

Klicka här för att redigera kakainställningar.: