Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Oiva Ketonen-seminaarissa Lappajärvellä
Tal och intervjuer
Tal
torsdag 24.4.2003, kl. 0.00
Arvoisat kuulijat,
ensinnäkin parhaimmat kiitokseni kutsusta tähän tilaisuuteen. Minulle on suuri kunnia ja ilo päästä keskustelemaan näin arvovaltaiseen seminaariin lapsuudenkotipitäjäni naapuriin. Aiheeni ”Suomi globalisaation valtavirrassa” on kiehtova ja johdattaa elintärkeisiin kysymyksiin Suomen edessä olevista haasteista ja siitä, miten kykenemme niistä selviytymään. Samalla aiheeni on myös sangen laaja. En voi mitenkään toivoa, että pystyn tarjoamaan siitä lähimainkaan tyhjentävän esityksen. Sen sijaan toivon, että pystyn antamaan joitakin virikkeitä ajatella Suomen ja suomalaisten asemaa meneillään olevassa maailmanlaajuisessa globalisaatioprosessissa.
Globalisaatiota ja Suomen selviytymisstrategioita tarkastellessani kiinnitän seuraavassa jatkuvasti huomiota tiedon ja koulutuksen merkitykseen. Yksi tärkeimpiä tiedon ja sivistyksen puolestapuhujia ja samalla myös koulutuspolitiikan käytännön toteuttajia Suomessa on varmasti ollut Oiva Ketonen. Tässä suhteessa esitykseni toivoakseni tekee kunniaa hänen ajatuksilleen ja sopii hyvin hänen mukaansa nimetyn seminaarin ohjelmaan.
Olen jaotellut esitykseni seuraavasti. Tarkastelen ensin globalisaatiota hieman yleisemmin – ennen kaikkea täsmentääkseni mitä sillä tarkoitetaan. Sen jälkeen pohdin Suomen asemaa globalisaation valtavirrassa, jolloin väistämättä tulee tarkastella EU:n integraatiota ja Suomen EU-jäsenyyden merkitystä. Lopuksi yritän hahmotella keskeisiä Suomen selviytymisstrategian haasteita erityisesti maaseudun kannalta.
Globalisaatio on elämää "maailmankylässä"
Markkinat kansainvälistyvät ja avautuvat. Paitsi erilaisten teollisuustuotteiden myös muiden hyödykkeiden sekä pääoman, teknologian ja työvoiman liikkuvuus kasvaa maailmanlaajuisesti. Erilaisten markkinoiden avautuminen onkin globalisaation helpommin nähtävä ja ainakin lyhyellä aikavälillä yritysten ja elinkeinoelämän kannalta ehkä tärkein osa.
Globalisaatio on kuitenkin merkittävästi enemmän kuin markkinoiden avautumista. Se merkitsee maantieteen merkityksen vähentymistä poliittisena ja kulttuuritekijänä. Elämme "maailmankylässä" – tämä luonnehdinta havainnollistaa mielestäni hyvin sitä että globalisaatio ei selvästikään ole vain taloudellinen ilmiö, vaan sen käyttövoimana on ihmisten elämänpiirin yleinen laajeneminen.
Elämä globalisoituu pohjimmiltaan kahdesta jossain määrin toisistaan riippuvasta syystä. Ensinnäkin, uusi teknologia on monessa suhteessa vähentänyt maiden ja kansojen etäisyyden merkitystä keskinäisessä kanssakäymisessä. Uudet tuotteet ovat tyypillisesti kevyempiä kuin vanhat tuotteet ja siksi niitä on helpompi kuljettaa pitkiäkin matkoja. Tätä kautta uusi teknologia on tosiasiallisesti kutistanut markkinoiden etäisyyksiä.
Erikoisen selvä etäisyyksien kutistuminen on ollut tiedon tai informaation tuottamisessa ja siirtämisessä. Tietoliikenne muodostaakin uuden teknologian dynaamisen ytimen. Uuden teknologian ansiosta vaikutteet ja tiedot leviävät yhä vuolaampina virtoina yhä nopeammin kaikkialle ja saavuttavat yhä suuremman osan maailman ihmisistä. Yhä helpommin löydämme maailmalta asioita, joista olemme kiinnostuneita, oli tämä kiinnostus sitten kaupallista, viihteellistä tai kulttuurillista. Internetin mahdollistaman vuorovaikutteisen tiedonvälityksen ansiosta vertaus ”maailmankylään” on entistä ajankohtaisempi.
Juuri ne samat teknologian edistysaskeleet, joiden vuoksi puhutaan "uudesta taloudesta", ovat globalisoimassa ihmisten elämänpiiriä kokonaisuudessaan. Ja koska teknologinen kehitys on peruuttamatonta - kerran keksittyä ei hevin saa keksimättömäksi - myös globalisaatiokehityksen voi odottaa olevan "yksisuuntaista".
Teknologian ohella toinen syy globalisaatioon ovat viime vuosina tapahtuneet poliittiset muutokset. Kommunismin ja myös monien oikeistodiktatuurien sortumisen jälkeen hallitukset eivät enää nykyään rajoita ihmisten kansainvälisiä kontakteja läheskään yhtä paljon kuin aikaisemmin. Demokratian ja kansalaisvapauksien lisääntymiseen johtaneet poliittiset muutokset eivät ole olleet teknisestä kehityksestä riippumattomia. Pikemminkin uusi teknologia ja sen mukanaan tuoma tietojen kulun esteiden vähentyminen ovat vaikuttaneet oleellisesti demokratian yleistymiseen yhtä hyvin Keski- ja Itä-Euroopassa kuin muualla. Näyttääkin siltä, että tekniikan kehitys ei olekaan johtanut "isonveljen" kontrolloimaan yhteiskuntaan niin kuin George Orwell aikoinaan pelkäsi, vaan päinvastoin: käyttäytymisen ja tiedonvälityksen keskitetty kontrolli näyttää tulleen entistä vaikeammaksi.
Talouden globalisoituminen on enemmän tai vähemmän välttämätön seuraus maailmankylän syntymisestä ja siihen liittyvästä demokraattisen ja vapaan yhteiskuntamallin leviämisestä eikä se oikeastaan ole erotettavissa käynnissä olevasta yleisestä kulttuurimuutoksesta. Markkinat muodostuvat siitä, miten nykyajan ihmiset elävät: kuluttavat, työskentelevät, säästävät ja liikkuvat, mitä viihdettä tai kulttuuria he seuraavat, ja niin edelleen. Minusta on pikemminkin oikein ajatella, että ihmisten muuttuminen maailmankylän asukkaiksi globalisoi samalla heidän taloussuhteensa kuin että taloussuhteiden globalisoituminen globalisoisi kaikki muutkin suhteet. Tämä siitäkin huolimatta, että taloussuhteet ovat olleet joissakin suhteissa ajallisesti globalisaatiokehityksen kärjessä.
Teknisen kehityksen ja poliittisten muutosten myötä maantieteellisen sijainnin merkitys siis on vähentynyt ja vähenee edelleen. Samalla myös suuren maakoon antama hyöty pienenee kun yhä useammat maat avaavat kauppaansa ja talouttaan. Suomelle globaalistuminen näyttäisikin tätä taustaa vasten lupaavan hyviä aikoja. Olemmehan jo perinteisesti tottuneet kansainväliseen kaupankäyntiin, josta kiistatta olemme vaurastuneet.
Suomi on hyvä esimerkki globalisaatiosta jo varhaisessa vaiheessa hyötyneestä taloudesta. Ilman puu- ja paperituotteiden ja sittemmin monien muidenkin teollisuustuotteiden vientiä emme olisi pystyneet rakentamaan sitä hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa nyt elämme. Kansainvälinen kauppamme on ollut tähän saakka paljolti materiaalista, lähinnä tavaroiden vientiä ja tuontia. Nyt kaupan pitäisi laajentua entistä enemmän tavaroista palveluihin. Samalla meidän olisi opittava kulttuurista kansainvälistymistä. Yhä enemmän menestyksemme riippuu ihmisten tietotaidoista ja kokemuksesta ja vähemmän materiaalisista resursseistamme.
EU:n integraation haasteista
Globalisaatiokehitykseen näyttää kuuluvan oleellisena täydentävänä osana alueellinen integroituminen. Vaikka Euroopan unionin alkujuureksi voidaan hyvin nähdä sodan jälkeinen pyrkimys varmistaa rauhan säilyminen Euroopassa, EU on ajan myötä kehittynyt yhä selvemmin Euroopan maiden vastaukseksi globalisaation haasteisiin. Koko historiansa ajan EU:n integraatio on – ajoittaisista vaikeuksista huolimatta – sekä syventynyt että laajentunut ja tämä kehitys jatkuu edelleen voimakkaana.
EU:n sisämarkkinat ja Maastrichtin sopimuksen pohjalle luotu raha- ja talouspoliittinen järjestelmä, johon kuuluu keskuspankin itsenäisyys, hintavakauden määrittely rahapolitiikan tavoitteeksi ja jäsenmaiden budjettipolitiikan kestävyyttä tukevat säännöt, ovat osoittaneet toimivuutensa käytännössä. Ne osoittavat, että Euroopan unioni kykenee luomaan uskottavaa ja pitkäjänteistä politiikkaa harjoittavia instituutioita. EU:n kiistämättömiä ja huomattavia saavutuksia ei aina täysin ymmärretä. Lehdistössä käytävässä keskustelussa huomio kiinnittyy helposti ajankohtaisiin kiistakohteisiin, jotka kokonaisuuden kannalta ovat usein täysin epäoleellisia.
Voidaan mielestäni sanoa, että globaalistuvassa ja epävarmassa maailmantaloudessa euroalueen ja muutkin EU:n maat ovat nyt taloudellisesti merkittävästi vahvempia kuin ennen talous- ja rahaliittoa. Talous- ja rahaliitto on osoittautunut merkittäväksi taloudellisen kehityksen vakauttajaksi euroalueella. Hyötyjinä ovat olleet varsinkin ne euroalueen maat, joiden rahapolitiikka ennen rahaliittoa kärsi heikosta uskottavuudesta. Suomessakaan ei ole vuosikymmeniin saatu nauttia niin tasapainoisista rahamarkkinoista kuin viime vuosina. Voi myös arvioida, että 11.9.2001 tapahtuneen tai Irakin sodan kaltaisten tapahtumien seuraukset eurooppalaisilla ja koko maailman rahamarkkinoilla olisivat olleet erillisten valuuttojen oloissa varsin turbulentteja. Nyt tilanne rahamarkkinoilla on pysynyt koko ajan hyvin hallinnassa. Lisäksi laajentuminen – paitsi että se on poliittisesti ja moraalisesti välttämätön - myös taloudellisesti vahvistaa ajan oloon EU:ta tuomalla siihen dynaamisuutta ja uutta potentiaalia, uusia markkinoita.
EU:lla on luonnollisesti edessä suuria haasteita. Kasvun hitaus EU:ssa ja etenkin euroalueella on jo pitkään tunnistettu rakenteelliseksi ongelmaksi. Lissabonissa vuonna 2000 EU-maiden johtajat sopivat strategiasta, jonka sisältö tiivistettiin vaatimukseen, että tämän vuosikymmenen aikana Euroopasta tulisi maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta.
Lissabonin strategia laadittiin, jotta EU voisi vastata globaalin kilpailun ja tietotekniikan kehityksen haasteisiin. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Euroopan rakenteet, jotka olivat hyviä konepajateollisen tuotannon ollessa vallitseva, eivät enää ole kilpailukykyisiä tietotekniikkaa hyödyntävässä tuotantorakenteessa. Lissabonin strategiassa ei kuitenkaan ole keskeistä vain talous ja teknologia, vaan siinä haluttiin näiden ohella nimenomaan korostaa tavoitellun rakennemuutoksen sosiaalista dimensiota. Samalla kun strategialla tavoitellaan dynaamista, tiedon ja teknologian hyödyntämiseen perustuvaa taloutta, tavoiteltu rakennemuutos tahdotaan yhdistää eurooppalaiseen, sosiaalista yhteenkuuluvuutta painottavaan yhteiskuntamalliin. Halutaan yhdistää tietoyhteiskunta ja hyvinvointiyhteiskunta. Strategiassa keskeiseksi sekä talouden dynamiikan että sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kannalta nähdään työllisyyden parantaminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen.
Lissabonin strategiassa tärkeässä asemassa ovat Euroopan laajuisten markkinoiden kehittäminen, siis yhteismarkkinaprojektin loppuunsaattaminen. Erityistä huomiota strategiassa on kiinnitetty rahoitusmarkkinoihin. Tämä johtuu muun muassa siitä, että markkinataloudessa juuri rahoitusmarkkinoiden toiminta pitkälti ratkaisee uusien investointien määrän ja suuntautumisen ja tätä kautta paljolti myös tuottavuuden pitkän aikavälin kasvun. Strategiassa todetaan, että tehokkaat ja läpinäkyvät rahoitusmarkkinat tukevat kasvua parantamalla pääomien kohdentumista ja alentamalla pääomakustannuksia. Niillä on siksi keskeinen rooli uusien ideoiden kehittelyssä ja käyttöönotossa sekä yrittäjyyden edistämisessä Euroopassa. Erityisesti riskirahoituksen markkinoiden kehittäminen on tärkeätä innovatiivisille PK -yrityksille ja siten myös uusien työpaikkojen synnylle. Siksi strategiassa korostetaan todella yhtenäisten sisämarkkinoiden toteuttamisen tärkeyttä myös rahoituspalvelusektorilla. Erityisen paljon voitettavaa on niillä yhtiöillä, jotka ovat periaatteessa kyllin suuria herättääkseen ulkomaisten sijoittajien kiinnostusta, mutta kuitenkin sen verran pieniä, että osakkeiden markkinointi ulkomaille on tähän asti ollut niiden toiminnan laajuuteen nähden liian kallista.
Pehr Gyllenhammarin johdolla toiminut EU:n asiantuntijaryhmä on arvioinut, että pelkästään rahoitusmarkkinoiden toimintaa tehostamalla voitaisiin EU-maiden taloudellista kasvua kiihdyttää puolella prosentilla vuodessa, ehkä jonkin verran ylikin. Samansuuruisia vaikutuksia on saatu myös eräissä akateemisten tutkijoiden tuoreissa arvioissa. Tällaisiin arvioihin liittyvät tulkinnanvaraisuudet ja epävarmuudet ovat varmasti suuria, mutta tätä luokkaa olevalla kasvuvaikutuksella olisi tietenkin erittäin suuri myönteinen merkitys Euroopan työllisyyden, kilpailukyvyn ja myös Euroopan valtioiden budjettitalouden kannalta.
Yhteisten rahoitusmarkkinoiden luomiseksi tarvitaan määrätietoisia ohjelmia siten että kansalliset rajat eivät merkitsisi kotitalouksien ja yritysten rahoitukselle ja maksuliikkeelle lisäkustannuksia. Yhtenäisten rahoitusmarkkinoiden esteet perustuvat paljolti eri rahoitusmarkkinaosapuolten intressien ristiriitoihin. Näiden poistamisessa ollaan vielä puolitiessä, mutta ponnistukset tähtäävät siihen että vuoteen 2005 mennessä voitaisiin jo puhua yhtenäisistä Euroopan laajuisista rahoitusmarkkinoista.
Epävarmoissa taloudellisissa ja poliittisissa oloissa on tärkeää vahvistaa niitä tekijöitä jotka edistävät luottamusta ja visiota. Tässä oikeastaan ei ole muuta keinoa kuin toteuttaa yhteisesti sovittuja strategioita ja ohjelmia – siten myös Lissabonin strategiaa – määrätietoisesti eteenpäin. Euroopan vaikeudet eivät ole johtuneet siitä, ettei tiedetä mitä talouskasvun nopeuttamiseksi oikeastaan pitäisi tehdä. Tavoitteet on esitetty varsin selkeästi eri tahoilla, kattavimmin Lissabonin strategiassa. Vaikeutena on ollut kyvyttömyys toteuttaa tavoitteiden saavuttamiseksi välttämättömiä uudistuksia. Tämän takia EU:n talouspolitiikan yhteensovittamisessa onkin parin viime vuoden aikana ryhdytty paneutumaan aikaisempaa paljon suuremmalla ponnella sovittujen päätösten toteuttamiseen.
EU:n integraatio ja Suomi
Ulkomaankaupasta kokonaan riippuvalle Suomelle integroituminen EU:hun on merkittävää. Edellä mainitun kokonaistaloudellisen vakauden ohella mm. seuraavat globalisaatioon liittyvät seikat on syytä tuoda esille:
EU on auttanut ja tukenut Suomen kansainvälistymistä varmistamalla suomalaisille suuret eurooppalaiset sisämarkkinat.
Suomalaiselle yritysmaailmalle on 1990-luvulla ollut ominaista valtava kansainvälistyminen ja yrityskoon kasvu. Tämä ei olisi ollut mahdollista pienellä Suomen markkina-alueella. Vasta suuret markkinat tekevät voimaperäiset investoinnit uuteen teknologiaan kannattaviksi. Suuremmat kotimarkkinat, joiden toimintaa pyritään EU:ssa yhteisponnistuksilla tehostamaan tuottavuuden kasvuvauhdin kohottamiseksi, ovat yhä useammin Suomen keskeinen kilpailutekijä myös globaalisti. Hyvän esimerkin tarjoaa Nokia, jonka menestys on paljolti riippunut ja luultavasti riippuu vastedeskin eurooppalaisten tietoliikennestandardien menestyksestä.
EU:n kautta suomalaiset saavat vaikuttavuutta globaalilla tasolla
EU:n vaikutusvalta monenkeskisissä järjestöissä – kuten Maailman kauppajärjestössä (WTO) tai Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) - joiden toiminnalla globalisaatiota pyritään hallitsemaan sen hyvien puolien edistämiseksi, voi luonnollisesti olla paljon suurempi kuin minkään yksittäisen ja etenkään pienen jäsenmaan. EU:n taloudellinen merkitys Suomelle voidaan kiteyttää sanomalla että EU on "väline", joka mahdollistaa sen jäsenten tehokkaan osallistumisen globalisoituvaan talouteen. Esimerkkinä otettakoon EU:n kauppapoliittinen voima globaalilla tasolla. Suomalaisia tuotteita on vaikeampi syrjiä kun takana on EU.
Toinen konkreettinen esimerkki liittyy yhteneväisten sääntöjen aikaansaamiseen globaalistuvilla rahoitusmarkkinoilla. Suuryrityksemme, jotka listautuvat New Yorkin pörssissä, joutuvat noudattamaan tilinpidossaan sekä Yhdysvaltain että Suomen /EU:n säännöstöjä, mikä on hankalaa ja aiheuttaa lisäkustannuksia. Haluttaessa yhdentää näitä – ja näin säästää kustannuksia - on selvää että EU:lla on enemmän mahdollisuuksia viedä asioita tähän suuntaan kuin esimerkiksi Suomen viranomaisilla yksin. Sama pätee kaikkeen kansainväliseen, sopimuksiin perustuvaan toimintaan. Edellytyksenä luonnollisesti on, että EU-maat pystyvät sopimaan ensin keskenään yhteisistä kannoistaan – minkä hyväksi työskennellään EU:n piirissä lisääntyvästi.
Entä sitten rajoitukset kansalliselle talouspolitiikalle? Rajoittaako globalisaatio tai sen osana EU:n piirissä tapahtuva ylikansallistuminen Suomen talouspolitiikan mahdollisuuksia? Joissakin tapauksissa valintavaihtoehdot saattavat kaventua, mutta seuraavista syistä johtuen uskon että tähän ei kannata kiinnittää liian suurta merkitystä.
Ensinnäkin EU kannustaa jäseniään terveeseen talouspolitiikkaan, eikä suinkaan rajoittamaan terveen talouspolitiikan harjoittamista. Esimerkiksi vakaus- ja kasvusopimus ei ole mikään rajoite hyvin hoidetulle julkiselle taloudelle. Suomen kannalta vakaus- ja kasvusopimuksen merkitys päinvastoin on siinä, että se suojaa meitä muiden maiden huonolta politiikalta.
Myös erillisen rahapolitiikan poistumisella talouspolitiikan arsenaalista EMU:n myötä on ollut odotettuakin vähemmän haittaa, koska Suomen suhdannerytmi on synkronoitunut melko pitkälle muun euroalueen kanssa. Hyödyt uskottavuuden paranemisesta ovat itse asiassa olleet suuremmat kuin haitat kansallisen rahapolitiikan menetyksestä. Sitä paitsi Suomen integroituessa entistä tiiviimmin muun euroalueen kanssa suhdannerytmiikat oletettavasti lähentyvät toisiaan vielä nykyisestäänkin.
Kolmanneksi eri aloja koskevissa politiikkavalinnoissa on yllättävänkin usein kyse valinnoista sellaisten vaihtoehtojen välillä, jotka ennen päätöksentekoa ovat keskenään jokseenkin samanarvoisia mutta valinnan jälkeen on tärkeää pitää kiinni valinnasta. Tällaisia valintoja ovat esimerkiksi monet standardit. Näissä tapauksissa valinta osana laajempaa kokonaisuutta johtaa todennäköisemmin parempaan lopputulokseen kuin itsenäinen kansallinen valinta, koska valittu vaihtoehto otetaan käyttöön laajemmin ja se on siksi itsenäistä valintaa vakaammalla pohjalla.
Suomen selviytymisstrategia - haasteita?
Entä sitten Suomen omat ponnistelut? Meille suomalaisille ja muidenkin teollisuusmaiden kansalaisille on aivan ilmeistä, että olemme hyötyneet suuresti globalisaatiosta ja myös EU ja EMU antavat meille vankan pohjan. Mitä tulevaisuudessa tarvitaan?
Suomi on viime vuosina tullut varsin tunnetuksi "omasta tiestään" etenkin tietotekniikan alueella, mutta myös muilla elämänalueilla mallimme on saanut huomiota.
Suomen yhteiskuntamalli voidaan kuvata mallina, jossa maailmanlaajuinen IT-osaaminen yhdistyy tasa-arvoiseen, verkottuneeseen (tehokkaaseen) hyvinvointivaltioon, joka toimii kilpailukykyä vahvistavana tekijänä. Tästä tavoitteesta vallinnee varsin laaja poliittinen yhteisymmärrys.
"Suomalainen malli" poikkeaa muista tietoyhteiskunnan malleista oleellisilta osin. Suomen tietoyhteiskuntamallissa osaamisella ja kehittämisellä on vankka kansallinen ja yhteiskunnallinen pohja toisin kuin esimerkiksi Yhdysvaltain Piilaakson mallissa. Suomessa julkisen sektorin rooli on keskeinen koulutuspalvelujen tuottajana ja julkinen sektori on myös ollut yhtenä osallisena teknologiahankkeissa – parhaimmillaan eräänlaisena katalysaattorina – kun taas Piilaakson malli on selkeästi markkinavetoinen. Esimerkiksi Oulun teknologiaklusteri on selkeästi suomalaisen mallin mukainen: se lähti liikkeeseen yliopistoihmisten, yrittäjien ja kaupungin yhteistyöllä kansallisin, alueellisin voimin. Myöhempi menestys on puolestaan paljolti yksityisten yritysten ansiota.
"Suomen malli" on myös selviytymisstrategiamme: Kuinka muutoin viisimiljoonainen kansa voisi viettää sivistynyttä elämää tässä laajassa pohjoisessa maassa - 60 asteen leveyspiirin yläpuolella?
Mitä tarvitaan mallin säilyttämiseksi? Suomen talouden ja yhteiskunnan kannalta keskeinen – ehkä keskeisin - tulevaisuuden haaste on väestön ikääntymisestä aiheutuvien kulujen hallinta. Ennusteiden mukaan Suomen väestön odotettavissa oleva ikääntymiskehitys on dramaattinen, ja erityinen merkkipaalu on suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen, joka huipentunee vuoden 2010 tietämillä. Tulevat väestömuutokset kasvattavat ikääntymiseen liittyviä sosiaalimenoja, erityisesti maksettavien eläkkeiden suhdetta työssäkävijöiden tuloihin.
Tässä tilaisuudessa ei ole mahdollisuutta käsitellä asiaa kovin syvällisesti. Haluan vain tuoda esille, että veronmaksajien määrän lisäämisen eli työllisyysasteen nostamisen ohella on tärkeää uudistaa julkisten palvelujen tuotantoa siten, että ero julkisten palvelujen ja yksityisen tavaratuotannon tuottavuuskehityksessä pienenee. Suomalaisen yhteiskunnan menestystä lähivuosikymmeninä voidaankin varsin pitkälle mitata sillä, miten julkinen sektori – lähinnä kuntasektori - selviää tehostamishaasteestaan. En missään tapauksessa tarjoa ratkaisuksi mitään työtahdin kiristämistä, vaan tarkoitan innovaatiopohjaista tuottavuuden nousua, uuden teknologian ja tuotekehittelyn sekä modernien logististen ratkaisujen jatkuvaa hyödyntämistä hyvinvointipalvelujen tuotannossa.
Julkisen sektorin tehostamisen suhteen voidaan todeta, että Suomessa on jo tehty paljon. Julkinen taloutemme on kansainvälisesti verrattuna tehokas (ks. Valtiovarainministeriön julkaisu "Kohti tehokkaampaa ja laadukkaampaa julkista taloutta"). Useissa tehtäväryhmissä Suomen julkinen talous pärjää euroalueen keskiarvoa selvästi pienemmillä panostuksilla. Lisäksi tiukasta budjettirajoituksesta huolimatta ollaan suoriutumisen vertailussa useimmilla hallinnonaloilla lähellä kansainvälistä kärkeä. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi esimerkiksi on erottunut maana, jossa ihmiset ovat olleet tyytyväisiä kohtuullisin kustannuksin tuotetun terveydenhuollon palveluksiin.Terveydenhuoltosektorin ja mahdollisesti eräiden muidenkin hyvinvointivaltion toimintojen tuottavuus onkin selvästi parantunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Saattaa olla, että suuri osa tästä tuottavuuden noususta on saavutettu sellaisin keinoin, jotka on nyt loppuun käytetty, voi olla että osin ylikin, mutta mukana on varmasti tuotekehittelyn ja teknologian vaikutusta, eli sellaista kehitystä, jota Suomessa huipputeknologian soveltajana on ja joka voi jatkua tulevaisuudessakin.
Tähän asti Suomen malli on onnistunut erinomaisesti – monilla mittareilla mitaten. Mutta voiko se kestää globalisoituvassa maailmassa? Arvioni on että kyllä voi, mutta Suomella on luonnollisesti monia haasteita, joista otan esille kaksi mielestäni keskeisintä:
Haasteena tietoyhteiskunnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistäminen tehokkaaksi infrastruktuuriksi
Vaikka tietoyhteiskunnan kehittämistavoitteesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, sitä ei ole vielä pantu täytäntöön tarpeeksi. Tietoteknologian soveltaminen laajalti yhteiskunnassa on vielä alkutaipaleella tai puolitiessä. Tavoitteenahan on tietoon pohjautuva tuotantomuoto kaikilla yhteiskunnan ja talouden alueilla – ei pelkästään IT-sektorin tuotanto.
Erityinen haaste on hallinnon vanhentuneiden rakenteiden ja tietoyhteiskunnan välisen ristiriidan ratkaiseminen. Vaikka lähtökohtien informaatioteknologian ja hyvinvoinnin asiantuntemuksen yhdistämiseksi pitäisi olla hyvät, ja vaikka informaatioteknologian käyttämisen päämäärät hyvinvointitarkoituksiin koulutuksessa, terveydenhoidossa ja sosiaalisissa palveluissa ovat hyvinkin edistyneitä, niiden toteuttaminen on hidasta raskaiden organisaatioiden takia. Dynaamisuutta, määrätietoisuutta ja sitoutumista tarvitaan.
Tämä on erittäin haasteellista julkiselle sektorille, erityisesti kunnille: Kuinka säilyttää suurta kannatusta nauttivan pohjoismainen hyvinvointivaltiomallin periaatteet, kohtuullinen työntekoon kannustava verotus ja talouden hyvä kilpailukyky väestön ikääntyessä.
Tehokas tietoyhteiskunnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistävä infrastruktuuri edistää kaikkien resurssien käyttöönottoa, tuo tasavertaisuutta ja turvallisuutta ja lisää sekä yritysten kilpailukykyä että elämän laatua yleensä.
Haasteena monikulttuurisen dialogin oppiminen, globalisaation ymmärtäminen
Keskeistä Suomen selviytymisstrategiassa on myös osata toimia "maailmankylässä". Suomalaisten on oltava hyviä ei vain taloudessa ja teknologiassa ja sen soveltamisessa, vaan myös kulttuurisessa, sosiaalisessa ja poliittisessa toiminnassa ja kanssakäymisessä.
Suomi on ollut homogeeninen ja verrattain eriytynyt maa näihin aikoihin asti. Uudessa globaalissa verkottuneessa taloudessa eletään monietnisessä ympäristössä, jossa on kyettävä kulttuurien väliseen dialogiin. Suomalaisten on kehitettävä kulttuurisia valmiuksia – opittava elämään ja toimimaan monikulttuurisessa ympäristössä – opittava myös vastaanottamaan siirtolaisia muualta.
Meille suomalaisille tämä on suuri asenteellinen muutos. Meidän on opittava elämään "maailmankylässä".
Erityisen keskeinen on koulutus. Pelkkä välineellinen koulutus ei riitä, vaan mukaan on saatava voimakas sivistyksellinen, humanistinen elementti. Pohjolasta ja Euroopasta käsin suomalaisten on kyettävä selviytymään hyvin erilaisissa kulttuureissa. On paitsi osattava käydä kauppaa myös annettava oma panos globaalien ongelmien ratkaisemisessa.
Mielenkiintoinen piirre globalisaatiosta käydyssä keskustelussa on ollut se, että kehitysmaihin periaatteessa hyvin myönteisesti suhtautuvat ja varsin kansainvälisesti ajattelevat nuoret ovat joukolla asettuneet vastustamaan yritystoiminnan maapalloistumista ja kansainvälisen kaupan esteiden poistamista. Tätä ajattelua minun on ollut hyvin vaikea ymmärtää. Selvitykset osoittavat varsin yksikäsitteisesti, että köyhyydestä ovat päässeet eroon ne maat, jotka ovat avautuneet kansainväliselle kaupalle ja sijoituksille. Kansainväliseltä kaupalta ja investoinneilta sulkeutuneiden maiden taloudellinen kohtalo on ollut ankea. Köyhien maiden näkökulmasta tulee olla huolestunut ulkomaankaupan jäljellä olevien esteiden säilymisestä, ei niiden poistamisesta.
Vähiten kehittyneiden talouksien kasvun nopeutumisen este ei suinkaan ole teollisuusmaiden tuonnin tunkeutuminen näiden maiden markkinoille vaan pikemminkin kehittyneiden maiden ylläpitämät esteet vähän kehittyneiden maiden tuotteiden viennille. Erityisesti haitallisia tästä näkökulmasta ovat maataloustuotteiden kaupan esteet.
Vapaakaupan vastustaminen saattaa olla lyhytnäköisesti kannattavaa niille ahtaita kansallisia ja ryhmäetuja puolustaville, jotka tuontikiintiöiden tai tullimuurien ansiosta hyötyvät kaupan esteistä. Kaupan vapauttaminen ei kuitenkaan ole nollasummapeli. Vähänkin pitemmällä aikavälillä kaupan vapauttamisesta hyötyvät kaikki.
Tästä onkin selkeää siirtyä esitykseni loppuosaan, jossa lupasin käsitellä Suomen haasteita erityisesti maaseudun kannalta.
Maaseudun haasteet
Taloudellisen integraation myötä valtiot joutuvat tinkimään kansallisesta omavaraisuudestaan. Tämä on tavallaan se hinta, jonka olemme joutuneet ja joudumme maksamaan korkeasta elintasosta. Moni aikanaan tärkeäkin teollisuudenala on kansainvälisen työnjaon kehityksen myötä kutistunut Suomessa lähes olemattomiin. Näin tulee ollakin. Muuten emme olisi kyenneet keskittymään korkean teknologian tuotteisiin, joihin nykyinen elintasomme kokonaan nojaa.
Teollisuustuotteiden osalta maailmantalous on jo pitkälle integroitunut. Myös monien palvelusten osalta maailman keskeiset markkinat ovat pitkälle toisistaan riippuvia. Joillakin aloilla globalisaatio on edennyt hitaammin joko alan itsensä ominaisuuksien tai kansainväliselle kaupalle asetettujen esteiden takia. Yksi tällaisista aloista on maatalous, jossa markkinoiden itsenäisyyttä on puolustettu vientituilla ja tuotteiden tuonnille asetetuilla rajoituksilla. Maaseudun kannalta kipeä kysymys on, olemmeko seuraavaksi valmiita astumaan merkittävän askeleen globaalin talouden suuntaan maataloustuotteiden osalta. Asiasta keskustellaan parhaillaan monenkeskisissä neuvotteluissa ns. Dohan kierroksella maailman kauppajärjestössä WTO:ssa.
EU:n maatalouspolitiikka on yhteistä. EU:n yhteinen maatalouspolitiikka lienee maailmalaajuisesti suurin yksittäinen este maataloustuotteiden kaupan vapauttamiselle. Muistettakoon, että EU:ssa maataloustukeen käytetty rahamäärä suunnilleen vastaa koko Saharan eteläpuolisen Afrikan yhteenlaskettua bruttokansantuotetta. (Näitä taustoja ajatellen on outoa, että WTO:n toimintaa vastaan ovat viime vuosina hyökänneet juuri ne ihmisryhmät, jotka kokevat olevansa kehitysmaiden asialla!) Paineet yhteisen maatalouspolitiikan uudistamiseksi kasvavat jatkuvasti monenkeskisissä kauppaneuvotteluissa. Jos suuntaus kohti vapaakauppaa jatkuu nykyisellään – mikä olisi toivottavaa - EU tuskin voi jatkaa kovin pitkään nykyisen kaltaista, voimakkaaseen tuontisuojaan perustuvaa maatalouspolitiikkaansa. Paineet yhteisen maatalouspolitiikan uudistamiseksi kasvavat myös siksi, että EU:n nykyisillä jäsenmailla on tuskin edellytyksiä tai halukkuutta pitää yllä nykyistä tukitasoa myös laajentuneessa EU:ssa.
Suomen maaseudulle sopeutuminen EU:n maatalouspolitiikan muutoksiin ja mahdolliseen maataloustuotteiden maailmanlaajuiseen vapaakaupan avautumiseen on suuri haaste. Ehkä tässä yhteydessä voidaan ottaa jotain oppia rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä meillä ja muualla saaduista kokemuksista. (Nykyisin maatalouden kokonaistaloudellinen merkitys on tosin rahoitusmarkkinoihin verrattuna vähäinen, joten maataloussektorin suuretkaan muutokset eivät vaikuta kokonaistaloudelliseen kehitykseen samalla tavalla kuin rahoitusmarkkinoiden muutokset. Mutta toki ne ovat keskeisesti vaikuttamassa maaseudulla.)
Yksi opetus rahoitusmarkkinoiden vapauttamisessa näyttää olleen se, että uudistukset kannattaa toteuttaa vähitellen ja päämäärän suhteen avoimesti. Tällöin yksittäiset toimijat voivat sopeutua parhaalla mahdollisella tavalla väistämättömiin muutoksiin. Aina ei kuitenkaan osattu näin menetellä, vaan monissa maissa rahoitusmarkkinoiden uudistuksiin mentiin koko lailla ajopuun tavalla. Tällöin tulokset olivat usein huonoja.
Suomen maatalous on käynyt läpi suuren ja raskaan rakennemuutoksen viime vuosien ja vuosikymmenien aikana. Vaikka muutokset ovat olleet suuria, luulen, että edessä saattaa olla vielä aikaisempaakin merkittävämpi rakennemuutos, nimittäin sopeutuminen maataloustuotteiden maailmanlaajuiseen vapaakauppaan. Uskon, että maaseudulla on hyvät valmiudet selvitä tästä murroksesta ja kääntää muutos positiiviseksi. Globalisaation valtavirta, Suomen jäsenyys raha- ja talousliitossa ja sen tuoma vakaus tuovat myös maaseudulle uusia mahdollisuuksia, jotka maaseudun yrittäjien ja asukkaiden on luonnollisesti itse löydettävä. Edellytyksenä suurista muutoksista selviytymiselle kuitenkin on, että niihin osataan varautua hyvissä ajoin ja oikealla tavalla.