Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Talousforum 2004 -seminaarissa: Suomi, EU ja globalisaation haasteet

Puheenvuoro Talousforum 2004 –seminaarissa 4.2.2004

Haluaisin aluksi esittää parhaat kiitokseni tämänvuotisen talousfoorumin järjestäjille kutsusta osallistua tähän tilaisuuteen. Aiheeni "Suomi, EU ja globalisaation haasteet" on mitä mielenkiintoisin. Kiinan, Intian ja muiden väkirikkaiden maiden kytkeytyminen kansainvälisiin markkinoihin on jo muuttanut maailman ja myös Suomen taloutta tuntuvasti. Suurimmat muutokset ja haasteet ovat kuitenkin luultavasti vielä edessäpäin.

Esitykseni aihepiiri on laaja, enkä mitenkään pysty käsittelemään edes pinnallisesti kaikkia asiaan liittyviä näkökohtia. Joudun tässä yhteydessä tyytymään pariin yksittäiseen teemaan. Kattavamman esityksen aiheesta tarjoaa varmasti tasavallan presidentin aloitteesta vireille pantu hallituksen selvitys maailmantalouden muutoksen vaikutuksesta Suomen talous- ja työllisyysstrategiaan. Se tarjoaa valmistuttuaan toivottavasti myös konkreettisia politiikkasuosituksia siitä, miten meidän Suomessa tulisi vastata globalisaation haasteisiin.

Kirkon ja yhteiskunnan vaikuttajien seminaarissa talouspolitiikan valintoja on syytä arvioida paitsi kansantalouden myös sosiaalisen vastuun, siis oikean ja väärän näkökulmasta. Kirkon edustajat ovat kautta aikojen kosketelleet puheissaan taloudellisen toiminnan arvopohjaa. Erityisen painokas kannanotto - pelkästään jo esittäjiensä virka-aseman perusteella - oli piispojen muutama vuosi sitten esittämä puheenvuoro "Kohti yhteistä hyvää". 1)

1) Puheenvuoronsa aluksi piispat siteerasivat Jesajaa. Sitaatissa profeetta kysyy retorisesti, mikä on oikea paasto: "Sitäkö, että riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi."

Globalisaatiota tai sen vaikutuksia ei tule tarkastella pelkästään tai jopa edes ensisijaisesti Suomen kannalta. Jos mietimme talouden valintoja oikean ja väärän näkökulmasta, joudumme väistämättä miettimään valintojemme vaikutusta myös muiden kuin oman maamme oloihin. Köyhät veljemme ja sisaremme, joita meidän tulee auttaa, asuvat paljolti Suomen ulkopuolella.

Pelkkä pyrkimys auttaa ei riitä. Pitää myös tehdä oikein. Talouspoliittisten valintojen hyvyyttä tai huonoutta pohtiessamme joudumme väistämättä ottamaan kantaa eettisten arvojemme ohella myös siihen, miten talous toimii. Ilman riittävää talousasioiden tuntemusta suositukset jäävät helposti löyhiksi; pahimmillaan niistä tulee jopa haitallisia.

Suomessa käydyssä globalisaatiokeskustelussa kuultaa usein taloustietämyksen vähäisyys. Ehkä eniten minua on hämmästyttänyt se, että maailmanlaajuinen kauppavaihto – siis globalisaatio – on monissa puheenvuoroissa nähty haitalliseksi köyhien maiden kannalta. Kehittyviä talouksia kehotetaan siksi jättäytymään omaehtoisesti kansainvälisen kauppavaihdon ulkopuolelle tai kansainvälisten markkinoiden toimintaa halutaan vaikeuttaa keinotekoisin estein ja rajoituksin. Erityisen innokkaasti on vaadittu kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden säännöstelyä joko pääomanliikkeille asetettavin määrällisin rajoituksin tai valuutanvaihdolta perittävällä verolla.

Tällaisia suosituksia voi minusta hyvin verrata "paastoamiseen säkkivaatteeseen pukeutumalla"; suositusten tarkoitus saattaa olla hyvä mutta ne eivät ole hyödyllisiä. Löperöitä suosituksia löytyy pappienkin puheenvuoroista. Tuskin kukaan pahastuu, jos rohkenen sanoa, että mielestäni piispojenkin puheenvuoro jäi sen alussa olleen Jesajan sitaatin jälkeen latteaksi.

***

Kaikki kokemukset osoittavat, että ulkomaankaupalle avautuneilla ja kauppaa käyvillä talouksilla on hyvät mahdollisuudet kasvaa nopeasti. Kiinan, Intian ja muiden Aasian maiden nopea vaurastuminen viime vuosina osoittaa ulkomaankaupan potentiaalin köyhyyden vastaisessa taistelussa. Näiden köyhien maiden nopean talouskasvun myötä maailman tulonjako on jo tasoittunut merkittävästi. Globalisaatiokehityksen ulkopuolelle jättäytyneiden maiden talouskehitys on sitä vastoin ollut poikkeuksetta surkea.

1900-luvun alkupuolella ja joissakin maissa jopa vielä 1970-luvulla markkinatalouksien pelättiin laajalti ajautuvan pysyvään taloudelliseen taantumaan ainakin ilman julkisen vallan laajamittaista ja suoraa asioihin puuttumista. Tämä kasvupessimismi pohjautui yhtäältä kokemuksiin suuresta lamasta ja yleensäkin maailmansotien välisen kauden hitaasta kasvusta ja toisaalta marxilaisen ajattelun suosion nousuun vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Kokemukset erilaisista talousjärjestelmistä kahden tai kolmen viime vuosisadan ajalta, johon ajanjaksoon nykyinen globalisaatiojaksokin sisältyy, ovat kuitenkin osoittaneet pelot ja toiveet itsensä tuhoavasta markkinataloudesta perusteettomiksi; päinvastoin, kasvu ja uusiutumiskyky ovat historiallisen kokemuksen valossa nimenomaan markkinataloudelle ominaisia piirteitä. Kapitalistisen talouden dynaamisen luonteen huomasivat luultavasti ensimmäiseksi ns. itävaltalaiseen koulukuntaan kuuluneet taloustieteilijät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa; yksi heistä, amerikkalaistunut Joseph Schumpeter kuvasi vuonna 1942 englanniksi julkaistussa teoksessaan "Capitalism, Socialism and Democracy" kapitalistisen talouden muutoksen luonnetta sittemmin kuuluisaksi tulleella termillä "luova tuho".

Markkinatalouden voima on siinä, että se kykenee luomaan aitoa talouskasvua. Tällöin talouspolitiikan kysymykset eivät ole kokonaan tai edes ensisijaisesti tulonjaon kysymyksiä, siis nollasummapelejä, kuten ne väistämättä pyrkivät olemaan staattisessa taloudessa. Jakopolitiikan asemesta kasvavassa taloudessa on tärkeää harjoittaa sellaista politiikkaa, joka tarjoaa mahdollisimman paljon jaettavaa kaikille osapuolille. Tämä yksinkertainen asia on yllättävän vaikea ymmärtää. Rikkautta nähdessämme kuvittelemme helposti, että se on tavalla tai toisella varastettu köyhiltä. Globalisaatiokeskustelussakin maailman epätasaista tulonjakoa selitetään siten usein riistolla tai teollisuusmaiden imperialistisella menneisyydellä. Tämä on erittäin epäuskottava selitys köyhien maiden nykyiseen köyhyyteen ja vielä epäuskottavampi selitys rikkaiden maiden nykyiseen rikkauteen.

Markkinataloudella on toisaalta se heikkous, ettei se kykene tuottamaan yleistä, kaikille ja aina tasaisesti tulevaa hyvinvoinnin lisäystä. Päinvastoin, taloudelliseen kehitykseen liittyy väistämättä erilaisia tilapäisiä kasvukipuja. Suhdannevaihtelujen ohella kasvukipuja aiheuttavat talouden rakennemuutokset. Vauraimmankin yhteiskunnan taloudelliset voimavarat ovat rajalliset. Uusia toimialoja ja uusia työpaikkoja voi siksi syntyä vain jos vanhat toimialat kuihtuvat ja vanhat työpaikat kuolevat. Schumpeterin ajatuksen mukaan tuho eli talouden kasvukivut ja uusien, entistä tuottavampien työpaikkojen luominen ovat siis saman kasvuprosessin kaksi eri puolta.

***

Rakennemuutosten kouriin joutuville muutokset saattavat olla piinallisia ja siksi on ymmärrettävää, että politiikassa jatkuvasti joudutaan pohtimaan keinoja muutosten lievittämiseksi tai niiltä suojautumiseksi.

Etenkin Yhdysvalloissa monet ihmiset haluaisivat suojata työpaikkoja rajoittamalla halvan työvoiman maista tulevaa tuontia. Tämä politiikka merkitsisi toteutuessaan paluuta sodan jälkeisen ajan korkeisiin suojatulleihin tai muihin tuonnin esteisiin. Vaatimukset tuonnin rajoittamisesta lisääntyvät Yhdysvalloissa yleensä aina vaalien alla, ja keskustelun viimeaikainen vilkastuminen on ymmärrettävää osaksi tästä näkökulmasta. Toisaalta vaatimuksilla on sikäli ymmärrettävä tausta, että Yhdysvaltain vaihtotase eli viennin ja tuonnin erotus on muuttunut voimakkaasti alijäämäiseksi. Tähän on vaikuttanut erityisesti kauppa Kiinan ja muiden Aasian kehittyvien talouksien kanssa. Näillä mailla on Yhdysvaltain kaupassaan suuri ylijäämä.

Vaihtotaseen epätasapainoon on viime vuosina vaikuttanut maiden raha- ja finanssipolitiikka. Yhdysvalloissa on tuettu kotimaista kysyntää vahvasti raha- ja finanssipolitiikalla. Samalla Aasian maat ovat omaksuneet vientivetoisen kasvustrategian. Maat ovat pyrkineet säilyttämään vientinsä hintakilpailukyvyn Yhdysvaltain markkinoilla ja tätä varten estäneet valuuttainterventioilla valuuttojaan vahvistumasta dollariin nähden.

Toinen, rakenteellisempi syy Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämän syntyyn on se, että toisen maailmansodan jälkeen etenkin teollisuustuotteiden kaupan esteitä - korkeita tullitariffeja, tuontikiintiöitä ja tuontitavaroilta perittäviä erillisveroja - on purettu asteittain monenkeskisissä ja kahdenvälisissäkin kauppaneuvotteluissa. Tämän kauppapolitiikan taustalla olivat epäilemättä alun perin ensimmäisen maailmansodan jälkeiset karvaat kokemukset. Tuolloin kaupan esteiden asteittainen lisääminen johti vähitellen taloudelliseen ja poliittiseen eristäytymiseen, talouskasvun tyrehtymiseen, suurten maiden ympärille syntyneisiin voimablokkeihin ja lopulta toiseen maailmansotaan.

Kaupan esteiden purkamisen seurauksena teollisuustuotteiden tuontitullit ovat kaikissa teollisuusmaissa alentuneet keskimäärin melko kohtuulliselle tasolle. Yhdysvalloissa teollisuustuotteiden tullitariffi on vain 2,4 % tuonnin arvosta. Tuontisuojan purkamisen seurauksena Aasian maat ovat päässeet myymään tuotteitaan enenevästi Amerikan vauraille markkinoille, joilla kysyntä on kasvanut nopeasti.

Tuontisuojan pystyttäminen teollisuusmaiden työpaikkojen suojelemiseksi on ymmärrettävää, vaikkakin moraalisesti ja taloudellisesti tuskin hyväksyttävää. Kyse on selkeästi yksityisten intressien puolustamisesta yhteisen edun kustannuksella. Teollisuusmaiden markkinoiden säilyminen avoimina on tärkeää erityisesti köyhille maille. Teollisuusmaiden ja etenkin Yhdysvaltain vauraiden ja nopeasti kasvavien markkinoiden avautuminen on ollut ja on edelleen välttämätön edellytys teollistuvien maiden viennin varaan pohjanneen kasvustrategian onnistumiselle. Köyhien maiden mahdollisuudet irtaantua köyhyydestä perustuvat lähes kokonaan tai kokonaan kansainvälisten markkinoiden avoimuuteen. Uudet merkittävät esteet teollisuusmaiden kanssa käytävälle kaupalle olisivat näiden maiden talousnäkymille yksinkertaisesti tuhoisia.

Suomessa vapaakaupan periaatteellinen merkitys yleensä ymmärretään varsin hyvin. Todella kummallinen piirre Suomessakin käydyssä globalisaatiokeskustelussa on kuitenkin ollut se, että – nähtävästi Yhdysvalloista saatujen virikkeiden pohjalta – jopa kehitysmaaystävällisiksi tarkoitetuissa puheenvuoroissa tavaroiden ja palvelusten vapaata kauppaa on pidetty kielteisenä asiana. Kokemukset ovat kuitenkin osoittaneet selvästi, että köyhyydestä ovat päässeet irtaantumaan nimenomaan ne maat, jotka ovat avautuneet tehokkaasti kansainväliselle kaupalle. Tällä tavalla Suomikin aikanaan vaurastui.

***

Vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaate sisältyy oleellisena osana EU:n talouspolitiikan perusteisiin. Avoimen markkinatalouden periaate näkyy tietenkin selvimmin EU:n sisämarkkinoilla. Vienti- ja tuontitullit ja vaikutukseltaan vastaavat maksut ovat kiellettyjä jäsenvaltioiden välillä. Tavaroiden osalta sisämarkkinoiden luomisessa EU on jo onnistunut melko pitkälle. Suhteessa kolmansiin maihin noudatetaan yhteistä tullitariffia.

Kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa EU on merkittävä voima. Kauppapolitiikassa Suomi voinee vastata parhaiten globalisaation haasteisiin EU:n kautta. Tätä kautta meillä on mahdollisuus vaikuttaa maailmanlaajuisiinkin neuvotteluihin. Yksin toimiessamme vaikuttamismahdollisuutemme jäisivät sangen rajallisiksi. Yksi merkittävä etu yhteisestä kauppapolitiikasta ja EU:hun kuulumisesta on myös se, että yrityksiämme ei voida syrjiä nyt yhtä helposti kuin jos olisimme EU:n ulkopuolella.

EU on profiloitunut vapaakaupan puolustajaksi erityisesti monenkeskisissä neuvotteluissa, mutta jossain määrin se on vähentänyt teollisuustuotteiden kiintiöitä ja tullimaksuja yksipuolisestikin joistakin kehittyvistä maista tuotavilta tuotteilta. Yleisesti ottaen EU muodostaakin melko avoimen alueen tavaroiden ja palvelusten kaupassa kolmansiin maihin nähden. Erityisesti pääoman liikkeiden suhteen EU on hyvin vapaa alue. Käytännöllisesti katsoen kaikki pääomien liikkeiden rajoitukset on poistettu paitsi jäsenmaiden, myös jäsenmaiden ja kolmansien maiden väliltä.

Joiltakin osin EU:n vapaakauppamyönteisyys on kuitenkin näennäistä. EU:n keskimääräinen tullitariffi teollisuushyödykkeille, 4,2 %, on selvästi paitsi Yhdysvaltain myös teollisuusmaiden keskiarvoa korkeampi. Lisäksi jäljellä olevista teollisuustuotteiden tariffeista korkeimmat kohdistuvat paljolti sellaisiin työvaltaisen teollisuuden tuotteisiin, joilla on suuri merkitys kehittyvien maiden talouksille.

***

Paljon merkittävämpi poikkeama vapaakaupan periaatteista ovat maataloustuotteet. Näiden suhteen sekä EU-maat että monet muutkin teollisuusmaat harjoittavat hyvin rajoittavaa kauppapolitiikkaa. Teollisuusmaissa maataloustuotteiden keskimääräinen tariffi on vajaat 16 prosenttia. Euroopan maissa keskimääräinen tullitariffi maataloustuotteille on yli 22 prosenttia. Se on alhaisempi kuin Japanissa mutta selvästi korkeampi kuin Yhdysvalloissa.

Jäljellä olevien teollisuustuotteiden kaupan esteiden poistaminen edessä olevissa kauppaneuvotteluissa on tärkeä tavoite kehittyvien maiden ja nousevien markkinatalousmaiden kannalta. Selvästi tätä tärkeämpi asia on kuitenkin maataloustuotteiden kauppa. Aikaisemmissa, paljolti teollisuusmaiden dominoimissa kauppaneuvotteluissa maataloustuotteet jätettiin lähes kokonaan sopimusten ulkopuolelle ja siksi maataloustuotteiden kauppa muodostaa edelleen huomattavan poikkeuksen muuten jo varsin vapaassa ulkomaankaupassa.

Kehittyvien maiden maataloustuottajat kohtaavat teollisuusmaihin viedessään monenkertaisen – neljästä seitsemään kertaa suuremman – suojelun tason teollisuustuotteiden tuottajiin verrattuna. Myös kehittyvissä maissa maataloutta suojataan suojatullein; tuontitullien taso on jokseenkin sama niissä kuin rikkaissa talouksissa. Kun kuitenkin kolme neljännestä maailman elintarvikekaupasta käydään teollisuusmaiden kesken ja tuotantotukia käytetään laajamittaisesti vain teollisuusmaissa, nimenomaan näiden maiden politiikka on avainasemassa maataloustuotteiden kaupan vääristymiä purettaessa.

Tuotantotuki teollisuusmaissa on arvioitu noin 330 miljardiksi dollariksi, josta yli kaksi kolmannesta menee suoraan tuottajille. Tuen vuoksi rikkaissa maissa harjoitetaan maailmanmarkkinoille dumpattavaa maatalouden ylituotantoa ja tätä kautta estetään köyhien maiden tuottajien mahdollisuuksia kilpailla reilusti teollisuusmaiden ulkopuolisillakin markkinoilla.

Sokerin tuottajia tuetaan EU:ssa, Japanissa ja Yhdysvalloissa tuontikiintiöiden, tullitariffien ja tuotantotukien yhdistelmällä siten, että tuottajat saavat näissä maissa enemmän kuin kaksinkertaisen maailmanmarkkinahinnan. Teollisuusmaiden hallitukset tukevat pelkästään sokerin tuotantoa yli 6 miljardilla dollarilla, eli summalla, joka on jokseenkin yhtä suuri kuin kaikkien kehittyvien maiden koko viennin arvo. Pahoissa talousvaikeuksissa kamppaileva Japani tukee kotimaista riisin tuotantoa määrällä, joka vastaa 700 prosenttia tuotantokustannuksista maailmanmarkkinahinnoilla. Tehoton kotimainen tuotanto syrjäyttää Intian, Thaimaan, Vietnamin ja muiden köyhien maiden tuotantoa.

Teollisuusmaiden maatalouspolitiikka on maailmanlaajuisesti arvioiden erittäin epäoikeudenmukaista. Se tekee rikkaista entistä rikkaampia ja kaikkien köyhimmistä entistä köyhempiä. Enemmän kuin 70 prosenttia rikkaiden maiden maataloustuesta suuntautuu suurtuottajille. Tuottajien elintaso on Japanissa ja EU:ssa tuntuvasti ja Yhdysvalloissakin jonkin verran väestön keskimääräistä elintasoa korkeampi. Keskimäärin ottaen teollisuusmaiden maatalouspolitiikka siis lisää kansalaistensa tuloeroja. Koko maailman tulonjaon näkökulmasta politiikan epäoikeudenmukaisin seuraus on kuitenkin maailmanmarkkinahintojen painuminen keinotekoisen alhaisiksi ja rikkaiden maiden markkinoiden sulkeutuminen köyhien maiden usein hyvin köyhiltä tuottajilta.

Suurin osa, ehkä noin 70 prosenttia maailman köyhistä ansaitsee elantonsa maataloudesta. Näköpiirissä ei ole sellaista rakennemuutosta, että kaikki nämä ihmiset voitaisiin työllistää lähivuosina maatalouden ulkopuolella. Maataloustuotteiden kaupan vääristymien poistaminen on luultavasti ainoa keino, jolla voimme auttaa tehokkaasti maailman köyhien viljelijöiden suurta enemmistöä.

Maailmanpankki on tehnyt joitakin suuntaa-antavia laskelmia siitä, mitä seurauksia olisi köyhien maiden asemaa parantavasta monenkeskisestä kauppasopimuksesta. Näissä laskelmissa oletettiin, että teollisuusmaat alentaisivat teollisuustuotteiden keskimääräisen tullitariffin nykyisestä runsaasta kahdesta prosentista yhteen prosenttiin ja maataloustuotteiden tullitariffin nykyisestä 16 prosentista keskimäärin kuuteen prosenttiin. Tähän sisältyy oletus joidenkin tariffien poistamisesta kokonaan.

Laskelmien mukaan sekä teollisuusmaat että kehittyvät maat hyötyisivät suuresti tariffien alentamisesta; suurin osa, noin kaksi kolmannesta hyödystä saavutettaisiin maataloustuotteiden tuonnin esteitä vähentämällä. Nykyrahassa arvioiden kokonaishyöty olisi vuoteen 2015 mennessä teollisuusmaille lähes 200 ja kehittyville maille lähes 350 miljardia dollaria. Kehittyvien maiden osalta tämä vastaisi lähes 3 prosenttia kokonaistuotannosta. Teollisuusmaidenkin kokonaistuotanto kasvaisi edellistä vähemmän, ehkä noin 0,7 prosenttia. Sivumennen sanoen tämä sama luku on Suomessa ja muissakin teollisuusmaissa asetettu kehitysavun pitkän aikavälin tavoitteeksi. Jos kehitysavun lisäämisen asemesta – joka sekin saattaa olla tarpeeseen – sallisimme köyhien maiden maataloustuottajien myydä tuotteitaan markkinoillamme, voisimme antaa kehitysapuun kaavaillut rahat omille köyhillemme ja siitä huolimatta auttaisimme kehitysmaiden köyhiä vähintään yhtä paljon.

Tämänkaltaiset laskelmat ovat tietenkin vain suuntaa-antavia. Ne antavat kuitenkin oikean kuvan siitä, että kaupan esteiden poistamisesta hyötyvät sekä kehittyneet että kehittyvät taloudet. Vaikka kaupan esteiden purkamisesta hyötyisivät keskimäärin sekä teollisuusmaat että kehittyvät maat, kaikki teollisuusmaiden asukkaat eivät kuitenkaan hyötyisi. Erityisesti Japanissa ja EU-maissa maataloustuotannon määrä - ja samalla viljelijöiden tulot - alenisi, Euroopassa Maailmanpankin laskelmien mukaan lähes kolmanneksella. Sopeutumiskustannusten ja maataloustuottajien kaikissa teollisuusmaissa tehokkaan edunvalvonnan takia nykyistä politiikkaa on vaikea muuttaa.

***

'Luova tuho' kuvaa hyvin tämän hetken todellisuutta teollisuusmaiden työmarkkinoilla. Tuhon yksi olomuoto, yritysten konkurssit, ei juuri tällä hetkellä vaikuta erityisen ajankohtaiselta. Uutisissa kerrotaan sitä vastoin jatkuvasti irtisanomisista ja työpaikkojen vähennyksistä. Osa työpaikkojen vähennyksistä on tehty pakon edessä, viimeisenä vaihtoehtona välttää yrityksen konkurssi. Kuitenkin myös voittoa tuottavat yritykset ovat vähentäneet työpaikkojaan.

Suomessa ymmärretään varsin hyvin, että teollisuustuotteiden kaupan rajoitukset olisivat levitessään tuhoisia omalle hyvinvoinnillemme, eikä merkittäviä vaatimuksia suojella työpaikkoja kaupan esteitä lisäämällä ole täällä juuri esitetty. Sitä vastoin työpaikkojen suojelemiseksi on esitetty työntekijöiden irtisanomissuojan parantamista. Suomessa irtisanomissuoja on joihinkin muihin Euroopan maihin verrattuna melko alhainen. Kun irtisanomiset ovat usein hyvin traumaattinen kokemus irtisanotuille ja heidän läheisilleen, tällaiset vaatimukset ovat tavallaan hyvin ymmärrettäviä. Uskoisinkin, että joillakin tahoilla irtisanomissuojan parantamisen odotetaan tai ainakin toivotaan kuuluvan luontevana osana Suomen tulevaan globalisaatiostrategiaan.

Hyvässäkin työllisyystilanteessa uutisissa kerrotaan enemmän irtisanomisista kuin uusista työpaikoista. Osaksi tämä johtuu siitä, että uutisia ovat oikeastaan vain huonot uutiset. Lisäksi työpaikkoja vähentävät suuret, hyvin tunnetut yritykset, kun taas uudet työpaikat luodaan paljolti uusissa ja pienissä yrityksissä. Ydinvoimalan tapaiset suurhankkeet ovat uusien työpaikkojen syntymisen kannalta nykyisin enemmän poikkeus kuin sääntö. Pelkästään uutisia seuraamalla meno työmarkkinoilla saattaa siis vaikuttaa harhaanjohtavan armottomalta. Työvoimatilastot antavat työllisyystilanteesta luotettavamman kuvan, mutta niilläkin on taipumusta laahata toteutuneen kehityksen perässä. Uusia yrityksiä tilastoviranomaisetkaan eivät tavoita, kun taas työpaikkojen vähennykset vanhoissa yrityksissä tulevat asianmukaisesti tilastoiduiksi.

Puuttumatta siihen, kuinka vahvan ja millaisen työntekijöiden irtisanomissuojan tulisi olla, irtisanomissuojan parantaminen saattaa mielestäni olla vaarallinen keino vastata globalisaation haasteisiin. Sen avulla voidaan säilyttää joksikin aikaa joitakin jo olemassa olevia työpaikkoja, mutta työllisyysongelman todelliseksi ratkaisuksi siitä ei ole. Olemassa olevien työpaikkojen suojeleminen irtisanomissuojaa parantamalla ei millään tavoin hillitse kansainvälisiä kilpailupaineita. Siksi kannattavakaan yritys ei pysy pitkään kannattavana, jos se joutuu jatkuvasti pitämään palkkalistoillaan ylimääräistä työvoimaa. Työvoiman vähentäminen kannattavistakin yrityksistä saattaa vaikuttaa armottomalta menolta, mutta pitemmän päälle vielä armottomampaa on työllistää tarpeetonta työvoimaa.

Korkea työllisyys ja talouden vauraus voidaan säilyttää vain luomalla uusia, tuottavia työpaikkoja, ei pitämällä kiinni vanhoista tuottamattomista työpaikoista. Liian tiukka irtisanomissuoja heikentää uusien työpaikkojen luomista, koska se vähentää yritysten mahdollisuuksia sopeutua muutoksiin joustavasti. Jos yrityksen pitää tarjota kaikille uusille työntekijöilleen pysyvä työpaikka, se merkitsee että uusi työntekijä tai toimihenkilö tulee pystyä työllistämään kaikissa tapauksissa koko työuran ajan. Globalisaation alati muuttuvissa paineissa yritykset joutuvat miettimään tarkkaan, onko niillä varaa tähän.

Kuten aikaisemmin jo sanoin, pidän myös vanhojen toimialojen suojelua kilpailevalta tuonnilta ehdottomasti sekä meidän itsemme että kehittyvien maiden kannalta huonona tapana vastata globalisaation haasteisiin. Pitkän päälle ainoa tapa huolehtia talouden työllisyydestä, ja siis vastuunalaista ja eettisesti kestävää politiikkaa, on pitää huoli siitä, että talouteen luodaan jatkuvasti uusia tuottavia työpaikkoja.

***

Hyvin samanlaiset talousongelmat kuin Suomessa ovat vaivanneet lähes kaikkia muitakin Euroopan maita, useimmissa jopa Suomea kärjistyneempinä. Tilastoissa nämä vaikeudet ovat näkyneet kokonaistuotannon alhaisena kasvuna ja korkeana työttömyysasteena. Euroopan maiden keskeinen talouspoliittinen haaste onkin päästä eroon pitkään kestäneestä hitaasta talouskasvusta ja korkeasta työttömyydestä. Tätä varten tarvitaan kilpailukykyinen ja dynaaminen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Tämä on pähkinänkuoressa EU:n vuonna 1990 hyväksytty niin sanottu Lissabonin strategia, joka itse asiassa on sama kuin EU:n globalisaatiostrategia. Ensi vappuna tapahtuva EU:n laajentuminen Itä- ja Keski-Eurooppaan on myös omiaan edistämään yhteisön syvimpien tavoitteiden saavuttamista.

Suomen globalisaatiostrategialle jäsenyys Euroopan unionissa muodostaa merkittävän puitteen. Yhteismarkkinat sekä yhteinen kauppa- ja maatalouspolitiikka, joita kaikkia olen tässä puheenvuorossani sivunnut, ovat EU-jäsenyyden mukanaan tuomia merkittäviä asioita. Merkittävä asia on myös yhteinen rahamme euro. Haluaisin tässä yhteydessä kiinnittää huomiota erityisesti kahteen siihen liittyvään asiaan, joiden uskon olevan tärkeitä ja myönteisiä globalisaation tuleviin haasteisiin vastattaessa, nimittäin Euroopan keskuspankkia ympäröivän vakauden ilmapiiriin ja Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentymiskehitykseen.

***

Selvä ja välitön vaikutus rahaliiton syntymisestä oli euromaiden keskinäisten valuuttakurssivaihtelujen häviäminen vuoden 1999 alusta. Valuuttakurssiriskien vähentyminen on parantanut etenkin pienten yritysten mahdollisuuksia pärjätä Euroopan vientimarkkinoilla. Tätäkin tärkeämpää on se, että suurena valuuttana euro ei ole samanlainen helppo kohde spekulatiivisille valuuttahyökkäyksille kuin useimmat ellei kaikki edeltäjävaluuttansa. Se tarjoaa meille nyt ja tulevaisuudessa hyvän suojan valuuttamarkkinoiden keinottelupaineilta.

Yhteiseen rahaan siirryttäessä myös rahapolitiikasta tuli yhteistä. Yhteistä rahapolitiikkaa on nyt harjoitettu viisi vuotta. Saattaa olla vielä ennenaikaista arvioida sen onnistumista, mutta ensimmäiset vuodet ovat mennyt paremmin kuin tuskin kukaan osasi etukäteen odottaa tai edes toivoa. Alun vaikeista oloista huolimatta – viittaan tässä erityisesti voimakkaaseen kansainväliseen noususuhdanteeseen sekä öljyn ja muiden tuontihyödykkeiden kallistumiseen – EKP on onnistunut säilyttämään hintojen vakauden euroalueella säilyttämään tarvitsematta edes turvautua rahapolitiikassa koviin otteisiin. Tämä on osoitus siitä, että sen toiminta on ollut alusta alkaen uskottavaa. Uskottavan rahapolitiikan merkki on sekin, että euroalueen korot ovat olleet sekä nimellisesti että myös reaalisesti, siis inflaation huomioon ottaen, viime vuosina alhaisemmat kuin pitkiin aikoihin. Suomen taloushistoriassa on mentävä kultakannan vuosiin saakka ennen kuin löydämme yhtä alhaisia korkoja. Suhdannetilanteen muutoksen myötä korot saattavat nousta tulevaisuudessa, mutta erittäin todennäköisesti meidän ei tarvitse kärsiä sellaisista huippukorkeista koroista kuin esimerkiksi Suomessa 1990-luvun alkupuoliskolla.

Euroalueeseen osallistumisesta saamamme kokemukset näyttävät viittaavan siihen, että suuren valuutta-alueen ja vakaan rahapolitiikan luoma vakauden ilmapiiri tarjoaa kansalaisten ja yritysten suurelle enemmistölle pitemmän päälle paremmat lähtökohdat kuin pienen yksittäisen kansantalouden poliittisten paineiden ja valuuttaspekulaatioiden takia helposti tempoilevaksi muodostuva itsenäinen rahapolitiikka. Erityisesti suuri valuutta-alue ja rahaolojen vakaus näyttävät tarjoavan hyvän perustan pienten ja keskisuurten yritysten kasvulle ja kehitykselle. Globalisaation haasteisiin vastattaessa tämä on hyvä asia.

***

Euron käyttöönotto on vauhdittanut merkittävästi Euroopan rahoitusmarkkinoiden integraatiokehitystä. Osa euroalueen rahoitusmarkkinoista on euron myötä integroitunut jo lähes täydellisesti; esimerkiksi pankkien väliset vakuudettomat lyhyen rahan markkinat toimivat nykyisin kitkatta koko euroalueella. Edistystä on tapahtunut muillakin markkinalohkoilla.

Saavutetuista edistysaskeleista huolimatta euroalueen rahoitusmarkkinat ovat kokonaisuutena ottaen edelleen monessa suhteessa voimakkaasti lohkoutuneet valtioiden rajojen mukaisesti, ja muuttumisen aidosti yleiseurooppalaisiksi markkinoiksi voidaan katsoa olevan korkeintaan puolitiessä. Rahoitusmarkkinoiden yhdentymistä jarruttavat erilaiset kitkatekijät, jotka paljolti perustuvat kansallisten intressien lyhytnäköiseen puolustamiseen. Näistä kitkatekijöistä huolimatta olen optimistinen EU:n rahoitusmarkkinoiden yhdentymiskehityksen suhteen. Edut Euroopan laajuisista rahoitusmarkkinoista yksinkertaisesti ovat liian suuret, jotta voisimme jättää ne hyödyntämättä. Kansallisesti lohkoutuneiden rahoitusmarkkinoiden yhdistäminen yksiksi hyvin toimiviksi ja turvallisiksi eurooppalaisiksi rahoitusmarkkinoiksi parantaa merkittävästi eurooppalaisten yritysten mahdollisuuksia sopeuttaa toimintansa globalisaation edistymisen myötä syntyviin uusiin markkinaoloihin ja uusiin tuotantotapoihin.

Rahoitusmarkkinoiden kehittämistyö ja säätelyn yhtenäistäminen tarjoaa erinomaisen esimerkin siitä EU:n puitteissa tehtävästä tärkeästä mutta paljolti näkymättömiin jäävästä talouspoliittisesta yhteistyöstä, jolla on tulevan hyvinvointimme kannalta suuri merkitys. Tärkeätä on, että se säilytetään keskeisellä sijalla Euroopan unionin talouspoliittisessa yhteistyössä lähivuosina.

***

Hyvät kuulijat!

Globalisaatio koetaan usein vain ja pelkästään uhkaksi olemassa oleville työpaikoille ja hyvinvointivaltiomme olemassaololle. Tämä näkökulma on suppea ja defensiivinen. Olen tässä esityksessä koettanut tuoda globalisaatiokeskusteluun hieman avaramman näkökulman. Teollisuustuotteiden ja jossain vaiheessa myös maataloustuotteiden valmistuksen siirtyminen halvan työvoiman maihin epäilemättä on meillä uhka alhaisen tuottavuuden työpaikkojen säilymiselle. Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Suomesta on viime vuosikymmeninä jatkuvasti kadonnut työpaikkoja ja kokonaisia ammattikuntiakin, kun joidenkin tuotteiden tuotanto on joko loppunut kokonaan tai siirtynyt halvan työvoiman maihin. Samalla tilalle on kuitenkin tullut uusia, entistä korkeamman tuottavuuden työpaikkoja. Tämä muutos on ollut oleellinen työn tuottavuuden nousun mahdollistamiseksi, ja ilman sitä elintason nousu ei tietenkään olisi ollut mahdollista.

Globalisaation tämänhetkinen vaihe, väkirikkaiden ja vielä köyhien Aasian maiden liittyminen kansainväliseen työnjakoon on pelkästään uusi, joskin merkittävä askel Suomen ja muiden teollisuusmaiden jo pitkään jatkuneessa kehityksessä. Aasian maiden teollistuminen on tuonut koko maailmantalouteen valtavan määrän dynamiikkaa ja uusia mahdollisuuksia. Siihen liittyy tietenkin mahdollisuuksien ohella merkittäviä haasteita. Mielestäni olisi suuri virhe vastata näihin haasteisiin yrittämällä palata vanhoihin politiikkaratkaisuihin.

EU:n jäsenenä Suomen ei tarvitse vastata globalisaation haasteisiin yksin. Kun globalisaation haasteet ovat samat tai melkein samat kaikille EU:n jäsenmaille, näkisinkin EU-politiikan Suomen tärkeimmäksi instrumentiksi näihin haasteisiin varautumiseksi. Tämä sitäkin suuremmalla syyllä, kun globalisaatiokehityksen kannalta ehkä kaikkien oleellisimpien politiikkainstrumenttien osalta päätöksenteko on EU:ssa jo keskitetty yhteisötasolle.

Yhteinen rahapolitiikka, hyvin toimivat rahoitusmarkkinat ja dynaaminen talous omalta osaltaan tukevat paitsi EU:n kansalaisten myös koko maailmantalouden toimintaa. Globaalina toimijana EU pystyy myös vaikuttamaan neuvotteluissa maailmantalouden puitteisiin Yhdysvaltain rinnalla tasaveroisena vaikuttajana ja osaksi vastapuolenakin.

Maailman ja Suomenkin talouden jatkuvan suotuisan kehityksen turvaamiseksi on oleellista turvata tavaroiden ja palvelujen vapaa kauppa. Globalisaation haasteet eivät saa johtaa protektionistiseen politiikkaan. Vähäistenkin kaupan esteiden rakentaminen helposti johtaa vaikeasti hallittaviin, kaikkien osapuolten kannalta huonoihin prosesseihin. Etenkin köyhimpien maiden kannalta olisi tärkeää vähentää entisestään kaupan ja erityisesti maataloustuotteiden kaupan esteitä.

Oloissa, joissa tuotantorakenne muuttuu voimakkaasti, hyvin toimivat ja laajat rahoitusmarkkinat ovat tärkeitä talouden dynamiikan säilyttämiseksi. Yhteiseurooppalaisten markkinoiden näköpiirissä olevan syntymisen myötä meille suomalaisille avautuu ensimmäistä kertaa historiamme aikana mahdollisuus osallistua laajoille ja hyvin toimiville rahoitusmarkkinoille.

Makrotalouspolitiikka – siis raha- ja finanssipolitiikka – auttaa parhaiten globalisaation haasteisiin varautumista tarjoamalla vakaat puitteet yritystoiminnalle. Euroopan keskuspankin toimintaan liittyvä vakauden ilmapiiri on jo antanut tuloksia historiallisesti alhaisten korkojen muodossa. Finanssipolitiikassa Euroopan maiden tulisi saada julkinen taloutensa mahdollisimman pian vakaalle ja luotettavalle kannalle paitsi globalisaation myös ikääntyvän väestön tuomien haasteiden takia. Suomessa julkinen talous on paremmassa kunnossa kuin monessa muussa EU-maassa. Tästä huolimatta kohtuullisen hyvän tasapainon säilyttäminen tulee olemaan haaste etenkin valtiontaloudessa.

Budjettipolitiikan ohella suurimmat kansalliset politiikkahaasteet liittyvät rakennepolitiikkaan. Korkean työllisyyden ja hyvinvoinnin säilyttäminen muuttuvissa oloissa edellyttää hyvin toimivia ja joustavia tuotantorakenteita. Tulee olla uskallusta uusiutua ja kehittyä.