Pankinjohtaja Matti Louekosken puhe Itsenäisyyspäivän juhlassa Keravalla

Tal och intervjuer Tal tisdag 6.12.2005, kl. 0.00
Suomen hyvinvoinnin tila tänään kestää vertailun muiden johtavien läntisten demokratioiden kanssa. Maamme sijoittuminen kärkisijoille erilaisissa elintaso-, koulutus-, kilpailukyky-, korruptiopuhtaudessa ja muissa vertailuissa on herättänyt ihmettelyä, ihastusta ja kateuttakin naapureiden taholla. Vertailutuloksiin on syytä suhtautua viileän varovasti, mutta saavutuksiamme silti vähättelemättä.

Saavutuksemme eivät ole tulleet itsestään ja ilman ponnistuksia, jopa kärsimyksiä. Maan kohtalot ovat lisäksi aina olleet tiukasti sidoksissa koko maanosamme tapahtumiin – aina itsenäisyyden tunnustamisesta alkaen. Siksi monia meistä varmaankin on vaivannut puhe Suomesta Eurooppaan lähtemisestä ja siellä ”jossakin Euroopassa” tapahtuneista asioista. Aivan kuin Suomi olisi Euroopan ulkopuolella. Suomi on aina ollut osa Eurooppaa, on sitä tänään ja elää vastaisuudessakin maanosamme ja muun kansainvälisen yhteisön täysivaltaisena jäsenenä sen yhdessä hyväksymin ehdoin.

EMU:un kuuluva Suomi on tosiaankin toisenlainen maa kuin se Suomi, joka itsenäistyi 88 vuotta sitten. Esim. elintasomme on nyt n 12-kertainen uuden itsenäisen valtion elinoloihin verraten. Samoin on toimintaympäristömmekin täysin muuttunut. EU:n ja EMU:n jäsenenä kuulumme vakaaseen ja turvalliseen valtioiden yhteisöön, jossa voimme keskittyä omaehtoiseen olojemme kehittämiseen ja jossa menestyminen riippuu ennen muuta osaamisestamme. Tähän tilanteeseen päätyminen ei ole tapahtunut ilman ponnisteluja ja taisteluakin.

Ryhtymättä laajemmin puhumaan sotiemme merkityksestä itsenäisyydellemme, voin todeta kansamme nykyisin ymmärtävän, kuinka ratkaisevaa on ollut tinkimätön puolustautuminen ulkopuolista aggressiota vastaan. Ilman dramatiikkaa osaamme myös tänään osoittaa kiitollisuutta sodan käyneelle sukupolvelle sen uhrauksista itse sodassa ja sen jälkeisessä välttämättömässä jälleenrakennustyössä.

Suomi on myös siinä suhteessa vapaa ja vapautunut maa, että olemme osanneet käydä läpi avoimesti historian vaikeitakin asioita ja tehneet sen surutyön, mikä on ollut tarpeen vapautumiseen kriisiaikojen henkisistä ja moraalisista rasitteista. Monilla Euroopan mailla tämä keskustelu on vielä käymättä. Viimeisimpänä vaiheena tätä prosessia meillä on nostettu näkyvästi esiin sotasyyllisyysasia. Senkin kipeän historiallisen vaiheen avoin analyysi on tarpeen tulehdusten poistamiseksi ja tulevaisuuden rakentamiseksi.

Kaksi viikkoa sitten arvovaltaisen järjestelytoimikunnan toteuttama sotasyyllisyysseminaari käsitteli asiaa perin pohjin eri näkökulmilta korkeatasoisten asiantuntija-alustusten pohjalta. Yhteisenä johtopäätöksenä seminaarissa todettiin koko hankkeen olleen poliittinen eikä juridinen prosessi, jossa voittaja saneli rangaistuksen sodan toiselle osapuolelle. Samassa seminaarissa – eräänlaisessa päätöspuheenvuorossa – ministeri Max Jakobson hyvin mieliinpainuvalla tavalla analysoi maamme tilaa viime sodan jälkeen. Hän kävi läpi lukuisien tosiasioiden ja numeroidenkin valossa Suomen oloja ankaran koettelemuksen jälkeen ja vertaili niitä muiden sotaa käyneiden maiden oloihin. Keskeistä oli myös maan henkinen tila sekä valmius aloittaa jälleenrakennus ja toipuminen edessä olevia aikoja varten. Suomi oli sittenkin kestänyt sodan aika hyvin. Siviiliuhrien määrä oli ollut suhteellisen pieni , 2700 h. Taisteluissa kaatuneita oli yhteensä n 74.000 ja haavoittuneita 270.000. Monissa muissa maissa suhteet olivat päinvastaiset. Esim. Neuvostoliitossa siviilejä lasketaan kuolleen n. 16 milj., mikä on yli kaksi kertaa menetettyjen sotilaiden määrään verrattuna. Suomessa armeija todellakin pystyi suojelemaan – raskaista menetyksistä huolimatta – maata ja kansaa.

Myöskään sodan jälkeistä sisäistä kansallista eheyttä ei pystytty erinäisistä yrityksistä huolimatta järkyttämään. Maa oli säilynyt vapaana ja oli moraalisesti terve ja valmis hakemaan paikkaansa muiden valtioiden joukossa. Kun sodassa oli oltu hävinneen Saksan rinnalla, vaikkakin sotaamme on pidetty erillissotana, oli paikan saaminen kansainvälisessä yhteisössä haastavaa. Max Jakobson kuvasi tilannetta sanomalla Suomen olleen kuin ”yksinäinen susi, joka hiljaa hiipien ja vaieten pyrki varmistamaan itsenäisen asemansa”.

Vasta paljon sodan jälkeen olemme Max Jakobsonin mukaan saaneet tietää, mikä oli jo sodan aikana ollut Stalinin näkemys sodan uudesta luonteesta. Keväällä 1945 sodan päättyessä hän oli sanonut Jugoslavian presidentille Titolle: ”Tämä sota ei ole samanlainen kuin aikaisemmat sodat. Se valta, joka miehittää tietyn alueen, tuo sinne oman poliittisen järjestelmänsä. Jokainen ulottaa poliittisen järjestelmänsä niin pitkälle, kuin sen armeijat pääsevät.” Puna-armeija ei päässyt Viipuria pidemmälle.

Kylmän sodan avoin syttyminen v 1948 merkitsi idän ja lännen asettumista vastakkain. Siinä tilanteessa Suomi vetäytyi Paasikiven johdolla sivuun ilmoittaen puolueettomuustahtonsa. Näin saavutimme Jakobsonin mukaan torjuntavoiton.