Pankinjohtaja Sinikka Salo: "Kylmä järki, lämmin sydän - talous hyvinvoinnin perustana" puheenvuoro Etelä-Pohjanmaan Sosiaali- ja terveysturvayhdistys ry:n 85-vuotisjuhlaseminaarissa

Puheenvuoro Etelä-Pohjanmaan Sosiaali- ja terveysturvayhdistys ry:n 85-vuotisjuhlaseminaarissa "Hyvinvoinnin edistämisen perusta ONNI & SISU" Seinäjoki 2.11.2007

Arvoisat kuulijat!

Haluan aivan aluksi esittää parhaimmat kiitokseni kutsusta Etelä-Pohjanmaan sosiaali- ja terveysturvayhdistyksen 85-vuotisseminaariin. Samalla haluan onnitella yhdistystä sen menestyksekkäästä ja poikkeuksellisen pitkästä toiminnasta.

Yhdistyksen perustamisen jälkeen Suomen kansantalous on kehittynyt ennennäkemättömän suotuisasti, mikä on tehnyt mahdolliseksi myös suuret edistysaskeleet sosiaalihuollon, terveydenhoidon ja muiden hyvinvointipalveluiden alalla. Tämän ansiosta Suomesta on tullut hyvinvointiyhteiskunta, jollaisesta yhdistyksen perustajajäsenet tuskin osasivat edes uneksia.

Hyvinvointiyhteiskunnalla on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa hyvin laaja kannatus. Sekä kansalaisten että poliittisten päätöksentekijöiden sydämet sykkivät lämpimästi sen puolesta. Pohjoismaat onkin usein nostettu esikuvaksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa viime aikoina käydyssä talous- ja sosiaalipoliittisessa keskustelussa.

Hyvinvointiyhteiskunnan oikeutuksesta ei juuri kiistellä. Olemme kuitenkin enenevästi huolestuneita siitä, voidaanko hyvinvointipalveluja kehittää tulevaisuudessa tai voidaanko ne edes pitää nykyisellään. Olemme toisin sanoen huolestuneita hyvinvointipalvelujen kestävyydestä.

Tämän seminaarin otsikko mainitsee kaksi hyvinvoinnin perustekijää, onnen ja sisun.

Hyvä onni on epäilemättä ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että hyvinvointipalvelumme ovat saavuttaneet nykyisen tasonsa. Mainitsen tässä tästä vain yhden esimerkin, nimittäin maailmantalouden kehityksen.

Maailmantalous on kehittynyt 1990-luvun alun jälkeen hyvin suotuisasti. Viime vuosina kokonaistuotanto on kasvanut noin viiden prosentin vuosivauhdilla. Tätä voidaan pitää korkeana kasvulukuna. Vaikka kansainvälinen korkeasuhdanne on kestänyt jo pitkään, inflaatio on pysynyt kurissa, lähinnä siksi että tuottavuuskehitys on ollut nopeaa ja markkinoille on tullut runsaasti Kiinassa ja muissa nousevissa talouksissa tuotettuja hyödykkeitä. Alhaisen inflaation ansiosta keskuspankkien ei ole tarvinnut puuttua talouskehitykseen tiukkaotteisella rahapolitiikalla, mikä on auttanut pitämään korot kasvuun nähden alhaisina.

Hyvinvointipalvelujen kehityksen kannalta olisi tietenkin toivottavaa, että onni olisi matkassamme myös tulevaisuudessa. Monelta osin edellytykset näyttävätkin hyviltä.

Maailmantalous saattaa kasvaa verraten nopeasti tulevaisuudessakin, koska kasvun perimmäisiä tekijöitä, teknologian ja kansainvälisen työjaon edistymistä, ei ole vielä lähimainkaan ammennettu loppuun. Suotuisan talouskehityksen suurimman uhan, sodan, riski on Euroopassa nyt pienempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Haluaisin kuitenkin varoittaa rakentamasta hyvinvointia hyvän onnen varaan. Talous- ja sosiaalipolitiikan suurimmat virheet tehdään tavallisesti noususuhdanteessa, jonka kuvitellaan jatkuvan ikuisesti. Suhdanteiden heikentyessä julkinen sektori joutuu turvautumaan palvelujen rahoituksessa verotulojen asemesta velkarahoitukseen. Näin voidaan turvata hyvinvointipalvelut joksikin aikaa. Ajan oloon velan ja korkomenojen lisääntyminen johtaa kuitenkin hyvinvointipalvelujen syrjäytymiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan umpikujaan.

Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee vankan taloudellisen perustan, ja etenkin sen pitemmän ajan kehitysnäkymiä hahmoteltaessa laaja, koko kansantalouden huomioon ottava näkökulma on välttämätön. Hyvinvoinnin puolustaminen edellyttää pitkäjänteistä politiikkaa. Kysymystä hyvinvointipalvelujen turvaamisesta ei siksi voi pitää pelkästään tahdon asiana, tai poliittisena tulonjakokysymyksenä.

Mielestäni olisi myös vaarallista jättää keskustelu hyvinvointipalvelujen tulevaisuudesta pelkästään hyvinvointialaa edustavien ihmisten haltuun. Näin sanoessani haluan kuitenkin korostaa, että todellisuudessa ristiriitaa taloudenpidon ja sosiaalisektorin välillä ei pitäisi ollakaan. Tiedetäänhän, että talous toimii tehokkaammin maissa, joissa sosiaaliturva ja siihen liittyvät palvelut ovat kunnossa kuin niissä maissa, joissa näin ei ole asianlaita. Tämä yhteys ei johdu pelkästään siitä selviöstä, että kunnossa oleva talous helpottaa hyvän sosiaaliturvan rahoittamista. Vuorovaikutus talouden toimivuuden ja sosiaaliturvan laadun välillä on ilmeisesti kaksisuuntainen. Monilta osin sosiaalimenot nimittäin saattavat parantaa taloudellisen toiminnan edellytyksiä, ja huonosti toimivat sosiaali- ja terveyspalvelut taas varmasti haittaavat koko kansantalouden kehitystä.

Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta olisi suureksi eduksi, jos tämän vastakkainasettelun sijaan keskityttäisiin rakentavaan keskusteluun siitä, miten tehokas tuotantoelämä ja sosiaalinen turvallisuus parhaiten voivat tukea toisiaan. Itse asiassa suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden haasteet, jotka ovat esitykseni aiheena, nimenomaan vaativat talouspolitiikka- ja sosiaaliturvanäkökulmien yhdistämistä yhdeksi kokonaisuudeksi. Siksi esitykseni otsikko, "Kylmä järki, lämmin sydän – talous hyvinvoinnin perustana" pyrkii viittaamaan juuri tarpeeseen puolustaa hyvinvointiyhteiskuntaa viisaasti.

Kun pyritään turvaamaan hyvinvointipalveluille vankka taloudellinen perusta, kaksi asiaa nousee mielestäni ylitse muiden.

Jos haluamme säilyttää laajat ja kattavat hyvinvointipalvelut myös tulevaisuudessa, meidän on huolehdittava siitä, että kansantalous on vakaa ja elinvoimainen ja julkinen talous terveellä pohjalla. Tällöin hyvinvointipalvelut voidaan rahoittaa turvautumatta kohtuuttomaan verotukseen, eikä väestön suuren enemmistön tarvitse turvautua toimeentulossaan työttömyys- ja sosiaaliturvaan.

Toiseksi haluan painottaa sitä, että julkiset palvelut tulee tuottaa tehokkaasti. Julkisia palveluja ja niiden tuotantoa tulee uudistaa ja kehittää jatkuvasti. Tavoitteena tulisi olla, että työn tuottavuus kasvaa julkisten palvelujen tuotannossa yhtä nopeasti kuin yksityisten palvelujen tuotannossa.

Suomen kansantalous on nyt hyvässä kunnossa

Suomen kansantalouden tämänhetkinen tila on hyvä. Näin voi sanoa myös, kun ottaa vertailukohdaksi muut kehityksessään pitkälle edenneet maat. Erityisesti muihin euroalueen maihin verrattuna Suomen kokonaistaloudelliset tunnusluvut ovat erinomaisia.

Kokonaistuotannon kasvu on ollut Suomessa viime vuosina nopeampaa kuin muissa euroalueen maissa, paitsi Irlannissa. Vaikka tuotannon kasvun odotetaan hidastuvan lähivuosina, sen ennakoidaan pysyvän edelleen euroalueen keskimääräistä kasvua nopeampana. Nopean talouskasvun myötä työllisyystilanne on kohentunut keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle, viime aikoina jopa hieman tätä paremmaksikin.

Nopeasta kasvusta huolimatta inflaatio on ollut viime vuosina Suomessa hitaampaa kuin euroalueella keskimäärin. Hintakilpailukykymme suhteessa muuhun euroalueeseen on siis vahvistunut. Vaihtotase on ollut tuntuvasti ylijäämäinen, eli tavaroiden ja palvelusten vienti on ollut tuontia suurempi.

Myös Suomen julkinen talous on hyvässä kunnossa. Tänä vuonna julkisen talouden ylijäämän suhteessa kokonaistuotantoon on arvioitu nousevan 4-5 prosenttiin. Tämä on enemmän kuin valtion kuluvan vuoden talousarviota laadittaessa oletettiin ja selvästi enemmän kuin muissa EU-maissa. Suomessa julkisen sektorin velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on noin 36 prosenttia eli selvästi vähemmän kuin useimmissa muissa EU15-maissa.

Sitä paitsi päinvastoin kuin useimmat muut maat, Suomi on varautunut ikääntymisen haasteisiin rahastoimalla osan tulevista eläkemenoistaan. Tämän ansiosta julkisen sektorin rahoitusvarallisuus on suurempi kuin julkinen velka. Suomen julkinen sektori on siis nettoluotonantaja.

Kaikkiaan Suomen kansantalouden ja julkisen talouden tilanne vaikuttaa siis tavattoman hyvältä. Muutama vuosikymmen tai edes vuosikymmen sitten tällaisesta tilanteesta tuskin uskallettiin edes uneksia.

Suomen julkisen talouden hyvä tilanne saattaa herättää kysymyksen siitä, onko julkinen säästäminen itse asiassa jo liiallista. Tällöin on kuitenkin huomioitava, että hyvästä lähtökohtatilanteesta huolimatta Suomen kansantalous ja julkinen talous ovat merkittävien haasteiden edessä. Tulevia näkymiä varjostaa ennen kaikkea väestön ikääntyminen, joka vaikuttaa lähivuosikymmeninä syvällisesti kansantalouden kasvuedellytyksiin, työmarkkinoihin ja julkiseen talouteen.

Eläkeikäisten määrä suhteessa työikäisten määrään kohoaa seuraavien kahden vuosikymmenen aikana Suomessa kansainvälisesti verraten erittäin nopeasti. Työikäisten eli 15–64-vuotiaiden määrä kääntynee laskuun jo lähivuosina ja työllistenkin määrä ensi vuosikymmenen puolivälissä. Vanhushuoltosuhteen, siis yli 65-vuotiaiden määrän suhteessa työikäisten määrään, odotetaan lähes kaksinkertaistuvan nykyisestä 24 prosentista 45 prosenttiin vuonna 2030.

Tämä väestökehitys merkitsee sitä, että vuoden 2015 jälkeen bruttokansantuotteen kasvu on ensisijaisesti tuottavuuden kasvun varassa. Tämän takia talouskasvun arvioidaan jäävän tulevaisuudessa keskimäärin 1½ prosenttiin vuodessa, eli puoleen siitä mitä se oli viime vuosisadalla.

Hyvinvointiyhteiskunnan haasteet: julkisen talouden tasapaino

Finanssipolitiikan lähivuosien viritystä arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota ensinnäkin siihen, että julkisen talouden tämänhetkinen suuri ylijäämä on tilapäinen, lähinnä kansantalouden noususuhdanteesta aiheutuva ilmiö. Julkisten menojen lisääminen nyt olisi suhdannepolitiikan näkökulmasta väärin ajoitettua, suhdannevaihtelua vahvistavaa finanssipolitiikkaa.

Suhdanteiden heikentyessä ylijäämä pienenee joka tapauksessa automaattisesti nykyisestään. Muutos saattaa olla tuntuva, jos ja kun maailmantalouden nykyinen pitkään jatkunut suhdannenousu päättyy.

Hallituksen julkisen talouden viitekehyksessä vuosille 2008–11 suhdannetilanteen muutos on huomioitu. Viitekehyksen taustalla olevan peruslaskelman mukaan valtiontalous muuttuu alijäämäiseksi vuonna 2010. Mikäli kuitenkin työllisyyttä pystytään lisäämään hallitusohjelmassa mainitulla 80 000 - 100 000 hengellä ja talouskasvu on keskimäärin noin prosenttiyksikön korkeampi kuin peruslaskelmassa, tavoite valtiontalouden noin yhden prosentin rakenteellisesta ylijäämästä vuonna 2011 – johon hallitus on sitoutunut - on saavutettavissa.

Julkisen talouden kehitys tänä vuonna on ollut parempi kuin viitekehyksessä on oletettu. Valtiontalouden yhden prosentin ylijäämätavoitteen uskottavuutta nakertaa kuitenkin hieman se, että työllisyyttä ja talouskasvua lisääviä uudistuksia ei ole täsmennetty. Vaarana on, että ne jäävät toteuttamatta tai niiden vaikutukset osoittautuvat toivottua heikommiksi. Ehkä edelleen uskottavin skenaario on se, että valtiontalous muuttuu lähivuosina alijäämäiseksi. Samalla koko julkisen talouden tila heikentyy.

Toisaalta viitekehyksen yhden prosentin ylijäämätavoitetta voi pitää ikääntymisen mukanaan tuomiin budjettihaasteisiin verrattuna melko kunnianhimottomana.

Väestön ikääntymisen myötä eläkemenot suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvavat. Väestön ikääntyminen näkyy myös julkisissa terveydenhoito- ja hoivamenoissa. Kaikkiaan ikääntyminen kohottaa julkisia menoja suhteessa bruttokansantuotteeseen vuosina 2010 - 2030 tuntuvasti eli ehkä noin 6-7 prosenttiyksikköä. Tämä aiheuttaa merkittäviä paineita julkisen talouden tasapainoa kohtaan.

Valtiovarainministeriö on useaan otteeseen arvioinut julkisen talouden rahoituspohjan pitkän aikavälin kestävyyttä. Näiden arvioiden mukaan julkinen talous muuttuu alijäämäiseksi 2020-luvun lopussa ja ajan oloon julkisen sektorin velkaantuneisuus alkaa kasvaa kiihtyvästi. Julkinen talous ei ole kestävällä pohjalla nykyistä politiikkaa jatkettaessa.

Jotta julkinen talous olisi kestävä pitkällä aikavälillä, finanssipolitiikan lähtökohtana kuluvan vuosikymmenen aikana tulisi olla valtiontalouden keskimääräisen ylijäämän pitäminen vähintään 1½-2 prosentin tasolla suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tällöin julkisen talouden ylijäämä suhteessa bruttokansantuotteeseen voisi olla keskimäärin vähintään 4 prosenttia, mitä IMF on useaan otteeseen suositellut.

Hyvinvointiyhteiskunnan haasteet: verotuksen keventäminen

Suomen kattavien hyvinvointipalvelujen ja julkisen talouden hyvän tilan kääntöpuoli on varsin kireä verotus. Julkisen sektorin osuus kansantalouden koko tulonmuodostuksesta on yli 50 prosenttia. Samoin kuin muissa Pohjoismaissa, yli puolet kansantalouden tuloista kiertää siis julkisen sektorin kautta.

Vaikka äänestäjät yleensä pitävät hyvinvointipalvelujen säilyttämistä verojen alentamista tärkeämpänä, ekonomistit ovat jo kauan kiinnittäneet huomiota korkean verotuksen talouden toimintaa vääristäviin vaikutuksiin. Myös työntekijöiden ja -antajien sosiaaliturvamaksut vaikuttavat samalla tavalla, vaikkakin työeläkkeiden sitominen työeläkemaksuihin, kuten Suomessa, saattaa osaltaan heikentää tätä vaikutusta.

Hyvinvointipalvelujen tulevaa taloudellista perustaa arvioitaessa tulisikin varautua siihen, ettei julkisen sektorin osuutta kansantalouden tuloista voi lisätä ainakaan tuntuvasti nykyisestään. Pikemminkin on painetta jatkaa edelleen etenkin ansiotulojen verotuksen keventämistä. Jos näin menetellään – mikä saattaa olla aiheellista kasvu- ja rakennepolitiikan kannalta – julkisten menojen kurissapitämiseen joudutaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota.

Hyvinvointiyhteiskunnan haasteita: työn tuottavuus

Työn tuottavuus on viime vuosina noussut nopeasti useimmissa kehittyneissä maissa ja erityisen voimakkaasti Yhdysvalloissa. Tämä on tapahtunut paitsi uuden kansainvälisen työnjaon myös uuden teknologian, erityisesti uuden tietoteknologian käyttöönoton ansiosta.

Tuottavuuden kasvu ei tapahdu itsestään. Tarvitaan uusia koneita ja laitteita, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on omaksua uudet ajattelu- ja toimintatavat. Samalla on luovuttava vanhoista toimintamalleista. Tämä ei yleensä ole helppoa. Menestyäkseen yrityksen tuleekin pystyä voittamaan välttämättömien uudistusten tiellä olevat lyhytnäköiset ammatilliset ja muut erityisintressit ja toteuttamaan välttämättömät uudistukset ajoissa. Yritys, joka ei kykene uusiutumaan, tuhoutuu. Näin vanhentuneet toimintamallit häviävät joka tapauksessa ajan oloon markkinavoimien toimesta.

Itävaltalais-amerikkalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter piti markkinatalouden kaikkein olennaisimpana piirteenä juuri tätä alati jatkuvaa uudistumisprosessia, jota hän kutsui luovaksi tuhoksi.

Uusi teknologia on avannut uusia mahdollisuuksia tuottavuuden kasvulle paitsi tietotekniikkaa valmistavilla toimialoilla myös tietotekniikkaa hyödyntävillä aloilla. Yksityiset palvelut kuten tukku- ja vähittäiskauppa ja rahoitustoiminta ovat olleet tämän kehityksen kärjessä. Mielenkiintoinen piirre viimeaikaisessa kehityksessä on palvelujen orastava globalisoituminen, mikä on tapahtunut paljolti uuden teknologian ansiosta.

Moniin muihin maihin verrattuna Suomen samoin kuin muidenkin Pohjoismaiden julkiset palvelut tuotetaan kohtuullisen tehokkaasti. Tämä on itse asiassa yksi Pohjoismaiden hyvinvointimallin menestyksen taustalla olevia tekijöitä. Suomessa julkisten palvelujen tuotanto tehostui merkittävästi 1990-luvulla, paljolti pakon edessä sen jälkeen kun taantuma ja pankkikriisi olivat ajaneet julkisen talouden raiteiltaan. Tästä huolimatta voidaan löytää paljon merkkejä siitä, että julkisten palvelujen tuotanto on Suomessakin melko tehotonta.

Julkisten palvelutuotantoyksiköiden välillä on suuria ja varsin pysyviä tehokkuuseroja, joita ei voida selittää olosuhdetekijöillä. On arvioitu, että sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottavuus voisi kasvaa 10 - 20 prosenttia, jos kaikki palvelut tuotettaisiin yhtä tehokkaasti kuin tämän hetken tehokkaimmissa yksiköissä.

Valtion taloudellinen tutkimuslaitos VATT on arvioinut, että päivähoidon, perus- ja lukiokoulutuksen sekä perusterveydenhuollon välitön säästövara suhteessa palvelumenoihin olisi keskimäärin viisi prosenttia, mikä tarkoittaa yhteensä yli 400 miljoonan euron säästöä julkiselle taloudelle. Jos erot kuntien välillä ovat samaa suuruusluokkaa muissakin hyvinvointipalveluissa, välitön säästöpotentiaali olisi yli kaksinkertainen.

Julkisen palvelutuotannon tehottomuuteen viittaa myös se, että työn tuottavuus on alentunut 1990-luvun lopun jälkeen. Kuntien terveydenhoito- ja sosiaalipalvelujen kokonaistuottavuus alentui Tilastokeskuksen tuoreen tuottavuustilaston mukaan 2000 - 2005 lähes kymmenellä prosentilla. Myös koulutuksessa tuottavuus alentui, joskin vähemmän.

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka luotettavasti hyvinvointipalvelujen todellista tuottavuutta voidaan mitata yksinkertaisilla tilastoluvuilla. Tarkoista numeroista voidaan tietenkin aina keskustella. Kun eri indikaattorit ja selvitykset antavat johdonmukaisesti samansuuntaisia tuloksia, johtopäätösten yleinen suunta on kuitenkin mielestäni kiistaton.

Yleiskuva julkisen sektorimme kyvystä uusiutua ja tehostaa toimintaansa on varsin kielteinen. Poikkeuksiakin tosin on, etenkin keskushallinnossa. Esimerkiksi verohallinto on ottanut käyttöön uutta teknologiaa onnistuneesti ja lisännyt tehokkuuttaan selvästi samalla kun palvelutaso on parantunut.

Jos tuottavuustrendit hyvinvointipalvelujen tuottamisessa jatkuvat nykyisellään, yhä suurempi osa työvoimasta joudutaan palkkaamaan julkiseen sektoriin. Eräiden arvioiden mukaan 2020-luvulla jo puolet työmarkkinoille tulevista työntekijöistä pitäisi työllistää julkisten palvelujen tuottamiseen. Tämä ei olisi suotavaa kehitystä ja joka tapauksessa julkisen sektorin työllisyysosuuden jatkuva kasvu kävisi ennemmin tai myöhemmin kestämättömäksi.

Palvelujen tehokkuus on minusta hyvinvointiyhteiskunnan kestävyyden ydinkysymys. On olennaista lisätä julkisten palvelujen tuottavuutta ja tuottavuuden kasvua erityisesti kunnallistaloudessa. Merkittävä ellei merkittävin tehostamisen kohde on terveydenhoitopalvelut.

Tuottavuuden lisääminen ja julkisten palvelujen tehostaminen ymmärretään valitettavan usein väärin. Kyseessä ei ole palvelujen laadun heikentäminen kuten julkisuudessa usein näkee esitettävän. Kyse on siitä, että laadukkaat palvelut tuotetaan tehokkaasti. Kyseessä ei ole myöskään työtahdin jatkuva kiristäminen ja työntekijöiden etujen huononnukset. Huonolla työvoimapolitiikalla kuten pätkätöillä, joihin juuri julkinen sektori usein syyllistyy, ei voida lisätä työn tehokkuutta.

Pikemminkin tuottavuutta tulisi parantaa lopettamalla tarpeettomiksi tulleiden töiden tekeminen, keskittymällä olennaisiin tehtäviin ja suorittamalla nämä mahdollisimman tehokkaasti ja vähin kustannuksin. Julkisten palvelujen oikean sisällön ja mitoituksen ohella on välttämätöntä varmistaa voimavarojen mahdollisimman tehokas kohdentaminen ja käyttö sekä tarvittavan työvoiman saanti tulevaisuudessa.

Suurimmat säästöt ovat todennäköisesti saatavissa palvelujen organisoinnissa. Palvelujen tuotantoa voidaan tehostaa mm. turhaa byrokratiaa karsimalla, kunta- ja palvelurakenteita uudistamalla, seutuyhteistyöllä ja verkottumisella. Mittakaava- ja erikoistumisetuja sekä yhteispalvelua voidaan hyödyntää.

Uuden teknologian myötä ovat avautuneet suuret mahdollisuudet työn tuottavuuden lisäämiseksi myös julkisessa sektorissa. Monessa maassa, myös Suomessa, julkinen sektori on investoinut uuteen tietotekniikkaan laajamittaisesti ja tältä osin voidaan katsoa, että tekniset edellytykset tuottavuuden kasvulle ovat olemassa. Näitä mahdollisuuksia ei ole kuitenkaan hyödynnetty lähellekään täysimääräisesti.

Osana julkisen palvelun tehostamispyrkimyksiä yksityisen sektorin osuutta julkisten palvelujen tuottamisessa todennäköisesti vahvistetaan tulevaisuudessa eri tavoin. Myös julkisen sektorin toimintaa joustavasti täydentävien järjestöjen ja ns. kolmannen sektorin merkitys julkisten palvelujen tuottamisessa on todennäköisesti lisääntymässä.

Johtopäätöksiä

Hyvät kuulijat!

Sosiaali- ja terveysala tulee olemaan suurten haasteiden edessä lähivuosikymmenien aikana. Emme varmaankaan osaa tällä hetkellä arvioida oikein kaikkia tulevia kehityslinjoja. Varmaa kuitenkin lienee se, että hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi joudutaan tekemään työtä laajalla rintamalla. Talouspolitiikkamme menestystä tulevaisuudessa mitataankin varsin pitkälle sillä, miten onnistumme säilyttämään uusissa, entistä haastavammissa oloissa hyvinvointimallimme perusperiaatteet.

Kaikkein keskeisin kysymys hyvinvointivaltion taloudellisen perustan turvaamisessa on julkisten palvelujen tehokkuus. Useat seikat viittaavat siihen, että julkiset palvelut tuotetaan nyt tehottomasti. Tämän vuosikymmenen aikana palvelujen tehottomuus on lisääntynyt entisestään, joten paineet palvelujärjestelmän uudistamiseen ovat suuret.

Tuottavuuden kohottaminen työvoimavaltaisissa hyvinvointipalveluissa on vaikeaa. Kuitenkin uusi teknologia on avannut merkittäviä mahdollisuuksia parantaa palveluelinkeinojen tuottavuutta. Uuden teknologian tehokas käyttö ja muut uudistukset voivat vaikuttaa voimakkaasti hyvinvointipalvelujen kustannuksiin pitkällä aikavälillä. Erään arvion mukaan jo yhden prosentin vuotuinen tuottavuuden kasvu riittäisi poistamaan ikääntymisen mukanaan tuoman hyvinvointipalvelujen lisätyövoimatarpeen 2040-luvulle tultaessa.

Palvelujen tuottavuuskehitys riippuu viime kädessä kyvystä organisoida tuotanto tehokkaasti.

Tuottavuuden kasvua nopeuttavat päätökset ovat usein kipeitä, eikä niitä ole helppo saada aikaan. Markkinapaineiden takia yksityisten yritysten on pakko järjestää ja uudistaa tuotantotapojaan jatkuvasti. Tietotekniikan kehityksen myötä tuotantoa on tehostettu viime vuosina enenevästi myös palvelualan yrityksissä, mikä on näkynyt tuottavuustilastoissa työn tuottavuuden kasvuna.

Julkisen sektorin tuottavuuskehityksestä vastaavat viime kädessä poliittiset päätöksentekijät. Julkisten ja yksityisten palvelujen tuottavuuskehityksen ero viittaa siihen, että poliittiset voimat ovat ainakin tähän saakka kannustaneet tehostamaan tuotantoa heikommin kuin markkinavoimat. Julkisten palvelujen tuottavuuskehitys on kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta aivan oleellinen kysymys.

Julkisen sektorin suurimmat haasteet liittyvät mielestäni viime kädessä ennen kaikkea kykyyn organisoida julkisen sektorin työntekoa ja laajemmin tuotantoa tehokkaasti, siis ”johtajuuteen” laajasti ymmärretyssä mielessä. Kysymys ei ole pelkästään teknisistä uudistuksista vaan myös tavasta ohjata ja motivoida ihmisten työntekoa.

Kun suurin osa julkisista hyvinvointipalveluista tuotetaan kunnissa, suurimmat haasteet ovat luultavasti kunnallisilla päätöksentekijöillä. Heidän tulisikin miettiä tarkkaan, mitä keinoja heillä on käytettävissään tuottavuuskehityksen suunnan pysyväksi kääntämiseksi.

***