"Ensimmäinen elokuuta hiukan ennen iltaseitsemää Saksa julisti sodan Venäjälle. Illalla toinen elokuuta saksalaisjoukot tunkeutuivat Luxemburgin ruhtinaskuntaan ja Belgiaan sen jälkeen kun Bryssel oli saanut ultimaatumin päästää saksalaiskolonnat Schlieffenin suunnitelman mukaan maahan. Kolmas elokuuta kello 18.15 Saksa julisti sodan Ranskalle. Britannia ilmoitti turvaavansa Belgian, jos sen rajoja loukataan. Ja neljäs elokuuta oli selvää, että Saksa oli tunkeutunut Belgiaan."1
Ensimmäinen maailmansota oli alkanut. Lainaus on ranskalaisen Francois Cochet´n kirjasta La Grande Guerre. Taustalla oli liittosuhteiden ja turvatakuiden monimutkainen verkko, joka toimi Itävallan ja Serbian konfliktin kärjistymisen jälkeen tavalla, joka ei enää ollut kenenkään hallinnassa.
Ensimmäisestä maailmansodasta on sanottu, että se oli sota, joka syntyi vahingossa, ja jota kukaan ei halunnut. Lyhyeksi yhteenotoksi aiotusta välienselvittelystä tuli neljän vuoden teurastus. Myös sodan lopputulos oli sellainen, jota kukaan ei ollut tavoitellut eikä osannut ennakoida.
Imperiumit kaatuivat. Venäjällä valta siirtyi bolsevikeille. Habsburgien dynastia luhistui, ja entisen Itävalta-Unkarin alueelle syntyi joukko uusia itsenäisiä valtioita.
Britannia ja Ranska saivat mandaattialueina hallintaansa Osmanien valtakuntaan kuuluneen Lähi-idän. Sinne piirrettiin uudet maiden rajat. Tuolle alueelle ja niihin maihin on keskittynyt moni geopoliittinen kriisi tänään. Miten niille käy, on avoin kysymys.
Ensimmäinen maailmansota määritti pitkälti Euroopan koko 1900-lukua. Keisarikuntien luhistuessa monet pienet kansankunnat saavuttivat itsenäisyyden – Suomi yhtenä niistä.
Rauhanehdot herättivät hävinneissä osapuolissa katkeruutta ja aiheuttivat suuria jännitteitä kansainvälisessä taloudessa. Toista maailmansotaa voikin pitää vuoden 1914 jatkeena. Se oli vieläkin tuhoisampi kuin edeltäjänsä. Sodan jälkeen entiset viholliset totesivat: ”Ei koskaan enää.” Max Jakobson sanoi 1990-luvun alussa Brysselissä, että suomalaisille Euroopan integraation ydin on vieras, koska emme olleet mukana 1. maailmansodassa.
EU:n perustajaisä Robert Schuman tunsi 1. maailmansodan erittäin henkilökohtaisesti. Hänen kotiseutunsa oli Elsass-Lothringen, joka oli osa Saksaa 1. maailmansotaan asti. Hän palveli Saksan armeijassa kirjurina 1. maailmansodan aikana.
Toukokuussa 1951 Robert Schuman ollessaan Ranskan ulkoministeri pudotti pommin. Hän esitti ulkoministeriön viikoittaisessa tiedotustilaisuudessa Quai d’Orsaylla, että kuusi eurooppalaista valtiota luovuttaisivat hiilen ja teräksen osalta itsemääräämisoikeutensa yhteisiin, ylikansallisiin käsiin. Esitys sai valtavan huomion eri puolilla Eurooppaa; vähemmän kuitenkin Suomessa. Suomen Pariisin suurlähetystö raportoi asiasta tiettävästi ensimmäisen kerran syyskuussa, jolloin neuvottelut olivat hyvin pitkällä.
Robert Schuman vieraili Suomessa vuonna keväällä 1953. Hän oli tällöin jäänyt hallituksen ulkopuolelle ja toimelias suurlähetystön lehdistöneuvos välitti hänelle Ulkomaankauppaliiton kutsun tulla puhumaan Suomeen. Kutsu tehtiin lähettilään selän takana. Kun se tuli ministeriön tietoon, kansliapäällikkö yritti peruuttaa kutsun. Schuman kuitenkin saapui Suomeen ja presidentti Paasikivi oli kuuntelemassa korkean vieraan puhetta ja otti hänet myös vastaan. Hallitus piti matalaa profiilia. Se päätti erikseen, ettei järjestä Schumanin kunniaksi illallista, eikä osoita muutenkaan huomiota.
Vuonna 1958 Euroopan hiili- ja teräsyhteisö laajeni Euroopan talousyhteisöksi. Yhtenäismarkkinoiden kehitys harppasi eteenpäin 1960-luvulla, kun EY-maat luopuivat keskinäisistä tulleista.
Pääministeri Urho Kekkonen ei tavannut vuonna 1953 Helsingissä Robert Schumania, mutta sen sijaan Ranskan valtiovierailun yhteydessä vuonna 1962 presidentti Kekkonen tapasi Alvar Aallon suunnittelemalla Louis Carrén talolla toisen EU:n perustajaisän, Jean Monnet’n. Matti Häkkänen palveli tuolloin avustajana Pariisissa. Hänen mukaansa tapaaminen oli yksin Carrén idea; Monnet oli yksinkertaisesti Carrén naapuri. Mitään raporttia keskusteluista ei ole.
Suomen suhteissa EEC:n oli kuitenkin pitkä hiljainen kausi. Suomi oli vuonna 1947 solminut Neuvostoliiton kanssa kauppasopimuksen, joka oli voimassa vuoteen 1992. Kauppasopimus sisälsi laajan suosituimmuusklausuulin, joka antoi Moskovalle välineen valvoa Suomen integraatioratkaisuja.
Suomi pyrki kuitenkin kehittämään kauppaa sekä itään että länteen, vaikka kylmän sodan molemmat osapuolet rajoittivat omaan etupiiriinsä kuuluvien maiden kauppaa yli rautaesiripun. Jaakko Kalela on todennut, että Suomen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuspolitiikan todellisen menestyksen mitta oli, että Suomi kykeni hoitamaan kauppasuhteensa molempiin suuntiin näistä rajoituksista huolimatta.
Päähuolenaihe oli, etteivät Suomen pahimmat kilpailijat, kuten Ruotsi, saisi kohtuutonta kilpailuetua. Asiaa auttoi se, että myös ruotsalaiset olivat valmiita tukemaan tätä, sillä jos Suomelta olisi suljettu läntiset markkinat, rautaesirippu olisi voinut laskeutua Pohjanlahdelle.
Suomi onnistuikin vuodesta 1948 lähtien kylmän sodan päättymiseen asti pääsemään tavalla tai toisella samoihin integraatiojärjestelyihin kuin Ruotsi: GATT, EFTA, EEC-vapaakauppasopimus ja ETA.
Sodan jälkeen paitsi kauppasuhteet, myös ulkomaisen luoton saanti, olivat suuria huolenaiheita. Toisen maailmansodan jälkeen maailman rahajärjestelmä rakennettiin periaatteille, jotka muotoiltiin Bretton Woodsin kokouksessa heinäkuussa 1944. Tähän kokoukseen osallistui 44 liittoutuneen maan edustajat, myös Neuvostoliitosta. Pohjoismaista mukana olivat vain Islanti ja Norja ja tarkkailijana Tanska.
Samaan aikaan kun liittoutuneiden maiden valtuuskunnat saapuivat Bretton Woodsiin, Suomi kävi ankarimpia taistelujaan koko toisen maailmansodan aikana. Neuvostoliiton kesäkuussa alkanut suurhyökkäys oli kulminoitunut Tali-Ihantalan torjuntataisteluun ja Yhdysvallat oli katkaissut diplomaattisuhteensa Suomeen. Puolueettomia maita, joiksi luettiin Argentiina, Espanja, Portugali, Sveitsi ja Ruotsi, ei myöskään kutsuttu mukaan, koska niihin suhtauduttiin epäluuloisesti niiden Saksa-yhteyksien vuoksi.
Uuden kansainvälisen valuuttajärjestelmän pääpiirteet muodostuivat USA:n ja Britannian hallitusten suunnitelmien pohjalta ja avainhenkilöt neuvotteluissa olivat Yhdysvaltain apulaisvaltiovarainministeri Harry Dexter White ja kuuluisa brittiläinen ekonomisti John Maynard Keynes.
Suomen suhteita voittajavaltioihin välittömästi sodan jälkeen sääteli 19.9.1944 allekirjoitettu välirauhansopimus. Sillä oli vaikutuksia muun ohella myös Suomen luottokelpoisuuteen, jota varjosti epäilys siitä, selviääkö Suomi Neuvostoliiton vaatimista sotakorvauksista ja vakautuuko Suomen sisäinen poliittinen tilanne ylipäätään. Antti Kuusterän ja Juha Tarkan kirjoittama Suomen Pankin historia kertoo laajasti Suomen liittymisestä kansainväliseen valuuttajärjestelmään.
Suomi ratifioi rauhansopimuksen jo maaliskuussa 1947, mutta Neuvostoliitto vasta syyskuussa Italian ratkaisun viipymisestä johtuen. Ratifiointi ja valvontakomission poistuminen vahvistivat Suomen asemaa ja vähensivät esteitä kansainväliseltä yhteistyöltä.
Suomi haki YK:n jäsenyyttä jo neljä päivää ratifioinnin 19.9.1947 jälkeen, mutta se kariutui suurvaltaristiriitoihin.
Prosessi, joka johti Suomen liittymiseen Kansainvälisen valuuttarahastoon ja Maailmanpankkiin, oli alkanut jo vuotta aikaisemmin. Paasikivi oli kutsunut syyskuussa 1946 USA:n suurlähettilään Maxwell Hamiltonin puheilleen amerikkalaisten kieltäydyttyä luottoneuvotteluista Suomen kanssa. Suurlähettiläs oli ottanut esille Maailmanpankin, jonka toiminta oli alkanut kesällä 1946 ja oli sanonut, että Suomen pitäisi hakea luottonsa sieltä.
Paasikiven käsityksen mukaan Suomen olisi ollut ensin allekirjoitettava rauhansopimus ja päästävä YK:n jäseneksi ja vasta sitten se voisi liittyä Bretton Woods -instituutioiden jäseneksi. Se vaatisi lisäksi aikaa ja pääomia ja kumpaakaan Suomella ei ollut. Paasikiven aikajärjestys vanheni parissa päivässä. Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin ensimmäinen vuosikokous alkoi vain kaksi päivää Hamiltonin käynnin jälkeen. Italia hyväksyttiin järjestöjen jäseneksi, vaikka se ei ollutkaan allekirjoittanut rauhansopimusta.
Sen jälkeen Suomi eteni. Ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Matti Virkkunen pyysi marraskuussa 1946 Suomen Pankin lausuntoa IMF:n jäsenyydestä. Pankki vastasi kaksi viikkoa myöhemmin. Punnittuaan asioiden eri puolia Suomen Pankki tuli siihen tulokseen, että edut painoivat enemmän kuin velvoitteet ja Suomen tulisi pyrkiä Kansainvälisen valuuttarahaston jäseneksi.
Suomi haki virallisesti Kansainvälisen valuuttarahaston ja IMF:n jäsenyyttä huhtikuun alussa 1947. Suomi hyväksyttiin jäseneksi, järjestöjen toisessa vuosikokouksessa syyskuussa 1947.
Vaikka esityksen liittymisestä teki Mauno Pekkalan hallitus, se sai eduskunnassa kritiikkiä SKDL:n taholta. Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja ja ulkoministeriö yrittivät helpottaa sopimusten hyväksymistä viittaamalla siihen, että Puola ja Tšekkoslovakia olivat jo jäseniä ja Neuvostoliitonkin liittyminen olisi vielä mahdollista. Eduskunta hyväksyi esityksen joulukuussa ja Suomi liittyi virallisesti tammikuussa 1948.
Suomi liittyi valuuttarahastossa aluksi Itä-Euroopan vaalipiiriin, johon kuuluivat myös Puola, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia. Pohjoismaat olivat hajallaan eri vaalipiireissä. Ruotsi ei ollut vielä edes liittynyt valuuttarahastoon.
Vaalipiiri ei ollut helppo, koska pian tämän jälkeen Puolan ja Tšekkoslovakian suhteet Valuuttarahastoon muuttuivat vaikeiksi ja ajautuivat lopulta umpikujaan. Vaalipiiri hajosi, kun ensin järjestöstä lähti Puola ja sitten myös Tšekkoslovakia. Suomi jäi yksin.
Ruotsi epäröi pitkään Bretton Woodsin järjestöjen jäsenyyttä, koska se pelkäsi sen olevan ristiriidassa puolueettomuuspolitiikan kanssa. Vasta halu osallistua GATT:n tullinalennuskierrokseen ratkaisi kannan ja Ruotsi haki IMF:n jäsenyyttä kesäkuussa 1951.
Palataan EEC:hen. 1970-luvulla EEC laajeni ja EEC syveni. Suomi turvasi etunsa erilaisin järjestelyin, joihin jo viittasin edellä. Tärkeä oli EEC-vapaakauppasopimus vuonna 1973. Tärkeäksi ajateltiin myös Euroopan talousaluetta, jota koskevat neuvottelut alkoivat keväällä 1990.
Viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa olemme käyneet kahden merkkipäivän yhteydessä läpi niitä tapahtumia, jotka johtivat muutoksiin Suomen suhtautumisessa EU:n jäsenyyteen. Maaliskuussa tuli kuluneeksi 20 vuotta jäsenyysneuvottelujen päättymisestä ja presidentti Mauno Koivisto täytti viime marraskuussa 90 vuotta.
Koivisto piti pitkään ETA-sopimusta Suomen kannalta ihanneratkaisuna. Se turvaisi Suomen taloudelliset edut ilman poliittisia rasitteita.
ETA-neuvottelut alkoivat myönteisesti, mutta törmäsivät sitten vaikeuksiin. Pian tuli selväksi, ettei ETA:n puitteissa joudutaan käytännössä sopeutumaan EY:n ylikansalliseen päätöksentekoon ilman aitoa vaikutusvaltaa. Lisäksi ensin Itävalta ja sitten vuonna 1990 myös Ruotsi haki EY-jäsenyyttä. Jacques Delorsin ajatus ETA:sta, joka lykkäisi laajentumista, ei toiminut.
Presidentti Koivisto ja pääministeri Harri Holkeri yrittivät pitää EY-jäsenyyskeskustelua aisoissa, mutta se ei enää onnistunut.
Maailma oli muuttumassa. Itä-Euroopan maiden vallanvaihdokset, Saksojen jällenyhdistyminen, Baltian maiden itsenäistyminen ja lopulta Neuvostoliiton lakkaaminen muuttivat Euroopan sekä kartalta katsottuna että poliittisesti.
Suomen kanta alkoi muokkautua elokuussa 1991 Moskovan vallankaappauksen epäonnistuttua. Tietyt poliittiset puolueet olivat aktivoituneet jäsenyyden puolesta jo aikaisemmin. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen esitti elokuun lopussa, että Suomen pitäisi parantaa valmiuttaan tehdä päätös jäsenyydestä. Koivisto ärtyi yksittäisestä sooloilusta, mutta totesi välittömästi pääministeri Aholle, että Salolainen oli oikeassa, ja että hallituksen tuli aloittaa valmistelut välittömästi. Koivisto tuli asialla myös julkisuuteen syyskuun lopulla 1991.
Loppu on historiaa. Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 oli jo esillä puheenjohtajamaan toimesta neuvottelujen aloittaminen Itävallan ja Ruotsin kanssa. Ehdotusta ei hyväksytty, mutta Suomelle viesti oli selvä. Nyt piti liikkua, jos Suomi haluaisi neuvotella Itävallan ja Ruotsin rinnalla.
Suomi toimi nopeasti ja päättäväisesti. Maaliskuun 18. päivänä 1992 eduskunta hyväksyi EY-jäsenhakemuksen. Vielä samana päivänä presidentin ja pääministerin allekirjoittama jäsenhakemus toimitettiin Brysseliin. Jäsenyysneuvottelut alkoivat helmikuussa 1993 ja saatiin päätökseen runsaassa vuodessa.
Neuvottelujen ollessa käynnissä Euroopan yhteisö muuttui Euroopan unioniksi – siksi unioniksi, jona me sen tunnemme ja johon Suomi yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa liittyi vuoden 1995 alussa.
Euroopan talous- ja rahaliiton käynnistymisestä on pian kulunut 16 vuotta. Vuoden 1999 alussa yksitoista EU:n jäsenmaata maata siirtyi yhteiseen rahaan ja rahapolitiikkaan – Suomi yhtenä niistä.
Rahapolitiikkaa lukuun ottamatta muu talouspolitiikka jäi pääosin jäsenmaiden omalle vastuulle. Julkisen talouden pelisäännöt määritettiin vakaus- ja kasvusopimuksen ja ns. no bail-out -säännön avulla. Myös pankkien valvonta säilyi kansallisella vastuulla.
Rahaliiton ensimmäiset kymmenen vuotta olivat monessa mielessä suotuisaa aikaa. Talous kasvoi, työttömyys laski ja inflaatio pysyi matalana ja vakaana. Korot olivat aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna matalia. Euroalueen vaihtotase oli ylijäämäinen.
Suotuisa yleiskehitys kätki alleen myös epäsuotuisia trendejä. Huomiota kiinnitettiin ensisijaisesti koko euroalueen talouskehitykseen, jolloin yksittäisissä maissa kehittymässä olleet tasapainottomuudet jäivät ratkaisematta.
Joissakin maissa, kuten Espanjassa ja Irlannissa, talouskehitys oli ajautunut kestämättömälle uralle kotitalouksien velkaantumisen, asuntohintojen nousun ja rakennusalan ylikuumenemisen seurauksena. Toisissa maissa, kuten Italiassa ja Portugalissa, talouskasvu oli jämähtänyt heiveröiseksi heikon tuottavuuskehityksen seurauksena. Kreikassa taas kasvua oli pidetty yllä julkista sektoria kasvattamalla. Rahoituksen helppo saatavuus antoi ongelmien kehittyä pitkään.
Velkaantumiskehityksen välittäjinä toimivat euron ensimmäisten vuosien aikana pankit, jotka kanavoivat ylijäämämaiden yksityisen sektorin säästöjä sittemmin kriisiytyneiden maiden kotitalouksille ja yrityksille. Huokea raha johti huonoihin investointeihin, joiden toteutunut tuotto jäi odotettua alhaisemmaksi. Riskit olivat lopulta kuviteltua suuremmat.
Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi rantautui Eurooppaan elokuussa 2007. Seuraavan vuoden syksyllä finanssikriisi kärjistyi täysimittaiseksi pankkikriisiksi. Lehman Brothersin konkurssi pysäytti luottovirrat, romahdutti maailmankaupan ja katkaisi investoinnit. Reaalitalous ajautui kriisiin.
Tuolloin pelkona oli se, että maailmantalous ajautuu samanlaiseen deflaation ja massatyöttömyyden kurimukseen, johon oli ajauduttu 1930-luvun alussa. Silloin taloudellista kaaosta oli seurannut poliittinen epävakaus, protektionismi, rajojen kiinni paneminen ja lopulta vihanpito.
Pelko 1930-luvun kokemusten toistumisesta oli yksi syy sille, miksi globaalinen pankkikriisi onnistuttiin vuoden 2008 lopulla nopeasti patoamaan. Kansainvälinen koordinointi toimi kerrankin tehokkaasti.
Koordinoiduilla toimenpiteillä onnistuttiin turvaamaan pankkien maksuvalmius ja palauttamaan rahoitusmarkkinoiden toimintakyky. Toimenpiteisiin kuului myös useissa eri maissa samanaikaisesti toteutettu rahapolitiikan roima keventäminen.
Erityisen kovaan testiin kriisin aikana joutuivat Euroopan talous- ja rahaliiton rakenteet. Maastrichtin sopimuksen mukainen EMU oli osoittautunut liian hauraaksi. Haurautta olivat aiheuttaneet paitsi rahoitusmarkkinoiden taipumus ylilyönteihin myös sääntöjen puutteellinen noudattaminen ja puutteet itse säännöissä.
Vakaus- ja kasvusopimuksen henkeä ei ollut noudatettu. Usean euromaan julkinen velkasuhde ei hyvistä vuosista huolimatta painunut kohti 60 prosentin viitearvoa. Oli maita, joissa se ei laskenut ollenkaan.
Näihin puutteisiin on nyt vastattu uudella lainsäädännöllä. Vakaus- ja kasvusopimusta on täsmennetty. Uutena elementtinä on luotu makrotaloudellisten epätasapainojen menettely, jonka puitteissa huomio kohdistuu koko kansantalouden tasapainoiseen kehitykseen.
Uutta sääntökehikkoa on arvosteltu siitä, että se tunkeutuu liian pitkälle kansallisen toimivallan piirissä oleviin asioihin. Yksittäinen jäsenmaa päättää kuitenkin edelleen itse, onko sen julkinen sektorin rooli suuri vai pieni. Tämän arvovalinnan tekee jäsenmaan vaaleilla valittu eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus. Yhteisten sääntöjen sisältämät rajoitteet koskevat rahoitusta: julkisen talouden rahoituspohjan on oltava kunnossa. Viime kädessä mikään valtio EU:ssa tai sen ulkopuolella ei voi livetä tästä periaatteesta. Keskipitkällä aikavälillä tulojen ja menojen on oltava sopusoinnussa.
Puutteita on ollut myös pankkivalvonnassa. Rahaliitto edisti rahoitusmarkkinoiden integraatiota ja laajensi rajat ylittävää pankkitoimintaa. Samalla pankkien valvonta ja kriisinratkaisu pysyivät kansallisten viranomaisten toimivallassa. Kun finanssikriisi Euroopassa muuttui valtioiden velkakriisiksi, havaittiin, että kansallinen valvonta ja ylikansallinen pankkitoiminta muodostavat hauraan kokonaisuuden.
Yksi tärkeä ominaispiirre euroalueen velkakriisissä on ollut valtioiden ja pankkien välinen vahva side. Irlanti, Espanja ja Kypros ovat joutuneet turvautumaan tukiohjelmiin, kun pankkikriisi on ylittänyt tai uhannut ylittää julkisen talouden kantokyvyn. Kreikassa, Portugalissa ja Italiassa pankkeja on joutunut vaikeuksiin, kun kotivaltion luottokelpoisuus on joutunut kyseenalaiseksi. Pankkeihin ei uskota, jos niiden kotivaltioon ei uskota. Valtioon ei uskota, jos sen kykyyn kyetä ratkaisemaan pankkisektorinsa ongelmia ei uskota. Tämän kierteen katkaiseminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi.
Viime vuodet ovat osoittaneet, että kun ongelman polttavuudesta vallitsee yhteinen tietoisuus, Euroopan tasolla pystytään tekemään isoja ratkaisuja. Kaksi vuotta sitten Euroopan unionissa tehtiin yksi tällainen iso päätös: tästä kriisistä on opittava. On tehtävä kaikki mahdollinen, ettei sellainen toistu.
Kun pankkijärjestelmä toimii yli kansallisten rajojen, myös valvonnan ja kriisinhallinnan täytyy olla samalla tasolla. Suurten pankkien kohdalla oikea taso on eurooppalainen yhdessä kansallisten valvojien kanssa.
Viime vuonna tässä asiassa otettiin kaksi tärkeää askelta.
Ensinnäkin Eurooppaan tulee yhteinen pankkivalvonta.
Yhteinen valvontamekanismi rakentuu EKP:n ympärille. Yhteiseen suoraan valvontaan siirtyvät pankkiunioniin liittyvien maiden suurimmat pankkiryhmät. Niitä on yhteensä noin 130, ja niillä on taseessaan 85 % euroalueen pankkien saamisista. Näiden lisäksi myös pienempien pankkien valvonta voidaan tarvittaessa ottaa suoraan EKP:n alaisuuteen.
Yhteiseen valvontaan siirtyvistä pankeista ollaan parhaillaan tekemässä kattavaa ja kokonaisvaltaista arviota. Tällä huolehditaan siitä, että yhteiseen valvontaa tulee vain kunnossa olevia pankkeja.
Toinen pankkiunioniin sisältyvä tärkeä edistysaskel on yhteinen kriisinratkaisujärjestelmä. Pankkien kriisinratkaisua tarvitaan tehokasta kriisipankkien alasajoa ja uudelleenjärjestelyä varten. Kun jokin pankki ajautuu vaikeuksiin tai uhkaa kaatua, sen toimintaan on pystyttävä puuttumaan riittävän ajoissa. Vain siten on mahdollista varmistaa, että vastuu tappioista pystytään rajaamaan pankin osakkeenomistajiin ja velkojiin.
Normaali konkurssimenettely on pankkien osalta liian hidas, mikä voi johtaa koko rahoitusjärjestelmän kriisiytymiseen. Hidas menettely tuhoaa myös järjesteltävän pankin arvoa. Aikaisemmissa pankkikriiseissä tästä on yleensä tullut suurimmat kustannukset veronmaksajille. Nyt viranomaisten valtuuksia vahvistetaan ja luodaan mekanismi, joka soveltuu myös monessa maassa toimivien pankkien uudelleenjärjestelyyn tai alasajoon.
Viime kädessä kriisinratkaisun uudistusten tavoitteena on murtaa epäterve tilanne, jossa pankkien voitot ovat yksityisiä mutta tappiot julkisia. Tämä markkinakurin tiukentuminen nojaa sijoittajanvastuuseen eli ns. bail-in -periaatteeseen. Jatkossa osakkeenomistajien lisäksi myös pankkien velkakirjojen haltijat voivat joutua aiempaa suurempaan vastuuseen pankin alasajon kustannuksista. Merkittävin vastuusta vapautettu erä ovat talletussuojan alaiset pankkitalletukset.
Pankkiunionia koskevat päätökset tehtiin nopeassa aikataulussa ja myös päätösten toimeenpano on edennyt nopeasti. Yhteinen valvontamekanismi ottaa vastuun valvonnasta tämän vuoden marraskuussa. Yhteinen kriisinratkaisumekanismi rakennetaan ensi vuoden aikana ja on toimintavalmis vuoden 2016 alussa.
Suomen EU-politiikan suuri linja jäsenyyden ensimmäisen 15 vuoden aikana korosti vaikuttamista yhteisissä pöydissä. Ensimmäistä kertaa historiassaan Suomi oli mukana tekemässä päätöksiä, jotka vaikuttivat eurooppalaiseen ympäristöömme joko suoraan tai epäsuorasti.
Pitkään EU:ssa pysyvänä edustajana toimineelta Jan Storelta on tulossa kirja, jota odotetaan suurella mielenkiinnolla. Hän muisteli loppuraportissaan, miten The Economist -lehti määritteli Suomen toimintatapaa unionissa vuonna 1999: ”Huolimatta sijainnistaan Euroopan kaukaisimmalla laidalla suomalaiset ovat jäsenyytensä alusta vuodesta 1995 saakka hallinneet EU:n toimintatavat lähes uskomattomalla tavalla. Monet pitävät heitä malliesimerkkinä siitä, kuinka pienen jäsenmaan pitää toimia EU:n instituutioissa; ei saarnaten kuin ruotsalaiset, ei vaikeaksi heittäytymällä kuin tanskalaiset, ei liian kunnianhimoisesti kuin itävaltalaiset, vaan vaatimattomasti ja määrätietoisesti, pitämällä kiinni sekä periaatteista että suhteellisuudentajusta.”
Talouskriisin myötä Suomen Eurooppa-politiikan tielle tuli ongelmia. Ylipäänsä kriisin myötä koko EU:ssa muodostui aikaisempaa enemmän jakolinjoja. Niitä muodostui euroa käyttävien ja euron ulkopuolelle jääneiden maiden välille. Ne piirtyivät myös euroalueen sisällä autettavien ja auttavien maiden välille.
Talouskriisi johtaa aina vaikeisiin tilanteisiin. Kun kokonaistuotanto laskee, työttömyys kasvaa ja julkinen talous painuu alijäämäiseksi, hallitus joutuu tekemään vaikeita ja epäsuosittuja päätöksiä. Tällä kertaa näiden päätösten lisäksi jouduimme uudenlaisten päätösten eteen. Nämä päätökset koskivat euroalueen kriisipolitiikkaa ja siihen osallistumista.
Pitkään keskustelua hallitsi harha, jonka mukaan Suomen talouden perusongelmat johtuvat muista, kuten Kreikasta tai talous- ja rahaliitosta. Keskityttiin muiden arvosteluun ja opettamiseen.
Kuten aina käy, ylimielisyydestä tuli vahinkoa. Ongelmia ei nähty oikeassa valossa.
Elektroniikkasektorin raju supistuminen ja metsäteollisuuden sopeuttaminen iskivät Suomeen samaan aikaan kansainvälisen finanssikriisin kanssa. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä muutosta. Finanssikriisin varjossa Suomeen on kehittynyt siitä riippumaton, mutta vakava ja pitkävaikutteinen rakenneongelma. Omaan kriisiin on haettava ratkaisut Suomessa, finanssikriisiin Euroopassa.
Jos tosiasiat muuttuvat, on se otettava huomioon. Johdonmukaista on luoda positiivinen ohjelma, määritellä asiat, laittaa ne tärkeysjärjestykseen ja pyrkiä edistämään niitä yhdessä muiden maiden kanssa. Helpompaa voi olla asettua poikkiteloin kaikelle muutokselle, mutta se ei luo ratkaisuja.
Miten Suomen pitäisi toimia Euroopassa ja muilla kansainvälisillä kentillä? Sielläkin menestymme parhaiten, kun määritämme omat tavoitteemme ja haemme niille tukea muilta. Se onnistuu vain, jos olemme myös valmiita antamaan tukea toisille, kun heidän vaatimuksensa ovat perusteltuja.
Kun yleislinja on rakentava, voi saada paremmin ymmärrystä silloin, kun on poikkeuksellisia omia asioita puolustettavana ja on jopa hankala. Silti pitää muistaa, että meillä on paljon yhteisiä etuja muiden kanssa, joita pitää edistää, eikä keskittyä torjumaan muiden aloitteita.
Suomi on vapaaehtoisesti osa suurta yhteisöä, jonka kanssa jaamme samat arvot ja rakennamme yhteisiä instituutioita.
Presidentti Koivisto sanoi 90-vuotispäiviensä yhteydessä mielenpainuvat sanat: "Olemme sukupolvi, joka ensin taisteli itsenäisyyden puolesta ja pyrki sitten integroitumaan. Olimme valmiita luopumaan osasta itsenäisyyttä, kun saimme lisää vaikutusvaltaa. Näin tapahtui. Pessimistit olivat väärässä. Malja rauhan ja työn puolesta."
1 Näin alkaa Francois Cochet’n kirja La Grande Guerre. Fin d'un monde, debut d'un siècle (Ministère de la Défence, Paris 2014).