Johtokunnan jäsen Olli Rehn
Suomen Pankki
Kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa
Paul De Grauwe, The Limits of the Market. The Pendulum between Government and Market. Oxford University Press, 2017. 192 s.
21.5.2017
Vanhan sanonnan mukana vallankumous syö omat lapsensa. Eturivin eurooppalainen taloustieteilijä Paul De Grauwe puolestaan väittää, että markkinatalous syö itse itsensä, ellei valtio eli julkinen valta aseta sille rajoja. Mutta myös liian sinisilmäinen usko valtion talouspoliittiseen kykyyn voi lyödä yli ja johtaa rekyyliin markkinoiden suuntaan, kuten kävi 1980-luvun alussa. Heiluriliike markkinoiden ja valtion välillä on seurausta tästä jännitteestä.
Nykyisin Lontoon taloustieteellisessä korkeakoulussa LSE:ssa vaikuttava belgialainen De Grauwe käsittelee tätä markkinoiden ja valtion välistä heiluriliikettä pienessä mutta painavassa kirjassaan. Hänen kirjansa on sekatalouden selkeä puolustus, tasapainon talousoppi.
De Grauwe erottelee talouden pitkien kaarien osalta kaksi selitysmallia, lineaarisen ja syklisen. Lineaaristen tulkintojen joukkoon hän laskee mm. Karl Marxin, Vladimir Leninin , Karl Polanyin ja Joseph Schumpeterin teoriat kapitalismin kehityksestä ja siirtymästä toiseen yhteiskuntamuotoon.
Niiden vastapainoksi De Grauwe esittää syklisen tulkinnan, jossa talouden johtavat aatteet vuorottelevat. Kriittinen käänne tapahtuu hänen mukaansa aina, kun joko markkinoiden tai valtion asema on vahvistunut niin ylivertaiseksi, ettei sille enää ole vastavoimaa ja talouteen syntyy epätervettä hegemoniaa.
De Grauwen mukaan viimeiset 200 vuotta ovat olleet suurta heiluriliikettä markkinoiden ja julkisen vallan hallitseman tilan välillä. Hän kysyy, jatkuuko tämä heiluriliike. Jos näin käy, markkinoiden tilan laajentuminen viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana johtaisi väistämättä valtion hegemonian paluuseen talouden kehitystä ohjaavana toimijana.
De Grauwe vertaa toisiinsa 1930-luvun suurta lamaa ja vuoden 2008 jälkeistä suurta taantumaa. Kumpikin johti markkinoiden roolin suitsimiseen ja julkisen vallan aseman vahvistumiseen talouden ohjaamisessa. Mutta maailmantalouden kasvu ja työllisyys elpyivät selvästi nopeammin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.
Tästä De Grauwe kiittää ennen muuta taloustieteen panosta: finanssikriisin iskettyä diagnoosi oli pääosin kohdallaan ja kansainvälisellä yhteistyöllä käynnistetty raha- ja finanssipoliittinen elvytys auttoi estämään deflaatiokierteen ja palauttaman kokonaiskysynnän. Hänen havaintonsa on terve muistutus taloustieteen merkityksestä ja siitä, miksi taloustiedettä yhä tarvitaan, onhan sitä viime vuosina jo tarpeeksi arvosteltu kyvyttömyydestä ennustaa finanssikriisiä.
Teesiään markkinoiden rajoista De Grauwe tukee useilla esimerkeillä. Liian epätasa-arvoinen tulonjako voi murentaa markkinatalouden hyväksynnän. Rahoitusmarkkinoiden taipumus laumakäyttäytymiseen aiheuttaa epävakautta. Ilmastonmuutos on seurausta talouden ulkoisvaikutusten unohtamisesta.
Euroalueen velkakriisille on kirjassa omistettu oma lukunsa. Se on päivitetty versio De Grauwen eurokriisin synkimpään aikaan vuonna 2011 julkaisemasta tärkeästä artikkelista, jota voidaan jo nyt pitää taloustieteen modernina klassikkona. Siinä hän perustelee, miksi vaikeuksiin joutuneiden euromaiden valtionlainojen korot nousivat moneen kertaan luonnottoman korkealle. Pohjimmiltaan kyse oli epäluottamuksesta EKP:n kykyyn rauhoittaa markkinapaniikkia.
Hän pitää tätä euroalueen arkkitehtuuriin perimmäisenä valuvikana.
Lääkkeeksi tähän euron perisyntiin EKP:n tulee De Grauwen mielestä toimia viime käden lainoittajana, vaikka sitä ei suoraan ole perussopimukseen kirjattu. Mutta vakauden varmistamiseksi ja kasvun ja työllisyyden nimissä tämä tehtävä vain on rahaliitossakin hoidettava. De Grauwen artikkeli vastasi monen talouspolitiikan tekijän perusnäkemystä ja oli esitetty analyyttisesti vastaansanomattomalla tavalla. Pääjohtaja Mario Draghin kesällä 2012 tekemä linjaus, jonka mukaan EKP tekee ”mitä tahansa tarvitaan euron säilyttämiseksi ja – uskokaa – se tulee riittämään”, merkitsi käytännössä sitä, että EKP poisti euron hajoamisriskin pois päiväjärjestyksestä ja korot alkoivat laskea.
Välillä De Grauwe vetää argumenttinsa pitkäksi. Näin käy, kun hän ylistää pohjoismaiden saavutuksia. Aivan oikein hän korostaa korkean tuottavuuden merkitystä reaalisen kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin ensisijaisena lähteenä. Tämä toki pätee, jos talouspolitiikka on muutoin kunnossa ja talouteen ei kohdistu epäsymmetrisiä shokkeja. Mutta De Grauwe aliarvioi kustannuskilpailukyvyn merkitystä. Sen menettäminen on mahdollista myös korkean tuottavuuden maalle, mistä Suomen rakenteellinen taantuma vuosina 2011–2015 on osoituksena.
Kilpailukykysopimus auttaa korjaamaan suomalaisen työn ja tuotannon kilpailukykyä ja ottamaan kiinni sen menetyksestä johtunutta takamatkaa. Suomi onkin esimerkki pragmaattisesta sekataloudesta, jossa heiluriliike on lopulta ollut vuosikymmenten mittaan maltillisempaa kuin monissa muissa läntisissä teollisuusmaissa. Tämä on ollut meille enemmän etu kuin haitta.
Puutteistaan huolimatta De Grauwen tulkinta markkinoiden ja politiikan heiluriliikkeestä – tai vuorovedosta – on viimeisen sadan vuoden empiiristen kokemusten valossa todentuntuisempi kuin monet lineaariseen ajatteluun kallistuvat selitysmallit. Lääkkeeksi talouden ongelmiin hän kaipaa parempaa kansainvälistä yhteistyötä, joka ei kaikkialla ole kovin korkeassa kurssissa näinä aikoina.
Niin tai näin, mutta ainakin heiluriliikkeen syiden ja syklien keston selittämisessä taloustieteellä riittää tekemistä vielä pitkäksi aikaa.