Pääjohtaja Olli Rehn
Suomen Pankki
Ilmastopolitiikka, vakaus ja hyvinvointi
STTK:n talouspoliittinen seminaari ”Ilmastokestävän talouspolitiikan aika – riittääkö Suomessa työtä ja hyvinvointia 2035?”
Helsinki, 27.2.2019
Esityskalvot (pdf)
Ilmastopolitiikka, vakaus ja hyvinvointi
Hyvät kuulijat,
Kiitos STTK:lle kutsusta tähän tilaisuuteen ja ennen muuta tämän seminaarin järjestämisestä, jonka teema on kovin merkittävä Suomen ja maailmankin tulevaisuuden kannalta. Yhteiskuntapolitiikassa yleensä ja etenkin pitkäjänteisyyttä vaativassa ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä on tärkeää asettaa sihti yhtä vaalikautta pidemmälle. Näin kyetään säätämään jo lyhyellä sihdillä tai välittömästi vaadittavat toimet oikein ja kokoamaan niiden taakse riittävää tukea.
Kun katsotaan Suomen taivalta viime vuosina, on talouden ja työllisyyden kehitys ollut myönteistä: jätimme näivettymistaudin taaksemme, korjasimme suomalaisen työn ja tuotannon kilpailukykyä ja pääsimme kiinni muun euroalueen kasvuun, vaikkakin viiveellä. Parin viime vuoden aikana työllisyys on kohentunut nopeasti.
Silti huomisen huolenaiheita riittää. Miten varmistetaan julkisen talouden kestävyys, kun väestö ikääntyy? Miten huolehditaan siitä, että liian moni nuori ei jää koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle? Miten luodaan työpaikkoja, kun työelämä on nopeassa murroksessa globalisaation ja robotisaation myötä? Miten estetään kotitalouksien liiallinen velkaantuminen? Miten hillitään ilmastonmuutosta?
Nämä ongelmat eivät ole yksinkertaisia, eikä niihin myöskään ole yksinkertaisia lääkkeitä. Kestävä kehitys on kolmiyhteys, joka pitää sisällään sekä taloudellisen, sosiaalisen että ekologisen ulottuvuuden. Ilmastokestävän talouspolitiikan tulee olla myös sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää. Ratkaisuja voidaan löytää, kunhan tukeudutaan tasapainoisesti näihin kestävän kehityksen periaatteisiin ja tehdään päätökset tutkimustietoon ja asialliseen, analyyttiseen keskusteluun nojautuen. Näillä eväillä meillä suomalaisilla on hyvät eväät löytää ratkaisuja mittaviinkin ongelmiin, joita siis riittää.
Näistä ongelmista ilmastonmuutos on kuitenkin sellainen, että sitä emme voi pysäyttää yksin. Olennaista on, että teemme oman osuutemme ja toimimme aktiivisesti kansainvälisten ratkaisujen eteen.
* * *
Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tuoreen raportin mukaan ilmaston lämpeneminen pitäisi pysäyttää 1,5 asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan. Maailman maiden nyt voimassa olevat sitoumukset päästöjen vähennyksistä tarkoittavat kuitenkin yli kolmen asteen lämpenemistä. Tämä on selvästi tavoiteltua enemmän. Tarvitaan siis lisää kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta.
Myös taloustieteilijät ovat analysoineet jo pitkään talouden ja ilmaston välistä vuorovaikutusta – esimerkiksi viime vuoden talousnobelisti William Nordhaus, joka alkoi tutkia ilmastopolitiikkaa 1970-luvulla.
Ilmastonmuutos onkin tyyppiesimerkki siitä, mitä taloustieteessä kutsutaan ulkoisvaikutukseksi: saastuttajat eivät ole joutuneet maksamaan toimintansa vahingollisista seurauksista. Kasvihuonepäästöillä ei siis ole ollut hintaa. Markkinat eivät kuitenkaan ratkaise tällaista ongelmaa ilman julkisen vallan toimia.
Ilmastopolitiikassa on paljon ratkaisemattomia ja vaikeita kysymyksiä, mutta taloustieteen piirissä vallitsee varsin laaja yhteisymmärrys hyvän politiikan perusperiaatteista. Ilmastopolitiikan tulisi olla taloudellisesti ja vaikutuksiltaan tehokasta ja oikeudenmukaista. Lisäksi järjestelmä pitäisi rakentaa siten, että kaikilla mailla olisi kannustimet osallistua siihen. Tarkastelen näitä seuraavaksi:
(KALVO 2.)
1. Tehokkuus: Ilmastonmuutos on globaali ongelma, ja siihen tarvitaan globaaleja ratkaisuja. Tehokkainta olisi, jos kasvihuonepäästöille saataisiin yksi maailmanlaajuinen hinta. Globaali hiilivero tai kaupattavien päästölupien järjestelmä kannustaisi vähentämään päästöjä siellä, missä se on halvinta.
Globaali hiilivero olisikin ideaaliratkaisu, ainakin taloustieteilijän ideaalimaailmassa, jossa päätöksenteko on globaalisti rationaalista ja jossa kansalliset ja yhteiskunnalliset eturistiriidat eivät jarruta päätöksiä. Emme kuitenkaan elä tällaisessa ihannemaailmassa, joten on löydettävä sellaisia ratkaisuja, jotka myös voidaan toteuttaa pian ja jotka tuottavat konkreettisia tuloksia. Palaan tähän hetken päästä.
2. Oikeudenmukaisuus. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen aiheuttaa taloudellisia kustannuksia, eikä köyhillä mailla ole tähän välttämättä varaa tai halua. Lisäksi nykyiset kehittyneet maat ovat tuottaneet valtaosan historiallisista kasvihuonepäästöistä. Globaalien ratkaisujen rinnalle tarvitaankin tulonsiirtojärjestelmää, esim. ilmastorahastoa, joka tukee kehittyviä maita. Tällainen, joskin toistaiseksi pieni, on rakennettu YK:n alaisuudessa.
Ilmastorahasto on maittain eriytettyjä hiiliveroja tehokkaampi tapa oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Jos vaikkapa kehittyville maille sallittaisiin väljemmät päästötavoitteet tai alhaisempi hiilivero, tämä johtaisi helposti ei-toivottuihin vaikutuksiin, kuten hiilivuotoon. Hiilivuoto tarkoittaa sitä, että yritykset siirtävät saastuttavaa, hiili-intensiivistä, tuotantoa maihin, joissa ilmastopolitiikka on sallivampaa.
3. Kannustimet osallistua. Ilmastopolitiikan hyödyt ovat maailmanlaajuisia ja kustannukset yleensä paikallisia. Kannustimet vapaamatkustamiseen ovat ilmeisiä. Kunkin maan kannalta houkutteleva vaihtoehto olisi, että muut vähentäisivät päästöjään ja oma maa voisi jatkaa kuten aiemminkin.
Sopimusten lisäksi tarvitaankin kannustinjärjestelmiä, jotka saavat valtiot noudattamaan sitoumuksiaan. Osan näitä kannustinjärjestelmiä voivat muodostaa edellä mainitut ilmastorahastot. Rahastosta saatavan tuen ehdoksi voidaan asettaa sitoumusten noudattaminen.
4. Siirtymäkauden ratkaisuista. Vaikka tavoitteena on maailmanlaajuinen ilmastopolitiikka, ei ole realistista olettaa, että kaikki maailman maat lähtevät heti mukaan. Alueelliset ratkaisut, kuten Euroopan unionin päästölupakauppa, voivat ovat hyödyllisiä siirtymäkaudella – joka voi olla pitkäkin siirtymäkausi.
Olin Euroopan komission jäsenenä tekemässä ja päättämässä vuosien 2008 ja 2013 eurooppalaisia ilmasto- ja energialinjauksia. Ne määrittävät tänäkin päivänä Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden päätöksentekoa ja todellisuutta. Molemmat olivat isoja edistysaskelia, jotka tekivät EU:sta globaalin edelläkävijän ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Mutta valuvikojakin niihin jäi, kuten EU:n päästölupakauppaan alun perin: esimerkiksi ensimmäisen päästölupakauden lopulla lupien hinta romahti ja lupajärjestelmän ohjaava vaikutus siten lakkasi väliaikaisesti. Kun matkalla on opittu, osa näistä valuvioista on sittemmin korjattu.
Taloustieteilijöiden piirissä hiiliveroa pidetään nykyisin ehkä hieman paremmin ilmastopolitiikkaan sopivana välineenä kuin kaupattavien päästölupien järjestelmää: kun veron taso ja tuleva ura on tiedossa, yrityksillä ja kotitalouksilla on selkeämmät hintakannustimet. Kuvaavaa on, että jopa 3419 amerikkalaista ekonomistia, ml. 27 talousnobelistia ja keskuspankki Fedin kaikki elossa olevat entiset pääjohtajat, vaati äskettäin ensi vaiheessa hiiliveron – ensi vaiheessa kansallisen – toteuttamista. Tämä tuskin toteutuu presidentti Trumpin aikana.
(Kalvo 3.)
Tämän hetken ja lähivuosien realiteetti lieneekin, että päästölupakaupalle voi olla helpompi saada yleinen, poliittinen, hyväksyntä, ja se on toteuttamiskelpoisempi, kuten EU on osoittanut. EU:n ilmastopolitiikassa päästökaupalla onkin tärkeä merkitys.
* * *
Periaatteessa tiedämme siis sangen hyvin sen, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pitää tehdä. Kasvihuonepäästöjä on vähennettävä ja energiataloudessa siirryttävä fossiilisista uusiutuviin.
Viime aikojen kotimaista keskustelua seuratessa tulee kuitenkin välillä jopa sellainen käsitys, että olisimme vielä lähtöruudussa, eikä meillä olisi mitään kansallista toimintalinjaa ilmastopolitiikassa. Tämä on väärä käsitys – onneksi. Emme ole enää lähtökuopissa.
(Kalvo 4.)
Suomen linja on viimeksi määritelty eduskunnan vajaat pari vuotta sitten hyväksymässä kansallisessa energia- ja ilmastostrategiassa, joka viitoittaa Suomen ratkaisuja vuoteen 2030. Strategian ytimessä on uusiutuvan energian osuuden nostaminen puoleen energian loppukulutuksesta, kun se vuonna 2017 oli runsaat 40 %. Kivihiilen käytöstä energiantuotannossa luovutaan viimeistään vuonna 2029.
Näistä tavoitteista on pidettävä kiinni. Samalla on tärkeää, että Suomi ajaa kansainvälisillä foorumeilla kunnianhimoisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Suomi tekee ilmastoasioissa omaa osuuttaan. Kasvihuonepäästömme ovat olleen laskevalla trendillä jo noin 15 vuoden ajan. Vuonna 2017 ne vähenivät enemmän kuin yhdessäkään toisessa EU-maassa.
Jos katsotaan välitavoitteita, niin Suomelle uusiutuvan energian tavoite vuodelle 2020 on EU:n asettama sitova 38 %. Tämä tavoite on jo ylitetty, ja osuus oli 41 % vuonna 2017.
Kun tarkastellaan erikseen sähköenergian tuotantoa, siellä uusiutuvien osuus on nyt vähän yli 35 prosenttia, mutta päästöttömien energialähteiden osuus (ml. ydinvoima) on peräti noin 80 prosenttia.
Euroopan unionin osalta kokonaisuutena näyttää, että EU on saavuttamassa uusiutuvan energian tavoitteensa, mutta jäsenmaakohtaiset erot ovat suuria. Osa jäsenmaista on jo nyt ylittänyt tavoitteensa, ja osa ei tule tavoitettaan saavuttamaan. Suomi on tällä hetkellä Ruotsin jälkeen toisena uusiutuvan osuudellaan.
Liikenteessä kaikkia jäsenmaita koskeva tavoite vuodelle 2020 on 10 prosentin osuus. Suomi on kansallisesti nostanut tämän 20 prosenttiin. Vuonna 2017 uusiutuvien polttoaineiden osuus Suomen liikenteessä oli jo 19 % eli lähes tavoitteen mukainen. Liikennesektorilla vain Ruotsi ja Suomi ovat saavuttaneet EU:n yhteisen 10 prosentin tavoitteen.
Yksi läpileikkaava teema ilmastopolitiikassa on kiertotalouden hyödyntäminen. Sen ympärillä Suomessa on käynnissä useita tutkimus- ja kehityshankkeita.
Näin ollen Suomi on kokonaisuutena katsoen edennyt erittäin hyvin kunnianhimoisissa tavoitteissaan uusiutuvan energian lisäämiseksi.
* * *
Hyvät kuulijat,
Energiapolitiikassa olemme siis kestävällä uralla ja saavuttamassa tavoitteitamme – minkä myötä olemme kiistatta ja selkeästi globaalien edelläkävijöiden joukossa, osa ratkaisua.
Jatkossa on varmasti tarvetta uudistaa ja jalostaa tavoitteitamme. Kun uudistamme kansallista ilmasto- ja energiastrategiaamme – mikä voi olla seuraavan hallituksen työlistalla, jos se niin päättää – niin oletan, että uskottavasti kunnianhimoiset tavoitteet kohtaavat myötäkaikua suomalaisissa ostajissa ja kuluttajissa. Pitkäjänteisyys, käytännönläheisyys ja tavoitteiden tinkimätön toteuttaminen käyvät kyllä ilmastopolitiikan ohjenuoraksi jatkossakin.
* * *
Kasvihuonepäästöjä määrätietoisesti vähentämällä voidaan välttää ilmastomuutokseen liittyvät suuret uhat. Mutta mitkä ovat ilmastopolitiikan sivuvaikutukset? Heikentävätkö ne työllisyyttä?
On selvää, että kaikki eivät tässäkään muutoksessa ole voittajia. On aloja, joilla tuotanto ja työllisyys vähenevät. Toisaalta tuotanto ja työllisyys kasvavat toisilla aloilla, kunhan uusiin tuotantotapoihin investoidaan ja niitä aktiivisesti yrityksissä innovoidaan.
Jos muutokset ovat nopeita, on olemassa uhka, että uusista työpaikoista ja investoinneista huolimatta jotkut jäävät jälkeen. On pidettävä huoli, ettei näin käy. Tämä on työelämän murroksenkin takia iso kansallinen haaste. Muutoksiin voidaan vaikuttaa mm. elinikäisen oppimisen sekä täydennys- ja muuntokoulutuksen kautta ja avulla.
Hyvät ystävät,
Ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ilmiö, ja me suomalaiset emme voi hillitä sitä yksin. Meidän on syytä olla jatkossakin osa ratkaisua eikä osa ongelmaa. Ja me voimme hyvin tehdä sen niin, että samalla työllisyys kohenee ja talouskehitys on kestävää ja vakaata.
Kiitos.