Pääjohtaja Olli Rehn
Suomen Pankki
Reserviupseerikoulun kurssi 168 Graniitti 40-vuotisjuhla
Homeperseensuolta on pitkä matka Natoon – meiltä siihen meni 40 vuotta
Sodan ja rauhan keskus Muisti, Mikkeli 19.11.2022
Homeperseensuolta on pitkä matka Natoon – meiltä siihen meni 40 vuotta
Arvoisat Graniitti-veljet, suomalaiset reservinupseerit, hyvät ystävät,
Kiitos pj. Kari Markkulalle avaussanoista ja tervetuloa minunkin puolestani tänne Muistiin ja Mikkeliin. Vedämme tämän turvallisuuspoliittisen seminaarin kahdessa osassa runsaan osanoton vuoksi, mikä lämmittää mieltä – mukana on jopa 170 Graniittia. Hienoa, että reserviläishenki on voimissaan, vaikka useimmat meistä taitavat jo olla nostoväkeä.
Tämä vaikuttava rakennus valmistui alun perin kansakouluksi 1900-luvun alussa ja toimi ylipäällikkö Mannerheimin johtaman Suomen armeijan päämajana vuosien 1939-45 sodissa. Minulle tämä on kotikenttää – aloitin koulutieni näillä neliöillä, Mikkelin keskuskansakoulussa syksyllä 1969. Kulutin kaksi vuotta pulpettia kenraali Aksel Airon entisessä työhuoneessa. Kesällä 1970 täällä filmattiin Päämaja-elokuva, jossa Jussi Jurkka antoi Airolle kasvot, äänen ja sielun. Suomen selviytymistarina talvi- ja jatkosodassa suorastaan tihkui keskuskoulun seinistä. Oli melkeinpä pakko alkaa kiinnostua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Teemani tänään on ”Homeperseensuolta on pitkä matka Natoon – meiltä siihen meni 40 vuotta.” Tosin oppilaskunnan hallitukselta siihen meni vain vajaat 20 vuotta, sillä vierailimme Naton päämajassa jo syksyllä 2001.
Kun katsoo maailmaa ja omaakin elämää taaksepäin, uskon että jaamme sen tuntemuksen, että 40 vuotta on hujahtanut todella nopeasti. Kun vietimme Haminassa pääosin kunnialliset tai ainakin intensiiviset 105 päivää, yya-sopimus oli yhä voimassa ja ”A2-keltainen suurvalta-armeija” simuloitiin jonnekin Kattilaisesta itään. Silloinkin Euroopassa elettiin jännitteisiä aikoja, tosin kylmää eikä kuumaa sotaa. Nyt sama ”A2 keltainen” käy kuumaa sotaa Ukrainan raakana riesana.
Muistelen, että heti Haminaan saapumisemme jälkeisenä päivänä koko Kaakkois-Suomen sotilaslääni, myös RUK, laitettiin täyteen valmiuteen ja sodanajan ryhmitykseen. Syynä ei kaiketi ollut keskustapuolueen Kuopion puoluekokous, joka samana viikonloppuna valitsi presidenttiehdokkaaksi kentän tukeman, itsenäisyysmielisen Johannes Virolaisen eikä Moskovan suosikiksi arvioitua Ahti Karjalaista. Pikemminkin oletan, että syynä oli Puolan jännittynyt tilanne, kun Solidaarisuus pyrki irrottamaan maan Neuvostoliiton ikeen alta, ja Suomen valtiojohdolla tai ainakin puolustusvoimilla lienee ollut tiedustelutietoa mahdollisesta sotatilalain julistamisesta Puolassa. Euroopassa elettiin sodan uhan alla.
Sain 19-vuotiaana alikersanttina johdettavakseni pataljoonan ydinsuojeluryhmän, joka minun lisäkseni koostui 1. komppanian erikoislinjan äskeisistä alokkaista, kolmekymppisistä varatuomareista ja tekniikan tohtoreista. Ei muuten kannattanut yrittää lammiomaista käskytystä, vaan koskelamaista kannustavaa tiimijohtamista. Kaikille v vain ei pöpelikköön lähdettäessä sattunut mukaan lumipuvun housuja eikä rynnäkkökiväärin lippaitakaan, mutta tehtävän hoidimme, ydinviittaan ja hosaan luottaen. Huumoria viljelimme, mutta tunnelma oli silti vakava.
Tästäkin tapauksesta ehkä seuraa, että kun olen joutunut päätöksentekijänä arvioimaan ratkaisuja, on mielessäni ollut aina se, mikä on päätöksen merkitys oman reserviläiskomppaniani kannalta ja minkä vastuun se toisi tiukan paikan tullen. Suomen tasavallan reserviläisarmeijassa tämä on ollut varmasti monella muullakin mielessä.
* * *
Jokainen marssi alkaa aina ensimmäisestä askeleesta, pitkäkin. Maon kuuluisa pitkä marssi kesti ensimmäisten joukkojen osalta hieman yli kaksi vuotta, ja joukot etenivät eri tavoin jopa 10 000 kilometriä. Meidän Nato-marssimme on ollut ainakin ajallisesti pidempi.
Sodan myötä keskustelu Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta loksahti vuosikymmenien vellomisen selkeälle uudelle uralle. Ulkopolitiikkamme ensisijainen päämäärä on aina ollut kansallinen turvallisuus. Nyt sen takaamiseksi aggressiivisen Venäjän naapurina päätimme, kansan vahvaan tukeen nojautuen, valita jäsenyyden puolustusliitto Natossa.
Milloin astuimme tälle tielle? On helppoa sanoa, että Vladimir Putin oli auliina tiennäyttäjänä helmikuussa 2022. Kovapäisempikin suomalainen ymmärsi naamioiden tosiaan pudonneen. Mutta emme olisi tällä marssilla niin pitkällä, jos emme olisi pitäneet huolta kahdesta asiasta.
Ensinnäkin oma maanpuolustuksemme on hyvässä kunnossa. Etenkin tykistöön, panssariaseeseen ja ilmavoimiin on panostettu. Myös suomalaisten maanpuolustustahdon ja reserviläistoiminnan ansiosta meillä on yksi ainakin Pohjois-Euroopan vahvimmista maavoimista.
Toiseksi olemme monin tavoin edenneet turvallisuuspolitiikan integraatiossa Euroopan maiden ja Yhdysvaltain kanssa. Merkittävä askel otettiin 1992, kun Suomi päätti valita ilmavoimien seuraavaksi hävittäjäksi F/A-18 Hornetin. 1990-luvun puolivälissä alkaneen rauhankumppanuuden myötä puolustusvoimamme on jo pitkään ollut Nato-yhteensopiva. Integraatio on edennyt monella rintamalla. Jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995 oli ratkaiseva askel kohti nykyistä vahvaa kansainvälistä asemaamme.
Entä miltä näyttää Suomen tulevaisuus Naton jäsenenä, sitten kun turkkilaiset ja unkarilaiset kapulat aikanaan poistuvat rattaista?
Täällä on näitä kysymyksiä päivätyökseen pohtivia Graniitteja alustajina, joiden näkemyksiä kiinnostuksella kohta kuuntelen. Kansalaisena ja tuoreena ex-reserviläisenä rohkenen silti esittää muutamia näkökohtia.
Ensinnäkin Nato-jäsenyyden merkittävin lisä kansalliselle turvallisuudellemme on liittokunnan yhteisen pelotteen ennaltaehkäisevä vaikutus A2 keltaisen ilkeille toimille. Suomesta tulee jäsenyyden myötä osa Naton yhteistä puolustusta sekä sen suunnittelua ja harjoittelua Pohjois-Atlantin sopimuksen 5. artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä.
Toiseksi Nato on Suomelle puolustuksellinen ratkaisu, joka vahvistaa maamme kansallista turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Suomen ja Ruotsin jäsenyys yhdessä Norjan ja Tanskan kanssa muodostaa Pohjois-Eurooppaan merkittävän puolustuksellisen voimaryhmittymän, jonka takana ovat Naton johtamisjärjestelmä sekä logistinen ja materiaalituki.
Kolmanneksi yleinen asevelvollisuus, koulutetut reserviläiset, koko maan puolustamisen periaate sekä vahva maanpuolustustahto ovat jatkossakin puolustuksemme perusta. Suomi on turvallisuuden tuottaja, ei sen kuluttuja. Vahva kansallinen puolustus tekee maastamme kiinnostavan ja suorituskykyisen yhteistyökumppanin. Puolustusvoimien suorituskykyä tuleekin pitää yllä kaikkien uhkatilanteiden varalle. Maanpuolustustyöllä ja reserviläisten omaehtoisella harjoittelulla on tässä keskeinen rooli.
Arvoisat Graniitit, hyvät ystävät,
Päätteeksi vielä pari mietettä tästä ajasta. Suomen kansainvälinen toimintaympäristö on parhaillaan yhtä kovassa murroksessa kuin 1990-luvun alussa, sekä turvallisuuden että talouden osalta. Globalisaatio natisee liitoksissaan, Euroopan turvallisuusjärjestys on henkitoreissaan.
Tässä murroksessa on tärkeä pitää huolta Suomen sisäisestä yhtenäisyydestä. Yhteiskuntamme sisäisellä eheydellä ja uudistumiskyvyllä on iso merkitys myös Suomen kansainväliselle asemalle. Kansallinen turvallisuutemme – sekä ulkoinen että sisäinen – nojaa pitkälti siihen, miten hyvin ja luotettavasti yhteiskuntamme sisäisesti toimii, ja kokevatko kansalaiset yhteistä omistajuutta Suomesta.
Geopolitiikan paluun ja voimapolitiikan kovassa maailmassa vaikeuksista selviää helpommin ja vähemmin vaurioin, jos on varautunut ja jos on liittolaisia. Siinä suhteessa Nato-jäsenyys vahvistaa Suomea. Mutta yksi seikka on hyvä pitää mielessä: kuten ennenkin, Suomen puolustuksesta vastaavat ensi sijassa me suomalaiset itse, Suomen puolustusvoimat, reserviläisarmeijamme – tämä asianlaita ei ole muuttunut. Kansallisesta puolustuskyvystä on pidettävä jatkossakin visusti huoli.
Sen ylläpitämisessä riittää tehtävää jokaiselle meistä, vaikka pikkuhiljaa olemmekin siirtymässä nostoväkeen. Kansallinen turvallisuus nojaa lopulta kansalaisyhteiskuntaan, ja sitä rakennetaan joka päivä jokaisen suomalaisen korvien välissä ja kansakunnan yhteisessä elämässä.
Näillä sanoilla toivotan kaikille oikein keskustelevaa seminaaria. – Kiitos!