Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe "Pää pystyssä kohti huomispäivää" -seminaarissa
Speeches and interviews
Speech
Wednesday 2 October 2002, 12:00 AM
Arvoisat seminaarin osanottajat, hyvät naiset ja herrat!
Suomi on kuulunut Euroopan talous- ja rahaliittoon pian neljä vuotta. Tämä on sen verran pitkä aika, että kuva EMUn vaikutuksista - sen hyödyistä ja sen aiheuttamista sopeutumistarpeista alkaa Suomessakin täsmentyä.
Haluan käyttää tämän puheenvuoroni kertoakseni EKP:n rahapolitiikan kehikosta ja niistä hyödyistä mitä yhteinen raha ja integroituvat eurooppalaiset rahoitusmarkkinat merkitsevät Euroopan sisämarkkinoille ja Suomelle. Lisäksi puhun talouspolitiikan haasteista, joista keskeisin on ikääntyvän väestön aiheuttamat sopeutumispaineet julkisille talouksille, ml. Suomi.
EMU ja EU:n rahoitusmarkkinoiden yhdentyminen
Yksi selvä ja välitön vaikutus rahaliittoon liittymisestä oli tietysti valuuttakurssivaihtelujen loppuminen suhteessa muihin euromaihin. Vuodesta 1999 alkaen Suomen markan ja muiden euromaiden rahayksiköiden välillä ei oikeastaan ollut valuuttakursseja, vaan kiinteät muuntokertoimet, jotka nekin jäivät viime vuoden vaihteessa käytöstä kun euro lopullisesti korvasi kansalliset rahayksiköt. Yhteinen rahayksikkö kytkee Suomen talouden yhä tiiviimmin koko euroalueen markkinoihin. Samalla kuuluminen rahaliittoon hyödyttää kuluttajaa ja parantaa varsinkin pienten yritysten kansainvälistymismahdollisuuksia.
Toinen rahaliiton välitön vaikutus on ollut korkokehityksen yhtenäistyminen. Suomessa sovellettavat korot määräytyvät nykyään koko euroalueen laajuisilla rahamarkkinoilla, joilla vallitsee yhtenäinen korkotaso. Tätä korkoa ohjailee Euroopan Keskuspankki, joka toteuttaa rahapolitiikkaa yhdessä kansallisten keskuspankkien, kuten Suomen Pankin kanssa.
Korot ovat olleet viime vuosina matalammat kuin pitkiin aikoihin, ja oikeastaan on mentävä historiassa kauas kultakannan vuosiin saakka ennen kuin tavataan yhtä matalia korkoja kuin ne, mistä viime vuosina on saatu nauttia. Ero viime vuosikymmeniin on erityisen selvä: takavuosina Suomi kärsi itsepintaisesta inflaatio-ongelmasta ja siksi muita Euroopan maita korkeammasta korkotasosta. Rahaliiton myötä nämä ongelmat ovat nyt helpottaneet.
Valuuttakurssi- ja korkoympäristön yhdentyminen on edesauttanut rahoitusmarkkinoiden integraatiota, muuttanut rahoitusmarkkinoiden rakenteita ja toimintaa. Erityisesti sijoitus- ja arvopaperimarkkinat ovat muuttuneet tai muuttumassa kansallisista yleiseurooppalaisiksi. Tällä on ollut jo nyt erittäin suuri merkitys suurten lainanottajien ja sijoittajien kannalta. Esimerkiksi suomalaiset työeläkerahastot ovat hajauttaneet arvopaperisijoituksiaan erittäin suuressa mitassa Euroopan markkinoille. Pankkimaailmassa varaudutaan nyt selvästikin koko ajan siihen, että myös kilpailu yksityisistä sijoittajista ja lainanottajista muuttuu yhä kansainvälisemmäksi. Internetin käyttö ja tilisiirtojen odotettavissa oleva halpeneminen euroalueella tulevat vaikuttamaan tähän suuntaan.
Monet Euroopan tulevaisuutta muovaavista syvällisistä prosesseista kytkeytyvät tiiviisti rahoitusmarkkinoiden toimintaan ja kehitykseen. Tämä yhteys on kaksisuuntainen. Euroopan poliittisten rakenteiden muuttuessa rahoitusmarkkinat heijastavat näitä muutoksia, ja uskon että kymmenen vuoden kuluttua eurooppalaiset rahoitusmarkkinat ovat monessa suhteessa täysin erilaiset kuin nykyään. Toisaalta rahoitusmarkkinoiden kehitys myös vaikuttaa siihen, kuinka Eurooppa voi uudistua ja kehittyä tulevina vuosina. Erityisesti rahoitusmarkkinapolitiikka on keskeisessä asemassa, kun EU pyrkii rakentamaan taloudellisesti yhtenäisempää ja dynaamisempaa Eurooppaa. Vasta yhtenäisien rahoitusmarkkinoiden oloissa voidaan täysin hyödyntää suuren yli 300 miljoonan asukkaan EU:n sisämarkkinoita – joilla siis tavarat, palvelut ja pääoma voivat liikkua vapaasti ja joilla nyt on (pääosin) yhteinen raha.
Pehr Gyllenhammarin johdolla toiminut EU:n asiantuntijaryhmä arvioi, että pelkästään rahoitusmarkkinoiden toimintaa tehostamalla voitaisiin EU-maiden taloudellista kasvua kiihdyttää puolella prosentilla vuodessa, ehkä jonkin verran ylikin. Tällaisiin arvioihin liittyvät tulkinnanvaraisuudet ja epävarmuudet ovat varmasti suuria, mutta tätä luokkaa olevalla kasvuvaikutuksella olisi tietenkin erittäin suuri myönteinen merkitys Euroopan työllisyyden, kilpailukyvyn ja myös Euroopan valtioiden budjettitalouden kannalta.
Rahoitusmarkkinoiden integroituminen yleiseurooppalaisiksi on kuitenkin vielä puolitiessä, sillä rahoitusmarkkinat ovat monilta osin pirstaleiset. Esimerkkinä epätyydyttävästä tilanteesta voi ottaa esille vähittäispankkimarkkinat ja maksuliikenteen, joilla kansalliset rajat vaikuttavat käytännössä erittäin paljon rahoituspalvelujen vähittäiskauppaan jopa euroalueen sisällä. Tämä alue on erityisen kiinnostavaa pienen ja keskisuuren yritystoiminnan kannalta – ja myös meidän tavallisten suomalaisten kannalta: aikaisempaa enemmän lähetämme maksusuorituksia esim. Manner-Euroopassa opiskeleville lapsillemme, loma-asuntomme vuokraisännälle Espanjassa jne.
Rahoituspalvelujen vähittäismarkkinoilla EU haluaa helpottaa esimerkiksi asuntolainojen ja vakuutusten kauppaa rajojen yli – näissä kehittämisehdotukset koskevat ennen muuta kuluttajasuojan toteuttamista. Toinen tärkeä EU:n prioriteetti on integroidun vähittäismaksujärjestelmän luominen EU-alueelle. Vaikka erilaista standardointityötä on tehty jo pitkään, käytännössä maksaminen EU-maasta toiseen on paljon hankalampaa, hitaampaa ja kalliimpaa kuin maksaminen yhden maan sisällä, varsinkin kotitalouksien ja pienyritysten maksuissa. Tähän asiaan EU on äskettäin puuttunut maksupalvelujen hinnoittelua koskevalla asetuksella, joka jo ensi vuonna (1.7.2003 alkaen) rajoittaa pankkien oikeutta periä rajat ylittävistä tilisiirroista korkeampia palkkioita kuin kotimaisista maksuista. Asetus ei kuitenkaan sellaisenaan yksin riitä ongelmaa korjaamaan, vaan edellyttää toimia talouselämältä.
Positiivisena kehityksenä voikin tuoda esille sen että esimerkiksi eurooppalainen pankkisektori on reagoinut em. regulaatioon toivotulla tavalla perustamalla European Payments Council- nimisen yhteistyöjärjestön, joka on asettanut tavoitteekseen toteuttaa vision yhtenäisestä eurooppalaisesta maksualueesta. Järjestö ajaa mm. yleiseurooppalaisen maksujen selvityskeskuksen perustamista lähivuosien aikana. Tämä olisi tärkeä virstanpylväs EU:n vähittäismaksujärjestelmien todellisessa yhdentymisessä, joka edellyttää maasta toiseen tehtävien vähittäismaksupalvelujen tuotantokustannusten tuntuvaa alentumista.
Kaiken kaikkiaan, rahoitusmarkkinoiden kehittämistyö ja säätelyn yhtenäistäminen on keskeisellä sijalla EU:n talouspoliittisessa yhteistyössä lähivuosina. Samalla tämä työkenttä on erinomainen esimerkki niistä hyödyistä, joita eurooppalaisella integraatiolla voidaan saavuttaa. Ilman EU:n yhteistä politiikkaa tällä alueella maanosamme talouselämä tuskin pääsee hyötymään yhtenäisistä, avoimista ja turvallisista rahoitusmarkkinoista näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. EU:n yhteinen politiikka rahoitusmarkkinakysymyksissä vahvistaa myös eurooppalaisten neuvotteluasemia globaaleilla foorumeilla. Eurooppalaiset näkökannat voivat näin saada sen painon, mikä niille kuuluu maanosamme taloudellisen painoarvon perusteella.
EKP:n rahapolitiikka
EKP: n rahapolitiikan tavoitteeksi on asetettu hintavakauden tavoittelu koko euroalueella. "Koko euroalueella" merkitsee, että politiikkaa ei räätälöidä minkään yksittäisen maan tai maaryhmän tarpeisiin. Tässä ei ole yksittäisen jäsenmaan kannalta mitään ristiriitaa: vaikka me suomalaiset pääsisimme yksin päättämään euroalueen rahapolitiikasta, emme voisi ottaa vain Suomen suhdannetilannetta koko rahaliiton rahapolitiikan lähtökohdaksi, ei sittenkään, vaikka oma tilanteemme olisi muista poikkeavakin. Jokaisen jäsenmaan ja näin myös Suomen etu on, että euroalueen talous kokonaisuutena pysyy tasapainossa.
EKP:n neuvosto on määritellyt rahapolitiikalleen strategian, joka kertoo mahdollisimman tarkoin, miten euroaluetta koskevaa taloudellista informaatiota hyödynnetään hintavakautta koskevien riskien arvioimiseksi ja korkopäätösten tekemiseksi. Mahdollisimman avoimen strategian avulla pyritään huolehtimaan siitä, että yleisö – niin ammattilaiset kuin maallikotkin – ymmärtävät rahapolitiikkaa mahdollisimman hyvin ja tekevät mahdollisimman harvoin arviointivirheitä sen suhteen mihin politiikka on menossa.
En lähde tarkemmin kuvaamaan strategian yksityiskohtia, viittaan siltä osin esimerkiksi EKP:n kuukausikatsaukseen, joka ilmestyy myös suomeksi ja on tilattavissa (ilmaiseksi) Suomen Pankista sen lisäksi että se ilmestyy myös internetissä. Sen kuitenkin haluan todeta, että vaikka EKP:n peruskirja, joka asettaa pankin tehtäväksi hintavakauden ylläpitämisen euroalueella, ei tarkemmin määrittele mitä hintojen vakaus tarkoittaa, EKP:n neuvosto on määritellyt sen. Määritelmäksi on otettu, että hintavakauden vallitessa kuluttajahintojen nousuvauhdin olisi pysyttävä keskipitkällä aikavälillä alle kahden prosentin. Tämä määritelmä sulkee hintavakauden ulkopuolelle yhtä lailla nopean inflaation kuin hintojen alenemisen (deflaation).
Todettakoon vielä, että vaikka varsin yksityiskohtaisella strategian kuvauksella EKP pyrkii avoimuuteen, strategia ei ole mekaaninen päätössääntö. Se perustuu ajatukseen, että sekä rahan määrän kasvu (ns. ensimmäinen pilari) että reaalitalouteen perustuvat yleiset inflaationäkymät (ns. toinen pilari) on huolellisesti tulkittava ja punnittava, jotta ohimenevät häiriöt voidaan erottaa pitkävaikutteisista muutoksista, ja jotta eri indikaattorien signaaliarvoja voidaan oikein painottaa. Tämä vaatii ekonomistien tekniikan lisäksi paljon viisautta, näkemystä ja tuntumaa siitä, mitä euroalueen talouksissa on todella tapahtumassa. Raha-poliittinen päätöksenteko ja tilanteen viime käden tulkinta tapahtuu EKP:n neuvostossa, jolla on eri kansallisten keskuspankkien pääjohtajien kautta laaja tuntuma talouskehitykseen koko euroalueella. Tässä neuvoston suorittamassa harkinnassa kansallisten keskuspankkien panos on merkittävä.
Talousalan lehdistössä euroalueen rahapolitiikkaa kommentoidaan usein suhteessa valuuttakurssikehitykseen - varsinkin euron dollariarvo on kiinnostuksen kohteena. Tämä on kyllä luonnollista, koska valuuttakurssit heilahtelevat päivittäin, mutta usein niiden merkitystä myös liioitellaan. EKP ei ole asettanut valuuttakurssille mitään tavoitetasoa, ja rahapolitiikan tavoitteet on määritelty yksinomaan hintavakauden kannalta. Tähtäimessä on siis euron ostovoiman vakaus euroalueen sisällä eikä valuuttakurssien vakaus sinänsä, eikä valuuttakurssikehitys mitenkään sanele rahapolitiikkaa.
Valuuttakurssilla on merkitystä inflaation kannalta lähinnä sitä kautta, että euron heikkeneminen (vahvistuminen) valuuttamarkkinoilla voi aiheuttaa tuontihintojen nousua (laskua) ja näin vaikuttaa inflaatio-paineisiin euroalueella. Valuuttakurssi kytkeytyy rahapolitiikan strategiaan siis osana äsken mainitsemaani "toiseen pilariin" sisältyvää inflaatiopaineiden laajaa arviointia.
Tällä hetkellä korkotaso on niin alhaalla että Suomessa ei tällaista ole koettu sitten kultakannan aikojen. EMUn jäsenyydestä saatu hyöty on jo nyt helppo todeta esimerkiksi vertaamalla rahamarkkinoiden toimintaa nykyisessä taloudellisessa tilanteessa kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Muutos liittyy suurelta osalta Suomen EMU –jäsenyyteen:
Kymmenen vuotta sitten viennin supistuminen, ulkomaisen velanoton vaikeutuminen ja pankkien vakavaraisuuden heikkeneminen johtivat valuuttakurssispekulaatioon Suomen markkaa kohtaan ja korkojen rajuun nousuun. Korkojen nousu ja valuuttojen kallistuminen iskivät silloiseen raskaasti velkaantuneeseen kansantalouteen erityisen kovasti. Seurauksena oli rahoitusvaikeuksia, konkursseja ja luottotappioita. Tällä kertaa rahamarkkinoiden reaktio suhdanteiden taittumiseen on ollut miltei päinvastainen. Inflaatio-paineet ovat laimentuneet ja EKP on voinut alentaa ohjauskorkojaan. Oman suhdannetilanteemme kannalta tämä on ollut hyvin soveliasta. Koronalennukset ovat selvästi vaikuttaneet mm. Euribor -korkoihin ja pankkien omiin primekorkoihin, joihin suomalaisten lainat on paljolti kytketty. Euroalueen ja sen mukana myös Suomen rahamarkkinat ovat siis keveät, mikä on osaltaan tukemassa taloudellista aktiviteettia. Kymmenen vuotta sitten rahamarkkinat talouden kasvun supistuessa kiristyivät ennätyksellisen rajusti keventyäkseen vasta kevätkesällä 1993, yli kaksi vuotta kriisin alun jälkeen.
Tämä vertailu osoittaa havainnollisesti, miten tällaisissa epävarmoissa oloissa Suomelle on hyötyä rahaliiton jäsenyydestä. Se, että olemme osa eurooppalaista valuutta-aluetta merkitsee, että Suomen poikkeuksellinen suuri riippuvuus nyt takaiskuja kokeneesta tietoliikennesektorista ei välittynyt valuuttakurssivaihteluiden tai korkoreaktioiden kautta epävakautena muuhun talouteen. EMU on siis ollut nykyisessä tilanteessa vakauttava tekijä. EKP :n itsenäisyys ja sen rahapolitiikan nauttima luottamus ovat pitäneet inflaatio-odotukset euroalueella hallinnassa ja tehneet mahdolliseksi rahapolitiikan asteittaisen keventämisen.
Talouspolitiikka EMUssa
Finanssi- ja muusta talouspolitiikastaan euroalueen maat päättävät itsenäisesti. Yhteisen rahan myötä talouspolitiikan yhteensovittaminen on kuitenkin tiivistynyt, sillä EMUssa kunkin maan finanssipolitiikalla on vaikutuksia myös rahaliiton muihin maihin. Jos esimerkiksi jonkin maan julkinen talous ajautuu rahoitusvaikeuksiin, sen heijastusvaikeudet leviävät pitkien korkojen nousun kautta myös kyseisen maan ulkopuolelle. Tämän vuoksi EMUa rakennettaessa keskeisenä kriteerinä siihen liittyville maille oli julkisen talouden saattaminen vakaalle pohjalle. Vakauden säilymistä rahaliitossa on puolestaan pyritty varmistamaan perustamissopimuksen liiallisten alijäämien menettelyllä, joka asettaa kunkin maan julkisen sektorin alijäämälle 3 prosentin ja velalle 60 prosentin rajan. Lisäksi maiden finanssipolitiikat on asetettu keskinäisen arvioinnin piiriin ns. monenkeskisen seurannan puitteissa. Tämän keskeinen asiakirja on Talouspolitiikan laajat suuntaviivat.
Vakaus- ja kasvusopimuksessa EU:n jäsenmaat sopivat vuonna 1997, että kukin maa saattaa julkisen taloutensa tasapainoon tai ylijäämäiseksi "keskipitkällä aikavälillä".– Tässä yhteydessä on todettava, että julkisen talouden tulokset eivät ole vielä tälläkään hetkellä tyydyttäviä kaikissa EU-maissa (mm. Portugal, Saksa ja Ranska). EU:n komissio on siksi ehdottanut - jälleen kerran – tasapainotavoitteen takarajan lykkäämistä, nyt vuoteen 2006. Vaikka tällainen kehitys on luonnollisesti erittäin huolestuttavaa vakaus- ja kasvusopimuksen uskottavuuden kannalta, on kuitenkin positiivisena seikkana tuotava esille, että sopimukset ja vertaispainostus ovat toimineet siinä, että ne ovat pakottaneet maat selostamaan epäonnistumisiaan ja tuomaan esille korjaamistoimenpiteet.
Todettakoon, että edellä viitattuja sääntöjä ja sopimuksia tärkeämpi syy tervehdyttää EU:n julkisia talouksia ovat tulevat, ennen kaikkea Euroopan ikääntyvästä väestöstä johtuvia haasteet. Säännöissä ja sopimuksissa on sitä paitsi runsaasti kansallista liikkumavaraa julkisten menojen ja tulojen koostumuksen suhteen. Tämä on luonnollisesti hyvin perusteltua ennen kaikkea kansallisten poliittisten sekä tuloja että menoja koskevien erilaisten preferenssien vuoksi. On kuitenkin selvää, että pitämällä budjetit tasapainoisina tai ylijäämäisinä keskipitkällä aikavälillä - yli suhdannesyklin, hallituksilla on puskureita suhdanne-vaihtelujen vaikutusten hillitsemiseksi – ennen kaikkea ns. automaattisten vakauttajien avulla eli antamalla julkisen talouden tasapainon heikentyä taantumassa verotulojen vähentyessä ja työttömyyskorvausten lisääntyessä sekä vastaavasti vahvistua noususuhdanteessa.
Tätä taustaa vasten euroalueen maiden finanssipolitiikan joustovara riippuu siis siitä kuinka hyvin maat ovat tehneet kotiläksynsä. Ne jäsenmaat, Suomi mukaan luettuna, jotka ovat edistyneet julkisen talouden tervehdyttämisessä ja joiden julkinen talous on suhdannevaihteluista riippumatta ylijäämäinen tai lähellä tasapainoa, ovat paljon paremmassa asemassa kuin julkiselta taloudeltaan heikot jäsenmaat.
Suomen talouspolitiikan haasteista
Suomen talouden ja yhteiskunnan kannalta keskeinen tulevaisuuden haaste on väestön ikääntymisestä aiheutuvien kulujen hallinta. Ennusteiden mukaan Suomen väestön odotettavissa oleva ikääntymiskehitys on dramaattinen, ja erityinen merkkipaalu on suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen, joka huipentunee vuoden 2010 tietämillä. On laskettu että vuoteen 2015 mennessä ollaan tilanteessa, jossa yhtä yli 60-vuotiasta kohden on enää kaksi työikäistä kun meillä nyt tämä suhdeluku on yhden suhde kolmeen. Tulevat väestömuutokset kasvattavat maksettavien eläkkeiden suhdetta työssäkävijöiden tuloihin. Lisäksi on otettava huomioon, että ikääntyminen kasvattaa eläkemenojen lisäksi myös muita sosiaalimenoja, varsinkin sairaanhoitokustannuksia. Onneksi työeläkemaksujen nousupaine tulevaisuudessa ei ole aivan yhtä suuri kuin eläkemenojen kasvu, koska eläkerahastoja kartutetaan nykyisin melko hyvää vauhtia.
Haasteena on miten kehittää julkista sektoria niin, että voidaan säilyttää suurta kannatusta nauttiva pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, kohtuullinen työntekoon kannustava verotus ja talouden hyvä kilpailukyky väestön ikääntyessä? Ratkaisevassa asemassa ovat ainakin työntekijöiden eläköitymisiän nostaminen, työllisyyden kehitys ja talouden kasvu sekä eläkerahastoille saatava tuotto. Mitä paremmin työlli-syysasteen kohottamisessa menestytään, toivottavasti yli hallituksen määrittelemän 70 prosentin tavoitteen, sitä paremmin hyvinvointipalvelujen kehittäminen on sovitettavissa yhteen ikääntyvän väestön ja vakaan (tai alenevan) veroasteen kanssa.
Tärkeää on myös uudistaa julkisten palvelujen tuotantoa siten, että ero julkisten palvelujen ja yksityisen tavaratuotannon tuottavuuskehityksessä pienenee. Suomalaisen yhteiskunnan menestystä lähivuosikymmeninä voidaankin varsin pitkälle mitata sillä, miten julkinen sektori – lähinnä kuntasektori - selviää tehostamishaasteestaan. En missään tapauksessa tarjoa ratkaisuksi mitään työtahdin kiristämistä, vaan tarkoitan innovaatiopohjaista tuottavuuden nousua, uuden teknologian ja tuotekehittelyn jatkuvaa hyödyntämistä hyvinvointipalvelujen tuotannossa.
Miten tähän voidaan päästä? Miten palveluja tuottavat organisaatiot saadaan yhä aktiivisemmin etsimään keinoja palvelujen laadun ja niiden tuotantomenetelmien ja – logistiikan kehittämiseksi? Ja miten turvataan innovaatioiden nopea hyödyntäminen?
Asiaan on kiinnitetty huomiota myös em. EU:n talouspoliittisen koordinaation puitteissa, joissa on todettu, että sosiaalipolitiikkaa ja talouspolitiikkaa harjoitetaan lähivuosikymmeninä yhä kansainvälistyvämmässä yhteiskunnassa. Poliittisesti tämä kansainvälistyminen tapahtuu nyt valtaosin eurooppalaisissa, EU:n johtamissa puitteissa, mutta taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurillisesti kysymyksessä on laajempi, oikea globalisoituminen. EU:n piirissä vaikuttavia tekijöitä ovat EU-kansalaisen oikeudet, kuten työvoiman vapaa liikkuvuus ja neuvoston työ sosiaalipolitiikan koordinoimiseksi. EU:n sosiaalipoliittinen koordinaatio on kuitenkin suhteellisen löyhää, mikä on ollut toimiva ratkaisu mm. siksi, että työvoiman liikkuvuus on ollut vähäistä eikä ns. ”sosiaaliseen turismi” EU-maiden välillä ole ollut todellinen ongelma. Maahanmuutto EU:n ulkopuolelta on ollut sosiaalipolitiikan kannalta merkittävämpi haaste kuin EU-kansalaisten liikkuvuus jäsenvaltioiden kesken. Tilanne voi kuitenkin tulevaisuudessa muuttua, esimerkiksi itälaajenemisen seurauksena, ja tällöin voi syntyä paineita sosiaalipolitiikan koordinaation tehostamiseksi, mutta mahdolliset muutokset lienevät kaukana edessäpäin.
Joskus kuulee peloteltavan, että taloudellinen globalisaatio johtaa ns. verokilpailun kautta sosiaaliturvan alasajoon, eli sosiaaliseen polkumyyntiin kun kansakunnat pyrkivät kaikin keinoin turvaamaan kilpailukykynsä kansainvälisessä kaupassa, yritysten sijoittumispäätöksissä ja huippuasiantuntijoiden asuinpaikkana.
En voi tässä yhteydessä ryhtyä käsittelemään globalisaatiokehitystä laajemmin, mutta toteaisin kuitenkin käsityksenäni sen, että pidän globaalin verokilpailun uhkaa ainakin osittain liioiteltuna. Ihmiset haluavat sosiaaliturvaa, ja ovat valmiit siitä myös maksamaan, jos se on tehokkaasti hoidettu. Kilpailu muodostuu kuitenkin ongelmaksi niissä tapauksissa, joissa sosiaaliturvajärjestelmä on hyvin tehoton, eli ei pysty tuottamaan kustannuksiaan vastaavaa tulosta työntekijöiden elinikäisenä hyvinvointina ja yritysten sijaintiympäristön laatuna. Tässä mielessä globalisaatio vaikuttanee sosiaaliturvasektorilla samaan tapaan kuin yksityiselläkin sektorilla: se palkitsee tehokkaita ja innovatiivisia organisaatioita, mutta voi kriisiyttää huonosti hoidetut organisaatiot.
Julkisen sektorin tehostamisen suhteen voidaan todeta, että Suomessa on jo tehty paljon. Julkinen taloutemme on kansainvälisesti verrattuna tehokas (ks. Valtiovarainministeriön tuore julkaisu "Kohti tehokkaampaa ja laadukkaampaa julkista taloutta"). Useissa tehtäväryhmissä Suomen julkinen talous pärjää euroalueen keskiarvoa selvästi pienemmillä panostuksilla. Lisäksi tiukasta budjettirajoituksesta huolimatta ollaan suoriutumisen vertailussa useimmilla hallinnonaloilla lähellä kansainvälistä kärkeä. Suomessa saadaan esimerkiksi tyytyväinen terveydenhuollon asiakas kaikkein pienimmällä rahalla. Terveydenhuoltosektorin ja mahdollisesti eräiden muidenkin hyvinvointivaltion toimintojen tuottavuus onkin selvästi parantunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Saattaa olla, että suuri osa tästä tuottavuuden noususta on saavutettu sellaisin keinoin, jotka on nyt loppuun käytetty, voi olla että osin ylikin, mutta mukana on varmasti tuotekehittelyn ja teknologian vaikutusta, eli sellaista kehitystä, jota Suomessa huippu-teknologian soveltajana on ja joka voi jatkua tulevaisuudessakin.
Lopuksi
Lissabonissa keväällä 2000 kokoontunut Eurooppa-neuvosto määritteli EU:lle kehittämisstrategian 2000-luvun ensi vuosikymmeneksi. Strategian sisältö tiivistettiin tuolloin vaatimukseen, että tämän vuosikymmenen aikana Euroopasta tulisi maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta.
Lissabonin strategia laadittiin, jotta EU voisi vastata globaalin kilpailun ja tietotekniikan kehityksen haasteisiin. Strategiassa talous ei ole itsetarkoitus, vaan samalla kun tavoitellaan dynaamista, tiedon ja teknologian hyödyntämiseen perustuvaa taloutta, tavoiteltu rakennemuutos tahdotaan yhdistää eurooppalaiseen, sosiaalista yhteenkuuluvuutta painottavaan yhteiskuntamalliin.
Nykyiseen taloudelliseen tilanteeseen liittyy huomattavia epävarmuuksia maailmanlaajuisesti, eikä tässäkään strategiassa ole edistytty niin nopeasti kuin alun perin ajateltiin. Ongelmia ovat etenkin sitkeästi korkeana pysyttelevä työttömyys ja palvelusektorin alikehittyneisyys, erityisesti tietotekniikan hyödyntämisen osalta. Haluaisin kuitenkin tuoda esiin yleismaailmallisen pessimismin vastapainoksi sen että myös edistysaskeleita on EUssa saavutettu: esimerkiksi viimeisten viiden vuoden aikana EU:ssa on luotu yli 9 miljoonaa uutta työpaikkaa verrattuna siihen että sitä edeltäneenä viisivuotiskautena työpaikkojen lukumäärä väheni. On ilmeistä että tässä Euroopan vahvuuksilla, talous- ja rahaliiton instituutioiden avulla saavutetulla makrotaloudellisella vakaudella ja väestön hyvällä koulutustasolla on merkitys.
Myös Suomen osalta haluan päättää puheenvuoroni optimismilla. On selvää, että rahaliitto sinänsä ei voi ratkaista sellaisia taloudellisia ongelmia, joiden juuret ovat muualla kuin rahataloudessa. Mutta toisaalta EU:n sisämarkkinoilla ja rahaliitossa, joka on integroitumassa tiiviimmäksi myös rahoitusmarkkinoiden osalta ja joille yhteinen raha on luonut vakauden, Suomen talouden hyvät perustekijät – hyvä koulutustaso, tuottavuus, kilpailukyky, yritysten vakavaraisuus ja innovatiivisuus - pääsevät parhaiten vaikuttamaan niin että voimme mennä "pää pystyssä kohti huomispäivää".