Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Ålandsbankenin Sijoitusillassa
Speeches and interviews
Speech
Tuesday 21 October 2003, 12:00 AM
Tämän tilaisuuden järjestäjät ovat pyytäneet minua puhumaan aiheesta euron tulevaisuus. Tämä on mielenkiintoinen ja laaja teema, jota voi lähestyä hyvin eri tavoin. Tässä esityksessäni tarkastelen euron tulevaisuutta lähinnä kansainvälisestä näkökulmasta. Euro joutuu kilpailemaan muiden valuuttojen kanssa asemastaan kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla ja voidaan kysyä, miten se tässä kilpailussa pärjää.
Euron käyttöönotto vuoden 1999 alussa oli suurin muutos kansainvälisessä rahajärjestelmässä sen jälkeen, kun toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä sortui ja päävaluuttojen väliset valuuttakurssit muuttuivat asteittain kelluviksi järjestelmän ankkurivaluutan, Yhdysvaltain dollarin irtaannuttua kullasta elokuussa 1971. Monet tarkkailijat etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Ranskassa ja ehkä muissakin Euroopan maissa, ovat kuitenkin nähneet euron käyttöönotossa mahdollisesti vielä tätäkin merkittävämmän käännekohdan. Yhdysvaltain dollari nimittäin säilytti johtavan valuutan asemansa Bretton Woods –järjestelmän sortumisen jälkeenkin. Jotkut ovat kokeneet euron käyttöönoton aluksi muutokselle, joka ajan oloon tulee haastamaan dollarin hegemonian maailman johtavana valuuttana. Euron käyttöönottoa voisi tässä tapauksessa verrata ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin dollari nousi punnan asemesta maailman johtavaksi valuutaksi.
Pohjan valuutan kansainväliselle menestykselle antaa sen menestys kotimaassaan ja siksi valuutan menestys on yleensä ollut tiiviissä yhteydessä sen liikkeeseen laskeneen valtion vaiheiden kanssa. Rahaliiton jäsenmaissa euro on lakisääteisesti ainoa laillinen maksuväline, ja tämän takia sen asema kotikentällään on hyvin turvattu. Lakisääteinen monopoli ei tietenkään sinänsä takaa loistavaa tulevaisuutta kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Kyetäkseen selviytymään kunnialla johtavien valuuttojen kilpailussa euron täytyy täyttää hyvin rahan tehtävät eli toimia vaihdon välineenä, arvon mittana ja arvon säilyttäjänä. Onnistumista mitataan suhteessa muihin valuuttoihin. Markkinavoimien arvio euron tulevaisuudesta käy herkimmin ilmi kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Yleensäkin voidaan sanoa, että vapaiden valuutta- ja pääomanliikkeiden oloissa minkä tahansa rahajärjestelmien laatu tulee päivittäin arvioiduksi valuuttojen keskinäisessä kilpailussa kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Kysymys ei ole tällöin vain valuuttakursseista, vaan markkinoiden halusta käyttää eri valuuttoja kansainvälisissä maksuissa, reservivaluuttana ja pääomamarkkinoilla.
Euro syrjäytti edeltäjävaluuttansa poliittisten päätösten tuloksena ja monet sen ominaisuudet määriteltiin ensi kädessä olennaisesti poliittisessa päätöksentekoprosessissa. Siksi se saattaa vaikuttaa poikkeukselta siihen sääntöön, että valuuttojen kohtalo määräytyy viime kädessä valuuttojen keskinäisen kilpailun perusteella. Pohjimmiltaan kuitenkin myös euron syntymähistoria pikemminkin tukee teesiä valuuttojen keskinäisen kilpailun merkityksestä kuin kumoaa sen. Vaikka syntyprosessissa kilpailun paineita välitti pikemminkin politiikka kuin markkinamekanismi, valuuttakilpailun vaikutuksen lopputulokseen voi nähdä selvästi.
Tärkeä euron syntymiseen vaikuttanut tekijä oli se, että useimpien EU-maiden valuutat osoittautuivat heikoiksi oloissa, joissa paitsi tavarat myös pääomat liikkuivat pidäkkeettömästi yli rajojen. Euroopan kansallisten valuuttojen haavoittuvuus kävi selvästi ilmi Saksan yhdentymisen jälkeen vuosina 1991-92, jolloin spekulaation aallot horjuttivat pahasti Euroopan valuuttakurssijärjestelmää ja olivat itse asiassa lähellä tuhota sen kokonaan.
Vaikka kaikki rahaliittoon liittyneiden maiden valuutat ovat sulautuneet euroon, euroa ei suinkaan voi pitää edeltäjiensä keskiarvona. Päinvastoin, euro on perinyt vahvimmalta edeltäjältään Saksan markalta enemmän ominaisuuksia kuin miltään muulta valuutalta. Euroopan talous- ja rahaliiton keskeiset institutionaaliset piirteet ja aivan erityisesti ajatukset vakaasta rahan arvosta rahapolitiikan ensisijaisena päämääränä ja rahapoliittisen päätöksenteon riippumattomuudesta muusta politiikasta otettiin perustamissopimukseen lähes sellaisinaan Saksan Liittotasavallan lainsäädännöstä. ERM -järjestelmän aikaiset kokemukset olivat vakuuttaneet yhteisön päätöksentekijät siitä, että pyrkimykset yhtäältä saavuttaa rahataloudellinen vakaus ja uskottavuus ja toisaalta ohjata valuutan kehitystä poliittisin päätöksin olivat keskenään peruuttamattomasti ristiriidassa ja että vakaus ja uskottavuus kannatti asettaa rahapolitiikan ensisijaiseksi päämääräksi, niin kuin Saksassa oli tehty.
Euro ei siis syntynyt historialliseen tyhjiöön. Pikemminkin se on viimeinen lenkki eurooppalaisten valuuttojen kehityksen pitkässä ketjussa. Se ei ole saksalainen kansallisesti, mutta ominaisuuksiltaan se on olennaisesti Saksan markan seuraaja.
Väärinkäsitysten välttämiseksi minun kannattaa ehkä sanoa Saksan markan ja euron yhteydestä vielä kaksi asiaa. Ensimmäiseksi, vaikka Saksa nousi sodan jälkeen Euroopan johtavaksi talousmahdiksi, Saksan markan voittokulku ei perustunut ainakaan ensisijaisesti maan taloudelliseen tai poliittiseen menestykseen. Pikemminkin Saksan markan ominaisuudet periytyivät eurolle lainsäädännössä ja rahapolitiikan toteutuksessa siksi, että ne ovat yleisesti ottaen hyvän valuutan ominaisuuksia. Saksassa oli itsenäinen ja vahva keskuspankki, jonka rahapolitiikan tunnettuna ja tunnustettuna tavoitteena oli rahan arvon vakaus. Maastrichtin sopimuksella pyrittiin nämä edellytykset varmistamaan myös eurolle. Näiden käytännössä hyväksi todettujen järjestelyjen perusteella eurolla pitäisi olla edessään kaikki mahdollisuudet suureen tulevaisuuteen, edellyttäen, että menestyksen olennaisiin puitteisiin ei jatkossa puututa.
Euro ei ole suinkaan Saksan markan ainoa perillinen. Kommentoidessaan Ruotsin EMU-kansanäänestyksen tulosta Ruotsin keskuspankin pääjohtaja Lars Heikensten totesi, että euroalueen rahapolitiikan ja Ruotsin rahapolitiikan välillä ei ole oleellista eroa. Samoin kuin EKP:n, Riksbankin ensisijainen tehtävä on vaalia rahan arvon vakautta, ja tässä tehtävässään se voi onnistua vain, jos sillä on sen hoitamiseksi riittävä itsenäisyys ja muut tehtävän menestyksellisen suorittamisen edellytykset. Riksbankin institutionaalinen asema ja rahapolitiikka ovat muuttuneet kahden viime vuosikymmenen aikana merkittävästi Saksan Bundesbankin esimerkin mukaisiksi. Samantapaisia muutoksia on tapahtunut myös muualla. Siksi Heikenstenin mielestä EKP:n lisäksi myös Riksbankia samoin kuin monia Euroopan ulkopuolisiakin keskuspankkeja voi hyvin pitää Bundesbankin oppilapsina.
Euron kannalta EKP:n aseman ja sen rahapolitiikan periaatteiden omaksuminen muissakin johtavissa teollisuusmaissa merkitsee kansainvälisten rahaolojen vakiintumista. Tämä vähentää euroalueen ulkopuolelta tulevia rahataloudellisia häiriöitä ja tätä kautta helpottaa EKP:n rahapolitiikan harjoittamista. Toisaalta valuuttojen kansainvälinen kilpailu kiristyy, kun yhä useammissa maissa pystytään harjoittamaan jäntevää rahapolitiikkaa. Euro joutuukin venymään yhä parempiin suorituksiin, jos se aikoo menestyä valuuttojen keskinäisessä kilpailussa.
Mikä sitten on euron tämänhetkinen kansainvälinen asema? Valuuttojen käytöstä euron käyttöönoton jälkeen ei ole käytettävissä kattavia tietoja, mutta joitakin huomioita euron asemasta voidaan tehdä käytettävissä olevien tietojen valossa.
Euroa käytetään kansainvälisesti suurin piirtein ottaen suhteessa euroalueen kokonaistuotannon määrällä mitattuun kokoon. Euroa käytetään siten enemmän kuin Japanin jeniä mutta vähemmän kuin Yhdysvaltain dollaria.
Euroa käytetään kansainvälisen rahoitusjärjestelmän eräillä lohkoilla, erityisesti kansainvälisillä joukkovelkakirjalainamarkkinoilla, merkittävästi enemmän kuin sen edeltäjävaluuttoja. Suurin osa euroalueen ulkopuolellakin liikkeeseen lasketuista europapereista näyttäisi päätyneen euromaissa sijaitseviin salkkuihin. Kysyntä Yhdysvalloissa tai muualla Euroopan ulkopuolella on ollut vähäistä.
Valuuttakaupassa eurolla näyttäisi olevan nykyisin jokseenkin sama tai - EU-maiden valuuttojen vaihdon jäätyä pois - jopa hieman vaatimattomampi rooli kuin Saksan markalla aikaisemmin. Yhdysvaltain dollari on säilyttänyt hallitsevan asemansa maailman valuuttakaupassa. Useimmilla valuuttamarkkinoilla kaupat kahden ei-keskeisen valuutan kesken tehdään dollarin kautta vaihtaen. Pohjois- ja Itä-Euroopan maissa euroa käytetään kuitenkin dollarin asemesta valuuttakaupan vaihdon välineenä.
Ulkomaankaupassa euron käyttö laskutusvaluuttana euroalueen ja sen ulkopuolisten maiden välisessä kaupassa on lisääntynyt. Sitä käytetään jo nykyisin selvästi enemmän kuin edeltäjävaluuttoja.
Euroseteleitä käytetään jossain määrin EU:ta lähellä olevilla alueilla käteismaksuvälineenä.
Noin 50 maata on kytkenyt valuuttakurssipolitiikassaan valuuttansa tavalla tai toisella euroon. Suurin osa näistä on suhteellisen pieniä talouksia, joiden yhteenlaskettu osuus maailman tuotannosta on vain muutamia prosentteja.
Euromääräisten saatavien osuus EU:n ulkopuolisten maiden virallisista valuuttavarannoista oli Kansainvälisen valuuttarahaston tietojen mukaan vuonna 2002 jonkin verran korkeampi (14.6%) kuin Saksan markan osuus ennen EMU-aikaa.
Yhteenvetona euron nykyisestä kansainvälisestä käytöstä voi siis todeta, että euron käyttö on edeltäjävaluuttoja laajempaa kansainvälisillä joukkovelkakirjamarkkinoilla. Euroalueelta on kansainvälisten rahoituskeskusten kautta rahoitettu euroalueen ulkopuolisia luotonottajia. Muilta osin euron kansainvälinen asema ei poikkea merkittävästi Saksan markan aikaisemmasta asemasta. Euron käytöllä on vahva alueellinen leima. Tässä se poikkeaa Yhdysvaltain dollarista, jota käytetään maailmanlaajuisesti.
Taloustieteessä ei ole olemassa juuri tutkimustietoa - puhumattakaan vankalla pohjalla olevasta teoriasta - siitä, mitkä tekijät määräävät valuuttojen kansainvälisen menestyksen. Euron tulevaisuutta ei voi ennustaa tieteellisten mallien avulla. Taloustieteellisessä kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty joitakin, lähinnä aikaisempiin kokemuksiin perustuvia arvioita niistä tekijöistä, jotka tukevat valuutan kansainvälistä menestystä. Nobel-palkittu ekonomisti Robert Mundell on pitänyt näistä tärkeimpinä seuraavia viittä tekijää:
1. Valuutta-alueen suuri koko ja vauraus. Suuri ja varakas alue edistää alueen valuutan käyttöä valuutta-alueen ulkopuolellakin, esimerkiksi kauppavirrat alueelle ja alueelta ovat yleensä suurempia suurten kuin pienten alueiden kanssa käytävässä kaupassa. Taloudellisesti vahva valuutta-alue pystyy myös vastaanottamaan sitä kohtaavat taloushäiriöt helpommin kuin pieni. Lisäksi valuutan käyttöön sellaisenaankin liittyy merkittäviä verkostoetuja, eli valuutta on sitä käyttökelpoisempi mitä useammin ja mitä useampaan käyttötarkoitukseen sitä käytetään.
2. Hyvin toimivat rahoitusmarkkinat. Likvidiys on rahan oleellinen ominaisuus. Rahoitusmarkkinoiden tulee siksi olla riittävän laajat ja syvät, jotta tarvittaessa suuretkin tai muuten poikkeukselliset transaktiot voidaan tehdä tehokkaasti ja vähin kustannuksin. Kysynnän ja tarjonnan satunnaiset vaihtelut eivät saa heiluttaa valuutan tai arvopaperin markkina-arvoa kauaksi "todellisesta" arvostaan.
3. Onnistunut rahapolitiikka. Rahapolitiikan tulee olla ennustettavaa ja johdonmukaista, jotta rahan käyttäjät pystyisivät tekemään tarvittaessa omat arvionsa rahan arvon pysyvyydestä. Rahan ostovoiman tulee pysyä vakaana, mikä käytännössä edellyttää paitsi keskimäärin alhaista myös jatkuvasti vakaata inflaatiota. Yksikään valuutta ei ole kyennyt pysymään kansainvälisesti merkittävänä, jos rahapolitiikka on epäonnistunut rahan kotimaisen ostovoiman vakaana pitämisessä.
4. Poliittinen vakaus. Historiassa vahvoja valuuttoja ovat yleensä laskeneet liikkeeseen valtiot, jotka ovat olleet riittävän vahvoja puolustamaan sekä ulkoisia että sisäisiä uhkia vastaan. Jos valtio ajautuu suuriin vaikeuksiin, sen rahan arvoa on vaikea puolustaa rahapolitiikan keinoin. Tästä hyviä esimerkkejä ovat Saksan ja eräiden muiden Keski-Euroopan maiden hyperinflaatio ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ruplan romahdus lokakuun 1918 vallankumouksen jälkeen ja entisen Jugoslavian maiden hyperinflaatio kommunismin romahtamisen jälkeen 1990-luvulla.
5. Valuutan vapaa vaihdettavuus. Kultakannan aikana kansainvälisesti käytettiin vain valuuttoja, joiden uskottiin olevan vaihdettavissa kultaa vastaan muuttumattomalla pariteetilla aina, myös epävakaissakin oloissa. Nykyisin valuutan lunastettavuus kullalla ei ole enää merkittävä asia rahan uskottavuuden kannalta. Oleellista sen sijaan on, että valuutta on vapaasti vaihdettava, eli valuuttatransaktioiden ei katsota olevan edes kriisioloissa vaarassa joutua säännöstelytoimien kohteeksi.
Väkiluvulla mitattuna euroalue on yksi maailman suurimmista talouksista. Euroalueella asuu yli 300 milj. ihmistä, kun esimerkiksi Yhdysvaltain asukasluku on 272 milj. ja Japanin vain 127 milj. ihmistä. Euroalueen bruttokansantuote on runsaat 16 % koko maailman bruttokansantuotteesta, eli noin 6 prosenttiyksikköä pienempi kuin Yhdysvaltain osuus (22 %), mutta enemmän kuin kaksinkertainen Japanin osuuteen (7½%) verrattuna. Jos kaikki EU-maat – myös vuonna 2004 EU:n jäseniksi hyväksyttävät hakijamaat -liittyvät euroalueeseen, euroalueen väkiluku lisääntyy noin puolella, eli tällä tavalla arvioituna euroalueesta tulisi selvästi Yhdysvaltoja suurempi valuutta-alue. Kokonaistuotannon määrä nousee kuitenkin selvästi tätä vähemmän, sillä uusien jäsenvaltioiden kokonaistuotanto henkeä kohti on vielä pitkään selvästi alempi kuin nykyisissä EU-maissa keskimäärin.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana euromaiden talous on kasvanut hitaammin kuin Yhdysvalloissa. Mahdollisuudet parempaan ovat kuitenkin olemassa, jos ja kun niihin tartutaan. Jos EU-maat onnistuvat talouksiensa rakenteiden korjaamisessa, euroalueen talouskasvu voi nopeutua tuntuvastikin. Tämä on tavoitteena ns. Lissabonin strategiassa, joka on EU:n rakenneuudistusten johtotähtenä. Euroalueen talouskasvua saattaa tulevaisuudessa nopeuttaa sekin, että tuottavuuden alhaisen lähtötason takia euroalueeseen liittyvät uudet jäsenmaat kykenevät kasvattamaan tuotantoaan nykyisiä jäsenmaita ja myös Yhdysvaltoja nopeammin. Tuotannon määrän ja valuutta-alueen koon perusteella arvioituna euron tulevaisuus näyttää lupaavalta.
Euroalueen rahapolitiikka on epäilemättä myös merkittävä euron kansainvälistä menestystä vauhdittava tekijä. Rahapolitiikan menestys pohjaa perustamissopimukseen, joka määrää hintavakauden yksikäsitteisesti Euroopan keskuspankin ainoaksi ensisijaiseksi tavoitteeksi ja antaa EKP:lle riittävät välineet tämän tavoitteen saavuttamiseksi.. Vaikka EKP voi ja sen tuleekin tukea EU:n muiden tavoitteiden saavuttamista, näin menetellen ei saa vaarantaa ensisijaisen päämäärän toteutumista. EKP :n itsenäisyys ja sen rahapolitiikan nauttima luottamus ovat pitäneet inflaatio-odotukset euroalueella hallinnassa ja tehneet mahdolliseksi rahapolitiikan asteittaisen keventämisen. Euroalueen inflaatio-odotukset ovatkin koko rahaliiton olemassaolon ajan pysyneet hallinnassa alhaisella nimelliskorkotasolla, mitä voidaan pitää merkkinä EKP:n rahapolitiikan onnistuneisuudesta. Oikeastaan on mentävä historiassa kultakannan vuosiin saakka, ennen kuin tavataan yhtä matalia korkoja kuin ne mistä olemme saaneet Euroopassa nauttia viime vuosina.
Euroopan keskuspankin ylläpitämä rahataloudellisen vakauden ilmapiiri on tärkeä paitsi euroalueen maiden kansalaisille myös euron muille käyttäjille. Kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla voidaan luottaa siihen, että työttömyyttä tai valtioiden velkataakkaa ei yritetä alentaa keinotekoisesti ja lyhytnäköisesti rahan arvoa alentamalla ja ongelmien varsinaisiin syihin puuttumatta. EKP:n vakausorientaatio on omiaan tukemaa euron kansainvälistä asemaa.
Mundell katsoikin, että viidestä menestystekijästä kaksi eli valuutta-alueen koko ja keskuspankin rahapolitiikka puhuvat selkeästi euron menestymisen puolesta. Tähän arvioon olen valmis yhtymään. Kolmen muun tekijän – eli rahoitusmarkkinoiden toiminnan, poliittisen vakauden ja valuutan vaihdettavuuden – suhteen kuvaa ei ehkä voi pitää yhtä myönteisenä.
Mitä rahoitusmarkkinoiden toimivuuteen tulee, euron käyttöönoton myötä Euroopassa on tapahtunut merkittävää edistystä. Sisäisten valuuttakurssiriskien häviäminen, vakaan hintatason uskottavuuden vahvistuminen ja omalta osaltaan myös integroidun suurten maksujen välitysjärjestelmän TARGETin luominen antoivat uuden sysäyksen EU:n rahoitusmarkkinoiden integroitumiselle. Osa euroalueen rahoitusmarkkinoista onkin jo integroitunut lähes täydellisesti; erityisesti pankkien väliset vakuudettomat lyhyen rahan markkinat toimivat nykyisin koko euroalueen laajuisesti. Myös valtionobligaatioiden ja muiden joukkovelkakirjojen markkinat ovat melko pitkälle yhdentyneet. Edistystä on tapahtunut muillakin markkinalohkoilla esimerkiksi siten, että rahoitusinstrumenttien likvidiys on kasvanut ja valikoima lisääntynyt.
Näistä merkittävästä edistysaskelista huolimatta euroalueen rahoitusmarkkinat ovat kokonaisuutena ottaen edelleen liian pirstoutuneet. Rahoitusmarkkinoiden yhtenäisyyden, syvyyden ja siten valuutan likvidiyden suhteen euroalue pysynee vielä pitkään Yhdysvaltain jäljessä. Tämän takia näiden kahden valuutan keskinäinen kilpailuasema saattaa olla epätasaisempi kuin mitä pelkkä kokonaistuotannon tai väestön määrien vertailu osoittaa.
Euroalueen rahoitusmarkkinoiden yhdentymisen tiellä ovat erilaiset lainsäädäntöön (kuten konkurssi- ja verotuslainsäädännön) sekä valvontajärjestelmien ja hallinnollisten lupamenettelyjen erot. Rahoitusmarkkinoiden perusrakenteet kuten arvopapereiden selvityskeskukset ovat kalliita, hajanaisia ja toimivat eri maissa eri tavoin. Kaikista näistä tekijöistä johtuen euroalueellakin on tuntuvasti helpompaa ostaa tai myydä rahoituspalveluja maan sisällä kuin maasta toiseen, ja jopa niin yksinkertainen asia kuin maksaminen vaikeutuu heti kun toinen osapuoli on toisesta euromaasta.
Siltä osin kuin rahoitusmarkkinoiden yhdentymiskehityksen esteet ovat lainsäädännöllisiä tai valvontajärjestelmiin ja hallinnollisiin lupamenettelyihin liittyviä, EU:n laajuiset poliittiset päätökset ovat välttämättömiä ja kiireellisiä. Markkinakäytäntöihin ja markkinoiden perusrakenteisiin etenkin pankkitoiminnassa mutta myös joukkovelkakirja- ja osakemarkkinoilla liittyvät esteet ovat sitä vastoin ensisijaisesti markkinaosapuolten päätösvallassa. Näissäkin tapauksissa viranomaiset voivat puitelainsäädännöllä ja valvontaan liittyvillä määräyksillä poistaa kilpailun keinotekoisia esteitä ja edistää kehitystä.
Iso määrä yhteisten markkinoiden esteistä on kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne perustuvat olemassa olevien olojen hyväksymiseen tai aktiiviseen puolustamiseen. Yksityisten yritysten ja kansallisten viranomaisten olisi kuitenkin syytä hyväksyä se, että "olemassa olevien etujen", toisin sanottuna kansallisten järjestelmien ja markkinoiden, yksisilmäinen puolustaminen estää saamasta täyttä hyötyä Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentymisprosessista. Keskittyminen lyhytaikaisiin kustannuksiin ja hyötyihin peittää herkästi alleen saavutettavissa olevat pidemmän ajan nettohyödyt.
Rahoitusmarkkinoiden integroitumisen myötä yhteisölainsäädännön merkitys markkinoiden sääntelyssä on kasvanut kansallisen lainsäädännön kustannuksella. Samalla tarve yhteistyöhön rahoitusmarkkinoiden valvonnassa on kasvanut. Vaikka EU-maiden rahoitusmarkkinat ovat vahvat ja vakaat ja yhteistyö valvojien kesken asteittain tehostuu, laaja-alaistenkin kriisien mahdollisuutta pitkälle integroituneilla rahoitusmarkkinoilla ei voida kokonaan sulkea pois. Tällaisten kriisien selvittämisessä jäsenvaltiot ja kansalliset keskuspankit joutuisivat harjoittamaan aikaisempaa tiiviimpää ja alueellisesti laajempaa yhteistyötä.
EU-maiden rahoitusmarkkinoiden sääntelyä uudistetaan jatkuvasti. Tällä hetkellä ajankohtainen on Eurooppa-neuvoston joulukuussa 1998 hyväksymä rahoituspalvelujen toimenpidesuunnitelma (Financial Services Action Plan), johon oli kerätty yli 40 ehdotusta uudeksi lainsäädännöksi tai olemassa olevan lainsäädännön korjaamiseksi. EU-maiden rahoitusmarkkinoiden sääntelyä on vaikeuttanut oleellisesti yhteisötason raskas ja kankeasti toimiva sääntelymenettely. Alexandre Lamfalussyn johdolla toimineen komitean suosituksesta yhteisön lainsäädäntömenettely uudistettiin arvopaperimarkkinoiden osalta vuonna 2002 siten, että komission, neuvoston ja parlamentin vastuulla olevassa EU-lainsäädännössä (siis asetuksissa ja direktiiveissä) rajoitutaan vain pääkysymyksiin. Päätökset lainsäädännön soveltamisen yksityiskohdista delegoitiin tarkoitusta varten perustetulle Euroopan arvopaperikomitealla, jolla on tämän lisäksi myös neuvoa-antavia tehtäviä. Euroopan arvopaperimarkkinoiden valvojien komitea puolestaan kerää yhteen toimivaltaiset rahoitusmarkkinoiden valvojat. Sen tehtävänä on mm. lähentää valvontamenettelyjä ja toimia yhteisenä foorumina luottamuksellisten tietojen vaihdossa. Rahoitusmarkkinoiden muiden lohkojen lainsäädäntötyö ja valvonnan yhteistyö on tarkoitus uudistaa arvopaperimarkkinoiden kaltaisesti.
Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentymistä jarruttaa suuri lukumäärä erilaisia kitkatekijöitä. Näistä huolimatta olen kuitenkin varsin optimistinen rahoitusmarkkinoiden tulevan yhdentymiskehityksen suhteen. Edut aidosti Euroopan laajuisista rahoitusmarkkinoista yksinkertaisesti ovat liian suuret, jotta voisimme jättää ne hyödyntämättä. Kehitys todennäköisesti etenee asteittain siten, että aluksi kansallisesti toimivat markkinat kytketään yhteen yhdeksi hyvin toimivaksi markkinoiden verkostoksi. Lyhyen rahan markkinoista euron käyttöönoton myötä saadut kokemukset viittaavat siihen, että näin voidaan päästä kokonaisuutena ottaen kohtuullisen hyvin toimiviin markkinoihin, vaikka itse markkinainstituutiot säilyisivätkin kansallisina.
Kun Euroopan rahoitusmarkkinoiden yhdentyminen etenee, se tulee tukemaan myös euron kansainvälistä asemaa. Suurimman hyödyn hyvin toimivista Euroopan laajuisista rahoitusmarkkinoiden korjaavat silti Euroopan maiden kansalaiset.
Ehkä suurimmat epäilykset euron tulevaisuutta kohtaan koskevat euroalueen kykyä selviytyä taloudellisista ja poliittisista kriiseistä. Näitä epäilyksiä tunnetaan lähinnä vahvan poliittisen keskuksen puuttumisen takia.
Talous- ja rahaliitto ei nykyisellään merkitse perinteistä liittovaltiota. Tämä näkyy ennen muuta siinä, että kukin jäsenvaltio vastaa edelleen omasta talouspolitiikastaan. Talouspolitiikan kansallista liikkumavaraa rajoittaa kuitenkin jäsenmaiden talouspoliittinen yhteistyö. Tämä yhteistyö on sääntöperusteista, eli perustuu hallitusten kesken yhteisesti sovittuihin normeihin ja niiden pohjalta tapahtuvaan koordinointiin. Tämä on Euroopan erityispiirre. Yhtenäisvaltioille tai Yhdysvaltain tapaisille liittovaltioille on sen sijaan ominaista, että suuri osa toimeenpanovaltaa on keskitetty liittohallituksen tai vastaavan käsiin. Erään määritelmän mukaan EU:n poliittista järjestelmää voisi kuvata "sellaisten monimutkaisten verkostojen kokonaisuutena, jotka jossakin tapauksissa liittyvät läheisesti toisiinsa, toisinaan taas ovat osittain toisistaan irrallaan”. Puuttumatta tähän laajaan kysymykseen enempää voi EU:n historian opettamana todeta, että EU etsii oman tulevan muotonsa omista lähtökohdistaan eikä kopioi mitään olemassa olevaa mallia. Lähitulevaisuudessakin – nyt ainakin siltä näyttää – EU keskittyy enemmän päätöksentekojärjestelmänsä kehittämiseen itälaajentamista silmällä pitäen kuin keskitetyn administraation pystyttämiseen.
Joskus ajatellaan, että EU:n talouspoliittisen yhteistyön vahvistuminen merkitsee kansallisvaltioiden kuten Suomen talouspoliittisen itsenäisyyden kaventumista. Tavallaan tämä ajatus pitää paikkansa siinä mielessä, että yhteistyötä tehtäessä kaikki osapuolet joutuvat tekemään ajoittain hankalaltakin tuntuvia kompromisseja. Samoin lienee tosiasia se, että EU:n poliittisessa päätöksenteossa ja yleisemminkin kansainvälisessä yhteistyössä suurilla mailla on ainakin lähtökohtaisesti suurempi sananvalta kuin pienillä mailla. Ajatus itsenäisyyden menetyksestä on kuitenkin yksipuolinen myös suhteessa, että se jättää ottamatta huomioon sen vaikutusvallan lisäyksen, jonka saamme osallistumalla EU:n päätöksentekoon. Suomen näkökulmasta EU on useissa tapauksissa tärkein ellei peräti ainoa mahdollisuus osallistua aktiivisesti kansainväliseen talouspolitiikkaa ja rahoitusmarkkinoita koskevaan yhteistyöhön. Yhteistyö tarkoittaa, että vaikka Suomi ei voikaan tehdä omia ratkaisujaan muista riippumatta, saamme tarvittaessa tukea muilta jäsenvaltioilta ja että pääsemme osallistumaan meitä koskettavien kysymysten ratkaisuun. Yhteisön kantojen muodostukseen Suomi osallistuu omalta osaltaan täysivaltaisena jäsenenä. Jos tarjottavana on taitoa ja näkemystä, Suomen edustajat EU:n kantoja muodostettaessa saavat kyllä äänensä kuuluviin. Todennäköistä on, että EU:ssa suomalaiset ovat saavuttaneet talouspoliittista vaikutusvaltaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
On kuitenkin syytä todeta, että kaikkien eurooppalaisten, myös suomalaisten etu on, että EU:n perustana olevat yhteiset säännöt ovat riittävät lujat ja että myös yhteisötason toimielimillä on riittävät valtuudet.
Esimerkiksi viime aikoina tapahtunut eräiden maiden budjettivajeiden kasvu on herättänyt aiheellisen keskustelun siitä, että rahaliitossa ei saisi olla ”vapaamatkustajia”. Jos rahaliiton jäsenmaat haluavat jatkossakin nauttia rahaliiton suomasta vakaudesta, niiden on kunkin osaltaan myös toimittava niin, että ovat tukemassa eikä rapauttamassa tätä vakautta. Talouspolitiikkaa, kuten budjettivajeita, koskevat säännöt eivät EU:ssa ole mikään turha kiusankappale, vaan osa niitä turvatakeita, joiden perusteella päätökset rahaliittoon liittymisestä tehtiin.
Toinen yhteisen politiikan kehittämistarve – budjettipolitiikan kurinalaisuuden lisäksi siis – johtuu epäilyistä, voivatko EU-maat turvata rahoitusmarkkinoidensa vakautta vakavien kriisien uhatessa. Tämä asia onkin syytä ottaa vakavasti. Sitä mukaa kun rahoitusmarkkinoiden yhtenäistämisessä päästään eteenpäin, kansainvälisen yhteistyön tarve kasvaa. Pankit ja vakuutusyhtiöt muodostavat yhä suurempia kansainvälisiä kokonaisuuksia ja niiden vastuut ja riskit ovat hajautuneet koko euroalueelle ja myös globaalisti. EU-maat ovatkin syystä ja tiivistämässä tuntuvasti yhteistyötään rahoitusmarkkinoiden sääntelyssä ja valvonnassa sekä jossain määrin myös kriisinhallinnassa. Tässä suhteessa päätösvallan keskittyminen aikaisempaa useammissa asioissa yhteisötason toimielimille vaikuttaa ajan oloon jokseenkin väistämättömältä kehityssuunnalta.
Hyvät kuulijat!
Tässä esityksessäni olen arvioinut euron tulevaisuutta valuuttojen kansainvälisen kilpailun näkökulmasta. Tämän näkökulman toi talouskeskusteluun kuuluisa saksalainen taloustieteilijä ja filosofi Friedrich Hayek. Hän oli 1970-luvulla vakuuttunut siitä, että yksityinen raha syrjäyttäisi nopeasti kansallisten keskuspankkien liikkeeseen laskeman rahan, jos keskuspankkien yksinoikeus laskea liikkeeseen laillista rahaa kumottaisiin. Hayekin näkemykseen vaikutti epäilemättä paljon aikaisemmat kokemukset nopeasta maailmanlaajuista inflaatiosta. Tämän perimmäisenä syynä oli julkisten menojen rahoittaminen setelirahoituksella.
Jälkikäteen voidaan sanoa, etteivät maailman rahaolot ole kehittyneet Hayekin ennakoimaan suuntaan. Yksityinen raha ei ole juuri missään syrjäyttänyt keskuspankkien liikkeeseen laskemaa rahaa. Keskuspankeilla säilynyt yksinoikeus laskea liikkeeseen laillisia maksuvälineitä epäilemättä on yksi syy siihen, että yksityinen raha ei ole vallannut markkinoita keskuspankkirahalta. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy. Yksityiselle rahalle ei nimittäin ole löytynyt käyttöä kansainvälisilläkään rahamarkkinoilla, joihin kansallisten keskuspankkien yksinoikeudet eivät ulotu.
Vaikka yksityisestä rahasta ei ole tullut merkittävää kilpailijaa keskuspankkirahalle, ajatus rahojen kilpailun merkityksestä on osoittautunut erittäin varteenotettavaksi. Kansallisen tason asemesta kilpailu on käyty valuuttojen kesken kansainvälisellä tasolla. Muutokset ovat olleet dramaattiset. Ei ole liioittelua sanoa, että valuuttojen kilpailun seurauksena Euroopan ja koko maailman rahaolot ovat muuttuneet perusteellisesti. Aivan kuten Hayek ennusti, valuuttojen kilpailussa heikot valuutat ovat sortuneet ja hyvät valuutat ovat menestyneet. Euron syntyminen voidaan mielestäni nähdä hyvin tästä näkökulmasta. Monet Euroopan valuutat menestyivät huonosti valuuttojen kansainvälisessä kilpailussa. Siksi ne korvattiin uudella ja paremmalla rahalla, eurolla. Monessa suhteessa euroa voi pitää ominaisuuksiltaan vahvimman eurooppalaisen valuutan, Saksan markan perillisenä.
Euroopan keskuspankki ja muut euroalueen rahoitusmarkkinoiden infrastruktuurista vastaavat instituutiot ovat onnistuneet suhteellisen hyvin siirtämään Saksan markan vahvat puolet koko euroalueen tasolle. Haasteita on kuitenkin paljon, ja kuten mainitsin, ne liittyvät paljon talouspolitiikan koordinoinnin onnistumiseen jatkossa sekä yhteisen rahoitusvalvonta- ja kriisinhallintakyvyn kehittämiseen. Nämä asiat ovat osaltaan vaikuttamassa myös euron nauttimaan luottamukseen kansainvälisillä markkinoilla.
Euron kansainvälisen aseman tuleva kehitys riippuu näin ollen paljolti siitä, miten hyvin Euroopan talous- ja rahapolitiikka onnistuvat tulevaisuudessa. Menestys edellyttää, että pidämme kiinni niistä politiikan hyvistä elementeistä, jotka ovat jo nyt käytössä, ja pyrimme vahvistamaan niitä elementtejä, jotka tarvitsevat vahvistusta. Järkevää politiikkaa ei tietenkään kannata harjoittaa euron kansainvälisen käytön lisäämiseksi. Tavoitteena on euroalueen kansalaisten taloudellinen menestys ja turvallisuus. Euron kansainvälisellä käytöllä on kuitenkin merkittävä oirearvo. Euro pärjää kansainvälisesti, kun euroalueen raha- ja talousolot kehittyvät suotuisasti.