Rahapolitiikka teoriassa ja käytännössä
Kuvio 1.
Haluan kiittää Turun kauppakorkeakoulua ja professori Okkoa siitä, että olen saanut tämän tilaisuuden luennoida rahapolitiikasta yliopistomaailman edustajille. Koska itse toimin rahapolitiikassa käytännön puolella, on luonnollista, että tässä esityksessäni tarkastelen teorian ja käytännön suhdetta rahapolitiikassa.
Vanhan kaskun mukaan taloustieteilijä on henkilö, joka nähdessään jonkin asian toimivan käytännössä, kysyy, voisiko se toimia myös teoriassa. Tässä Robert Solowin aikanaan heittämässä huulessa on ehkä totta toinen puoli, mutta rahapolitiikasta puhuttaessa on selvää myös se, että vaikutus toimii myös oikeaan suuntaan – teoriasta käytäntöön - ja keskuspankkiirit ovat saaneet paljon vaikutteita taloustieteellisestä tutkimuksesta.
Kuvio 2.
Tutkimuksen ja kertyneen käytännön kokemuksen tuloksena keskuspankkien ja taloustieteilijöiden käsitykset rahapolitiikan periaatteista ovat maailmalla nykyään yllättävänkin yhdensuuntaiset. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana sekä rahapolitiikan teoriassa että käytännössä on tapahtunut huomattava murros, jonka tuloksena on syntynyt huomattava konsensus sekä rahapolitiikkaa koskevassa teoriassa että myös sen käytännön harjoittamisessa. Myös teorian ja käytännön välinen kuilu on nykyään ilmeisesti pienempi kuin pitkään aikaan.
Jaan tämän rahapolitiikan käytännön ja teorian suhdetta käsittelevän pienen katsaukseni kolmeen osaan. Käsittelen aluksi rahapolitiikan tavoitteenasettelua, sitten rahapolitiikan instituutioita, ja lopuksi rahapolitiikan strategiaa ja sen toteutusta. Kaikissa näissä suhteissa rahapolitiikan käytäntö on viime vuosina tavattomasti edistynyt ja tämä edistys on tapahtunut hedelmällisessä vuorovaikutuksessa rahapolitiikan tutkimuksen kanssa.
Rahapolitiikan tavoitteet
Kuvio 3.
Rahapolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi tunnustetaan nykyisin laajalti yleisen hintatason vakaus. Tämä tarkoittaa sitä, että rahapolitiikka torjuu yleisen hintatason vaihteluita, kuten inflaatiota ja deflaatiota.
Hintavakauden tavoite kohdistuu poikkeuksetta tavaroiden ja palvelujen yleiseen hintatasoon keskipitkällä aikavälillä. Näin ollen rahapolitiikan tavoitteena ei ole yksittäisten hyödykkeiden hintojen vakauttaminen, vaan hintatasoa tarkastellaan koko talouden tasolla, esimerkiksi kuluttajahintaindeksin avulla.
Kysymys on nimenomaan tavaroiden ja palvelujen hinnoista, joten rahapolitiikka ei myöskään lähtökohtaisesti tavoittele omaisuuserien hintojen, kuten osakekurssien tai asuntohintojen vakautta, vaikka näiden heilahdukset aiheuttavatkin usein huolta keskuspankeille.
Koska rahapoliittiset päätökset vaikuttavat inflaatioon vain tietyllä viiveellä, rahapolitiikka ei voi pyrkiä ohjaamaan yleistä hintatasoa lyhyellä tähtäyksellä, vaan politiikan tähtäin on määritelty "keskipitkäksi".
Rahapolitiikan tavoitteen määrittelyn muodot vaihtelevat maailmalla itse asiassa enemmän kuin tosiasiallinen käytäntö.
Euroalueen rahapolitiikan tapauksessa tavoitteet on selkeästi määritelty. Hintavakaus asetettiin Euroopan keskuspankkijärjestelmän tavoitteeksi Maastrichtin sopimuksessa. Sen mukaan hintojen vakaus on rahapolitiikan ensisijainen tavoite, ja EKP:n on tuettava yhteisön talouspolitiikan muita tavoitteita sikäli kun hintojen vakaus ei vaarannu. EKP:n neuvosto on myöhemmin operationalisoinut hintavakauden käsitteen tarkoittavan kuluttajahintojen nousua, joka on keskipitkällä aikavälillä alle kahden prosentin, mutta kuitenkin lähellä kahta.
Euroalueen rahapolitiikan tavoitteita on usein verrattu Yhdysvaltojen järjestelmään. Yhdysvaltojen keskuspankkijärjestelmälle Federal Reserve Systemsille on laissa määritelty useita rinnakkaisia tavoitteita, kuten hintojen vakaus ja maksimaalinen työllisyys. Mielenkiintoista on, että tällaisista juridisista eroista huolimatta sekä EKP että Yhdysvaltain keskuspankki, samoin kuin muidenkin keskeisten teollisuusmaiden keskuspankit, kuitenkin näkevät tehtävänsä pitkälle samalla tavoin: keskeisenä tavoitteena on inflaation pitäminen matalana ja keskipitkällä aikavälillä vakaana, koska tämä on oleellista myös kestävän kasvun ja työllisyyden kannalta.
Hintavakaus on tavoiteltava asia useista eri syistä. Se auttaa kuluttajia erottamaan suhteellisten hintojen muutokset yleisen hintatason muutoksista ja tehostaa tällä tavoin hintamekanismin toimintaa taloudessa. Se vähentää inflaatiosta aiheutuvaa riskilisää sijoitusten tuottovaatimuksissa ja alentaa siten "luonnollista" korkotasoa. Se myös vähentää taloudenpitäjien tarvetta kuluttaa resursseja inflaatiolta suojautumiseen ja ehkäisee inflaation aiheuttamia epäoikeudenmukaisia ja mielivaltaisia tulonjakovaikutuksia.
Aikaisemmin ajateltiin usein, että inflaation hillintä ja taloudellisen kasvun ja korkean työllisyyden tavoittelu olisivat keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Sekä käytännön kokemus että teoreettinen tutkimus ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä ei pitkän päälle pidä paikkaansa.
Nykyisen käsityksen mukaan rahapolitiikka pystyy pitkällä aikavälillä määräämään inflaatiovauhdin, eikä hintavakauden ylläpitämisestä aiheudu pysyviä kustannuksia esimerkiksi talouskasvun tai työllisyyden menetysten muodossa. Tutkimus korostaa kuitenkin taloudessa vaikuttavien moninaisten hintajäykkyyksien merkitystä, joiden vuoksi rahapolitiikan kyky kontrolloida inflaatiokehitystä lyhyellä aikavälillä on heikko ja korkojen muutoksilla voi olla suuriakin tilapäisiä vaikutuksia kokonaiskysyntään ja taloudelliseen kasvuun.
Johtopäätöksenä tästä on ollut, että rahapolitiikan kannattaa tavoitella hintavakautta keskipitkällä aikavälillä, mutta sen ei kannata pyrkiä hintatason lyhyen aikavälin ohjailuun, joka vaatisi hyvin aggressiivista ja tempoilevaa korkopolitiikkaa ja aiheuttaisi tarpeettomia häiriöitä työllisyyteen ja talouskasvuun.
Sellaisissa tilanteissa, joissa hintavakauteen kohdistuu kokonaiskysynnän heilahteluista johtuvia uhkia, hintavakautta tavoitteleva rahapolitiikka myös suoranaisesti tasoittaa suhdannevaihteluita.
Historiallinen kokemus osoittaa, että hintavakauteen tähtäävä johdonmukainen rahapolitiikka on tuottanut hyviä tuloksia. Viime vuosikymmenellä inflaatio ja sen kustannukset on saatu alentumaan merkittävästi kaikkialla maailmassa. Samalla rahapolitiikka on voinut olla kasvua tukevaa ja se on voitu usein mitoittaa suhdannevaihteluja vaimentavasti. Ero esimerkiksi 1970-luvun valtavaan taloudelliseen epävakauteen on suorastaan hätkähdyttävä.
Maailman keskimääräinen kuluttajahintojen nousuvauhti on laskenut vuosien 1980-84 noin 14 prosentista vajaaseen 4 prosenttiin vuosina 2000-05. Samanaikaisesti useissa maissa on tapahtunut selkeä inflaation ja tuotannon vaihteluiden vaimeneminen. Tämä kokemus osaltaan kumoaa ajatuksen hintavakauden ja reaalitaloudellisen vakauden välisestä ristiriidasta.
Kuvio 4.
Vaikka rahapolitiikan suuntautuminen inflaation hillintään onkin selvästi ollut suuri kansainvälinen menestys, on myönnettävä, että rahapolitiikka ei ole ollut ainoa inflaation voimakkaaseen alenemiseen vaikuttanut tekijä. Toinen samaan suuntaan vaikuttanut voima on ollut paljon puhuttu globalisaatio. Kansainvälisen kilpailun kiristyminen on muuttanut yritysten hinnoittelukäyttäytymistä ja myös ammattiliittojen neuvottelutavoitteita maltillisempaan suuntaan.
Seurauksena on ollut hinta-palkkakierteen vaimeneminen useimmissa vanhoissa teollisuusmaissa.
Rahapolitiikan instituutiot
Kuvio 5
Toinen alue, jossa rahapolitiikan teorian ja käytännön vuorovaikutus on selvästi nähtävissä, on instituutioiden kehitys. 1980-luvun lopulta alkaen rahapolitiikan institutionaalisissa järjestelyissä on alettu yhä enemmän korostaa keskuspankkien itsenäisyyttä. Tämä johtuu siitä, että on ymmärretty uskottavuuden merkitys rahapolitiikan onnistumisen välttämättömänä edellytyksenä.
Keskuspankin itsenäisyys ei tietenkään tarkoita, että sen pitäisi itse voida valita toimintansa tavoitteet. Päinvastoin, nykyaikainen käsitys korostaa keskuspankkien itsenäisyyttä siksi, että ne voisivat mahdollisimman luotettavasti toimia juuri siinä tehtävässä, joka niille on demokraattisessa järjestyksessä annettu – siis ylläpitää hintavakautta rahapolitiikallaan. Itsenäisyyden merkitys tässä yhteydessä on, että se lisää rahapolitiikan uskottavuutta ja sitä kautta luottamusta rahan arvoon.
Odotusten ja uskottavuuden merkityksen osoittaminen ja analyysi ovat varmasti tärkeimpiä asioita, joista rahapolitiikan käytäntö voi antaa tunnustuksen viime vuosien taloustieteelliselle tutkimukselle. Itse asiassa nämä käsitteet enemmän kuin mitkään muut ovat hallinneet rahapolitiikan teoreettista tutkimusta ainakin 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Nykyaikaisen makrotaloustieteen kuva talouden toiminnasta on voimakkaasti "eteenpäin katsova". Tällä tarkoitetaan, että sekä inflaatio että kokonaiskysyntä määräytyvät suurelta osin tulevaisuutta koskevien odotusten perusteella. Esimerkiksi inflaatiovauhti määräytyy sen mukaan, mitä kansalaiset, yritykset ja ammattiliitot odottavat tulevasta inflaatiosta. Tavaroiden ja palvelujen kysyntä puolestaan riippuu tulevia tuloja ja reaalikorkoja koskevista odotuksista.
Myös rahapolitiikan vaikutukset välittyvät nykyaikaisen käsityksen mukaan paljolti tulevaa inflaatiota ja tulevaa korkotasoa koskevien odotusten kautta ja rahapolitiikka voidaan nähdä kansalaisten ja markkinoiden odotuksiin vaikuttamisena. Rahapolitiikan johtaviin tutkijoihin tällä hetkellä kuuluva Michael Woodford onkin todennut, itse että asiassa muilla seikoilla kuin odotuksilla ei ole rahapolitiikan vaikutusten kannalta juuri lainkaan merkitystä.
Rahapolitiikan uskottavuudella tarkoitetaan sitä, että kansalaisten ja markkinoiden inflaatio-odotukset ovat yhdenmukaiset keskuspankin rahapolitiikan tavoitteiden kanssa niin, että keskuspankin kykyyn ja haluun saavuttaa rahapolitiikkansa tavoitteet luotetaan.
Tällä on suuri käytännön merkitys. Jos uskottavuus on hyvä, keskuspankki pystyy saavuttamaan tavoittelemansa hintavakauden hyvin maltillisellakin rahapolitiikalla. Jos uskottavuus on huono, rahan arvon puolustus vaatii kovaotteista rahapolitiikkaa, joka aiheuttaa häiriöitä talouskasvulle ja työllisyydelle eikä silti välttämättä onnistu edes inflaation kontrollissa.
Taloustieteilijät sanovat, että keskuspankilla, jolla ei ole rahapoliittista uskottavuutta, on sitoutumisen ongelma. Tähän ongelmaan on esitetty taloustieteellisessä kirjallisuudessa erilaisia ratkaisuja. Ehkä kuuluisin on Kenneth Rogoffin esittämä ajatus, että itsenäisen keskuspankin johtoon pitäisi nimittää henkilöitä, jotka ovat "yleistä mielipidettä" konservatiivisempia sillä tavoin, että he ovat kiinnostuneita vain hintavakauden saavuttamisesta, mutta eivät pane paljoakaan painoa rahapolitiikan lyhyen tähtäyksen reaalitaloudellisille vaikutuksille. Toinen idea on Carl Walshin ehdotus, jonka mukaan poliitikkojen pitäisi solmia keskuspankin johdon kanssa pitkäaikainen tulossopimus, joka palkitsisi pankin johtoa hintavakauden saavuttamisesta ja rankaisisi inflaatiosta tai deflaatiosta.
En tiedä, kuinka kirjaimellisesti tai edes vakavasti mainitsemani tutkijat ovat tarkoittaneet ehdotuksensa otettavan. Käytännössä keskuspankin uskottavuutta on kuitenkin yleensä pyritty rakentamaan hiukan toisin, lähinnä kolmella toisiaan täydentävällä keinolla.
Ensimmäinen näistä on keskuspankin itsenäisyyden varmistaminen. Esimerkiksi Euroopan keskuspankki on toiminnallisesti ja taloudellisesti täysin itsenäinen suhteessa unionin poliittisiin toimielimiin ja sen rahapolitiikasta vastaavilla neuvoston jäsenillä on pitkälle viety suoja tehtävässään. Emme myöskään saa ottaa rahapoliittisia ohjeita miltään ulkopuoliselta taholta. Sama itsenäisyyden vaatimus koskee myös kaikkien rahaliiton jäsenmaiden keskuspankkeja. Kun EMUun otetaan lähivuosina uusia jäseniä, myös niiden keskuspankkeja koskevan lainsäädännön on täytettävä nämä vaatimukset.
Toinen keino on luotettavan maineen rakentaminen. Johdonmukaisella, tuloksekkaalla ja perustellulla politiikalla keskuspankki voi aikaa myöten hankkia rahapolitiikassa tarvittavaa uskottavuutta. Luotettavan maineen rakentumista voi nopeuttaa sitoutumalla julkisesti hintavakauden tavoitteluun. Selkeä kommunikointi toimenpiteistä, niiden taustalla olevasta taloudellisesta analyysista ja tulevaan politiikkaan vaikuttavista tekijöistä on lisännyt rahapolitiikan uskottavuutta.
Euroopan keskuspankkijärjestelmä on nuoresta iästään huolimatta pystynyt saavuttamaan varsin hyvän luottamuksen, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että euroalueella vallitsevat inflaatio-odotukset ovat varsin hyvin hintavakauden tavoitteen mukaiset. EKP on tässä hyötynyt siitä luottamuksesta ja uskottavuudesta, jonka Saksan keskuspankki Bundesbank oli vuosikymmenten mittaan saavuttanut. EKP:n toiminnassa varsinkin sen ensi vuosina korostettiin usein jatkuvuutta suhteessa suurimman jäsenmaan Saksan perinteiseen rahapolitiikan linjaan.
Kolmas keino, jolla rahapolitiikan uskottavuutta on pyritty varmistamaan, on muun talouspolitiikan yhteensovittaminen hintavakauden kanssa. Tämä koskee varsinkin finanssi- eli budjettipolitiikkaa. Kurinalainen finanssipolitiikka, joka välttää liiallisia alijäämiä ja velkaantumista on paitsi hyvän talouspolitiikan tunnusmerkki, myös onnistuneen rahapolitiikan edellytys. Ilman sitä keskuspankki ei voi pitkällä aikavälillä onnistua hintavakauden saavuttamisessa. Valtiontalouden ajautuminen jonkinlaiseen umpikujaan aiheuttaisi niin voimakasta painetta rahapolitiikkaa kohtaan, että rahapolitiikan uskottavuuden vuoksi sellaisen tilanteen mahdollisuuskin on syytä rajata pois jo ennakolta.
Euroopan talous- ja rahaliitossa on talouspolitiikan yhteensovittamiseksi rakennettu kattava talouspolitiikan koordinaatiomekanismi, jonka keskiössä on julkisia budjettivajeita ja julkista velkaantumista rajoittamaan pyrkivä vakaus- ja kasvusopimus.
Kuten tunnettua, vakaus- ja kasvusopimukseen liittyvät valvontamekanismit ja sanktiot ovat viime aikoina olleet koetuksella, kun monet rahaliiton jäsenmaat ovat rikkoneet vajeille asetetut rajat. EKP on edellyttänyt sopimuksen tinkimätöntä noudattamista. Tämä on luonnollista: rahapolitiikan uskottavuus vaatii sekä sitä, että sopimus on riittävän joustava ollakseen uskottava, ja myös sitä, että järjestelmä on riittävän luja varmistaakseen, että julkinen taloudenpito euroalueella ja sen jokaisessa jäsenmaassa todella pysyy pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.
Rahapolitiikan toteutus
Kuvio 6
Samoin kuin rahapolitiikan tavoitteiden ja keskuspankkien aseman määrittelyssä, myös rahapolitiikan toteuttamistavassa on viime vuosina tapahtunut kehitystä, joka liittyy alan tutkimukseen.
Makrotaloustieteen nykyiselle valtavirralle on ominaista, että rahapolitiikka pelkistetään korkojen asettamiseksi. Monissa malleissa rahapolitiikkaa kuvataan korkosääntöjen avulla, jotka kertovat, miten keskuspankin ohjauskorko riippuu vallitsevasta inflaatiovauhdista ja reaalitalouden tilasta. Kuuluisin tällainen on ns. Taylor-sääntö. Sen mukaan reaalisen keskuspankkikoron poikkeama neutraalilta tasoltaan riippuu yhtäältä siitä, miten paljon inflaatio poikkeaa tavoitetasoltaan, ja toisaalta siitä, kuinka paljon bruttokansantuotteen taso poikkeaa kansantalouden kulloinkin vallitsevasta tuotantopotentiaalista.
Rahapolitiikan pelkistäminen korkopäätöksiksi onkin varsin realistinen tapa tarkastella asiaa, vaikka mikään keskuspankki ei nojaudukaan mekaanisiin sääntöihin koroista päättäessään.
Rahapolitiikan käsittely korkopäätöksinä on myös merkinnyt sitä, että makrotaloustiedettä vuosikymmenet vaivanneet kiistat rahan kysynnästä ja tarjonnasta – väittely niin sanotusta monetarismista - on korkolähestymistavan vallattua alaa yksinkertaisesti siirretty sivummalle.
Keskuspankit pyrkivät tietenkin seuraamaan talouden kehitystä tarkasti ja reagoimaan korkopolitiikallaan havaitsemiinsa hintavakautta uhkaaviin häiriöihin. Tämä ei ole helppo tehtävä, koska tilapäisten inflaatioon vaikuttavien tekijöiden erottaminen pysyvistä muutoksista on vaikeaa. Hintavakauteen kesipitkällä aikavälillä tähtäävät keskuspankit eivät halua reagoida kaikkiin tilapäisiin inflaation vaihteluihin. Toisaalta rahapolitiikan on vaihtelevissa tilanteissa osoitettava riittävää reaktioherkkyyttä pitääkseen inflaatio-odotukset vakaina.
Keskeinen syy siihen, että korkopäätöksiä tehtäessä ei voida nojautua mekaanisiin sääntöihin, on taloustilanteen tulkinnan vaikeus. Rahapolitiikan teoria ja myös käytännön päätöksenteko joutuvat operoimaan varsin abstrakteilla käsitteillä. Näitä ovat mm. potentiaalinen tuotanto, kokonaistuottavuuden muutosvauhti, neutraali reaalikorkotaso ja vallitsevat inflaatio-odotukset. Nämä muuttujat ovat teoreettisia käsitteitä, joita ei voi yksikäsitteisesti mitata. Sitä paitsi ne ovat ajassa vaihtelevia. Taloustilanteen oikea arviointi on kuitenkin rahapolitiikan kohtalonkysymys. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on jopa esitetty, että inflaation riistäytyminen hallinnasta 1970-luvulla oli seurausta siitä, että siellä kansantalouden tuotantopotentiaali arvioitiin väärin vuoden 1973 öljykriisin jälkeen.
Kun korkopäätöksiin näin ollen liittyy väistämättä paljon harkintaa ja päätökset joudutaan tekemään epävarmuuden vallitessa, olisi epärealistista olettaa, että hintavakautta pystyttäisiin ylläpitämään lyhyellä aikavälillä, kuukaudesta ja vuosineljänneksestä toiseen. Epävarmuuden huomioon ottaminen korostaa sitä, että hintavakauden tavoite on asetettava keskipitkällä aikavälillä. Sitä tärkeämpää on, että rahapolitiikan uskottavuus on kunnossa ja inflaatio-odotukset ankkuroitu siten, että kaikkiin inflaation vaihteluihin ei tarvitse reagoida.
Viime vuosien yksi painopisteistä sekä rahapolitiikan harjoittajien että sen tutkijoiden keskuudessa on ollut kysymys politiikan "läpinäkyvyydestä", eli kommunikaation toimivuudesta.
Rahapolitiikan läpinäkyvyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin yleisö on perillä keskuspankin rahapoliittisista aikeista ja siitä, mistä asioista seuraavat korkopäätökset riippuvat. Rahapolitiikan tavoitteita koskeva läpinäkyvyys on luonnollisesti tärkeä asia, kuten edellä jo totesin. Ajankohtainen keskustelu koskee varsinkin lyhyemmän aikavälin läpinäkyvyyttä, ts. kysymystä, miten keskuspankin pitäisi viestiä aikomuksistaan lähiaikojen korkopolitiikan suhteen.
Korkopolitiikan linjasta viestiminen on tärkeätä, koska markkinakorot eivät määräydy vain kulloinkin vallitsevan ohjauskoron perusteella, vaan myös markkinakorot ovat eteenpäin katsovia: ne riippuvat aina suureksi osaksi siitä, millaisia korkoliikkeitä keskuspankin odotetaan tekevän tulevina viikkoina ja kuukausina. Esimerkiksi Suomessa useimmat asuntolainat on kytketty 12 kk Euribor-korkoon, joka selvästikin riippuu enemmän korko-odotuksista kuin EKP:n ohjauskoron kulloisestakin tasosta.
Rahapolitiikasta uutisoitaessa huomio useimmiten kiinnittyy kulloinkin tehtyyn korkopäätökseen. Korkopäätös ei kuitenkaan ole rahapolitiikan koko tarina, koska keskuspankilla on itse asiassa käytössään kaksi ainakin jossain määrin toisistaan erillistä instrumenttia, kulloinkin vallitseva ohjauskoron taso ja sen lisäksi odotukset tulevasta korkotasosta. Odotuksiin tulevasta korosta vaikuttaa vallitsevan koron ohella se, mitä keskuspankki kertoo korkopäätöksistään ja huolenaiheistaan, ja myös se rahapoliittinen kehikko, jossa keskuspankki toimii.
Euroopan keskuspankin tapauksessa rahapolitiikan kehikkona toimii pankin julkaisema strategia, joka jäsentää sekä rahapolitiikan esittelyä pankin neuvostossa että myös kokousten jälkeen annettua selostusta – ns. "introductory statement". Strategia koostuu kahdesta pilarista, joista ensimmäinen kattaa inflaatiopaineita arvioivan taloudellisen analyysin, mukaan lukien asiantuntijoiden laatimat kehitysarviot, ja toinen monetaarisen analyysin, jossa esiin tulee rahan tarjonnassa ja luotonannon kehityksessä näkyvä inflaatiopaineita koskeva informaatio.
Strategian yhtenä tarkoituksena on parantaa EKP:n politiikan läpinäkyvyyttä. Tutkijoiden parissa kahden pilarin rakennetta on välistä kritisoitu. Sitä on pidetty moniselitteisenä, ja niin se varmasti esim. Taylor-sääntöön verrattuna onkin. Myös monetaarinen analyysi on viime aikoina ollut tutkijapiireissä vähemmän suosiossa kuin aikaisemmin. Uskon kuitenkin, että strategia tällaisena on hyödyllinen politiikan läpinäkyvyyden kannalta, koska neuvoston on luonnollisesti kiinnitettävä huomiota paitsi reaalitalouteen, myös raha- ja luottomarkkinoiden kehitykseen. Tämän seikan peittäminen ei lisäisi politiikan läpinäkyvyyttä.
Takavuosina keskuspankit usein pyrkivät tekemään korkopäätöksensä yllättäen, ja pitivät sitä jopa kunnia-asianaan. Keskuspankkien politiikan läpinäkyvyys on kuitenkin lisääntynyt systemaattisesti viime vuosina. Näin on pyritty myötävaikuttamaan rahamarkkinoiden vakaaseen ja sujuvaan toimintaan.
Ajankohtaista rahapolitiikkaa koskevan viestinnän muotoihin ja sisältöön suhtaudutaan keskuspankeissa ja myös markkinoilla ja tiedotusvälineissä nykyisin suurella vakavuudella, koska se, mitä koroista kerrotaan, on melkein yhtä tärkeää kuin mitä koroille tehdään. Juuri nyt en kuitenkaan voi mennä korkopolitiikan läpinäkyvyydessä tämän pitemmälle, koska EKP:n neuvoston jäseniä koskeva radiohiljaisuus, ns. purdah-periodi, alkaa viikkoa ennen jokaista neuvoston kokousta.